Lapsi ja läheisen kuolema

Kun kuolema koskettaa läheltä, lapsen turvallisuus järkkyy. Jos kuolema on kohdannut lapsen vanhempaa, menettää lapsi tärkeän ihmisen ja samalla hänen jokapäiväinen elämänsä muuttuu pysyvästi. Aivan pienikin lapsi suree, vaikkei vielä ymmärrä kuoleman merkitystä. Hän aistii läheisten ihmisten ikävän ja kaipaa syliä ja lohdutusta aivan kuten häntä isommatkin lapset. Sureva lapsi tarvitsee rinnalleen aikuisia tukemaan ja auttamaan häntä vaikeiden tunteiden kanssa.

Kuolemasta tulee kertoa lapselle totuudenmukaisesti, lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Kuolemasta kertominen on ensisijaisesti vanhemman tai jonkun lapselle läheisen ihmisen tehtävä. Aikuisen ei tule aliarvioida lapsen kykyä ymmärtää ja kestää totuutta.

Pieni lapsi ajattelee konkreettisesti, joten hänelle pitäisi kertoa asioista niiden oikeilla nimillä. Mummi on nyt kuollut, koska hänen sydämensä lakkasi lyömästä. Nyt häneen ei koske enää. Jos lapselle sanotaan, että läheinen ihminen nukkui tai vain lähti pois, hänelle saattaa jäädä vääränlainen mielikuva kuolemasta. Hän ei ehkä uskalla nukahtaa, koska pelkää, ettei herää. Lapsen mielikuvitus voi tehdä olon pahemmaksi kuin tieto todellisista tapahtumista.

Lapsi voi esittää monia kuolemaan liittyviä kysymyksiä: onko haudassa kylmä? Menikö ukki taivaaseen? Mitä meille tapahtuu ja mihin me menemme, kun kuolemme? Miksi meidän tarvitsee kuolla? Lapsen kysymyksiin tulisi suhtautua vakavasti ja vastata niihin, jos osaa. Ellei osaa, en tiedä -vastaus riittää. Vanhemman on hyvä heittäytyä keskusteluun, vaikka aihepiiri olisi itselle vieras. Lapsi ja nuori saavat usein avun jo siitä, että he saavat puhua kuolemasta ja että he kuulevat erilaisista tavoista suhtautua kuolemaan ja kuoleman jälkeisiin tapahtumiin.

Lapselle voi hyvinkin herätä pelko omasta tai vanhempien kuolemasta. Lapselle tulee vakuuttaa, ettei esimerkiksi sairastuminen merkitse aina kuolemaa. Jos lapsen vanhempi on kuollut, saattaa lapsi alkaa vahtia toista vanhempaan ja yrittää varmistaa, ettei tämäkin kuole. Lapsi saattaa pohtia sitä, mitä hänelle tapahtuu, jos molemmat vanhemmat kuolevat. Kysymykseen kannattaa miettiä vastaus valmiiksi, sillä lapsi suhtautuu asiaan hyvin konkreettisesti. Vanhempi voi sanoa, että aikoo elää hyvin vanhaksi. Jos toisin kävisi, täti tai kummi tai joku muu läheinen aikuinen tulee sovitusti hoitamaan lasta. Lasta ei saa jättää yksin pohtimaan näin vaikeaa asiaa.

Kouluikäinen saattaa haluta tietää kuoleman vaiheiden yksityiskohdista ja saada seikkaperäistä tietoa mahdollisesta onnettomuudesta. Lapselle on vaikeinta kertoa läheisen itsemurhasta. Silloin on hyvä muistaa, että lapsi saattaa kuulla asiasta muualta. Totuus on aina omien vanhempien suusta kuultuna lasta kohtaan armollisempaa. Vanhempi osaa vastailla lapsen kysymyksiin hänen ymmärrystään vastaavalla tavalla. ”Emme tiedä, miksi hän ei jaksanut elää”, on totuudenmukainen vastaus useissa tilanteissa.

Kuolemasta on hyvä puhua silloin, kun asia on tuore. Aikuisella on luontainen tarve puhua, mutta lapsi ei välttämättä tee itse aloitetta eikä osallistu aikuisten keskusteluun. Joskus lapsi näyttää lukkiutuvan eikä halua kuulla mitään tapahtuneesta. Kuoleman käsitteleminen ja siihen liittyvien tunteiden ilmaisu lapsen kuullen voi toimia ikään kuin korvaavana toimintona ja mallina surun käsittelemisessä.

Aikuisen ei tarvitse pelätä surun ilmaisuja eikä kätkeä itkuaan. Rehellisyys ja avoimuus omissa tunteissa ovat mallina lapselle ja nuorelle siitä, että itku on luvallista. Vanhemman suru ja itku voivat tuntua lapsesta myös pelottavilta. Vanhemman kannattaa kertoa lapselle omista tunteistaan ja vakuuttaa, ettei vanhemman kurja olo ole vaarallista.

Joskus vanhemmat yrittävät suojella lasta surulta ja välttävät lapsen kuullen puhumasta läheisen kuolemasta. He pelkäävät lapsen tunnereaktioita ja itkua, etenkin jos kuollut on ollut lapselle hyvin rakas. Jos lapsi suljetaan tapahtumien ulkopuolelle, jää lapsen suru huomiotta. Lapsen surun kohtaaminen oman surun lisäksi on raskasta, mutta yhteinen suru on silti helpompi kantaa kuin kätketty tai kielletty suru.

Alle kouluikäisen kohdalla saattaa näyttää siltä, että hän ohittaa surun kevyesti. Hän saattaa olla sama iloinen ja leikkivä lapsi kuin ennenkin. Tuossa iässä lapsi ei vielä ymmärrä kuoleman lopullisuutta eikä hänen tarvitsekaan.

Lapsen suru voi ilmetä monella tavalla. Hän voi olla vihainen ja saada raivonpurkauksia. Välillä sama lapsi saattaa olla itkuinen ja alakuloinen. Nukahtaminen voi olla vaikeaa, ja yölliset heräämiset ja painajaiset saattavat vaivata. Lapsella suruun voi liittyä myös fyysisiä oireita kuten päänsärkyä, vatsakipuja tai ihottumaa. Sureva lapsi on tavallista alttiimpi erilaisille sairauksille. Keskittymisvaikeudet, aloitekyvyn puute ja muistikatkot voivat myös haitata.

Sureva lapsi on erityisen haavoittuva. Hän kokee itsensä avuttomaksi ja hauraaksi ja pelkää, ettei hän enää koskaan palaa ennalleen. Hän voi pelätä läheisten menettämistä, onnettomuuksia ja sairauksia. Välillä hänellä on iloinen ja hyvä olo, josta hän voi kokea syyllisyyttä. Hän voi kokea syyllisyyttä myös siitä, että itse on elossa tai että olisi omilla teoillaan aiheuttanut kuoleman.

Surun keskellä lapsi kaipaa turvallisen aikuisen läsnäoloa, halauksia ja syliä. Hän tarvitsee aikaa surullisille hetkille, itkulle ja vainajan muistelemiselle. Surun keskellä varsinkin pienen lapsen päivärytmi tulisi pitää mahdollisimman muuttumattomana. Ellei vanhempi itse jaksa, tulisi lapsen lähellä olla joku aikuinen, joka huolehtii tämän perustarpeista, kuten ruokailusta ja riittävästä unesta. Olisi hyvä, että lapsi olisi pois päiväkodista tai koulusta mahdollisimman lyhyen ajan. Normaalit rutiinit helpottavat surusta toipumista.

Surun seurauksena etenkin murrosikäinen voi vetäytyä sosiaalisesti, masentua tai tulla välinpitämättömäksi. Murrosikäiselle tyypillinen tunne on, että hän on täysin yksin eikä kukaan ymmärrä häntä.

Joskus murrosikäinen haluaisi jättäytyä ulkopuoliseksi perhettä kohdanneessa surussa. Hän ei ehkä halua lähteä sairaalaan, eikä halua mukaan, kun vainajaa hyvästellään. Joku saattaa kieltäytyä hautajaisista, joku toinen ei mene kuolleen huoneeseen tai koske hänen tavaroihinsa. Nuorta ei pidä kuitenkaan jättää ulkopuoliseksi perheen surusta, vaan hänet kannattaa yrittää houkutella mukaan. Kuolemaan liittyvät rituaalit, kuten hautajaiset, ovat konkreettinen tilanne, mahdollisuus jättää jäähyväiset. Ne ovat osa surutyötä ja auttavat osaltaan suruprosessissa. Monesti nuoria harmittaa jälkeenpäin, jos heidät on liian helposti jätetty ulkopuoliseksi perheen sururituaaleista.

Traumaattisissa kokemuksissa ihmisellä on tarve jakaa tuskaansa toisen kanssa. Murrosikäinen saattaa päinvastoin viestittää, että hän haluaa olla rauhassa. Hän pelkää omia tunteitaan ja toisaalta hän ei haluaisi olla enää se lapsi, joka itkee isän tai äidin sylissä. Kuitenkin aikuisen on hyvä muistaa, että jakamisen tarve on hänessäkin kaikesta huolimatta olemassa.

Murrosikäiselle voi olla ristiriitaista paljastaa suruaan omille vanhemmille. Hän saattaa jopa kokea, että hänen olisi autettava näitä, jos suru on heidät lamaannuttanut. Murrosikäinen saattaa samanaikaisesti olla vihainen kuolleelle, koska tämä on jättänyt ja aiheuttanut paljon surua. Muistoissa voi myös olla kaunaa menneistä konflikteista tai katumusta omasta typerästä käytöksestä. Ei ihme, että tässä tunteitten sekamelskassa murrosikäisellä on taipumus torjua tunteensa. Kuitenkin kätketyt tunteet purkautuvat. Joskus ne tulevat ulos kiukkuna, aggressiivisena käytöksenä tai häiritsemisenä. Samalla tunnesuhteiden solmiminen toisiin ihmisiin vaikeutuu.

Kuolleesta puhuminen ja yhdessä muisteleminen auttavat. Joskus hyvä kaveri on korvaamaton apu, joskus taas koulukuraattori tai terapeutti voi auttaa surussa palan matkaa. Joillekin päiväkirja on toimiva purkautumistie. Jotkut kirjoittavat kirjeitä kuolleelle läheiselleen. Niissä voi kertoa, mitä jäi sanomatta tai jakaa sen hetkistä elämää ja omia tunteitaan.

Kuolemaan liittyvät rituaalit tekevät epätodellisesta todellisen, ehkäisevät harhakuvitelmia, auttavat surutyössä ja antavat mahdollisuuden ilmaista surua symbolisesti. Rituaalit merkitsevät siirtymävaihetta elämän ja kuoleman välillä, opettavat meitä jättämään hyvästit ja helpottavat muistojen ja tunteiden esilletuloa.

Pienikin lapsi voi mennä katsomaan kuollutta ja osallistua hautajaisiin yhdessä turvallisen aikuisen kanssa. Läheisen näkeminen arkussa saattaa helpottaa lapsen oloa. Lasta voi valmistaa hautajaisiin kertomalla etukäteen, mitä niissä tapahtuu. Lapsen kokemusten purkaminen hautajaisten jälkeen on tärkeää. Lasta voi rohkaista kirjoittamaan kirjeen tai piirtämään piirroksen, joka voidaan laittaa arkkuun mukaan. Yhtä oikeaa tai väärää tapaa hyvästijättöön ei ole: jokainen perhe ratkaisee asian hyväksi katsomallaan tavalla. Lapsen kanssa voi sytyttää kynttilän, asettaa kuolleen läheisen valokuvan esille ja muistella häntä. Lapsi voi ilmaista suruaan myös leikkimällä ja piirtämällä.