Lapsen kasvatus ja vanhemman kasvatustietoisuus

Kasvatus voi kalskahtaa korvaan juhlallisena sanana. Lapsiperheen arki on täynnä hulinaa ja tohinaa, yllätyksiä ja vaihtuvia tilanteita, monen asian hallitsemista yhtä aikaa. Niissä kaikissa vanhempi tietoisesti tai tiedostamattaan kasvattaa lapsiaan.

Kasvatusta on kaikki se toiminta, jolla vanhempi vaikuttaa lapseensa. Vanhempi ottaa lapsestaan vastuun, mutta vuosien kuluessa luovuttaa vastuutaan vähitellen lapselle itselleen. Kasvatuksen yhtenä tavoitteena on tukea lasta selviytymään elämässään itsenäisesti. Lapsi kasvaa osaksi perhettään ja yhteiskuntaa. Kasvatuksessa hän oppii mikä on oikein ja väärin, arvokasta ja vältettävää, sopivaa ja epäsopivaa, mitkä ovat hänen oikeutensa, vastuunsa ja velvollisuutensa.

Lapsi syntyy tiettyyn perheeseen ja yhteiskuntaan, joita hän ei voi valita. Lapsen mahdollisuudet vaikuttaa elämänsä varhaiseen kulkuun ovat pienet.

Jokainen vanhempi tietää, että kasvatus ei ole vain vanhemman vaikuttamista lapseen, myös lapsi vaikuttaa vanhempaan – vanhempi kasvaa kasvattajan tehtävässään. Muun muassa lapsen synnynnäinen temperamentti vaikuttaa siihen, minkälaista palautetta lapsi saa vanhemmaltaan. Vanhemmalta saadulla palautteella on puolestaan vaikutusta siihen, kuinka lapsi toimii. Kasvatus on aina vuorovaikutusta.

Kun vanhempi pohtii omaa tapaansa kasvattaa ja miettii kasvatustyönsä arvoja ja päämääriä, vanhemman kasvatustietoisuus on herännyt. Kun vanhemmalla on kasvatustietoisuutta, hän tekee tietoisia valintoja. Hän ei välttämättä toteuta suoraan kasvattamisen mallia, jonka on omaksunut omasta lapsuudenkodistaan.

Vanhempi voi käydä läpi erilaisia kasvatustapoja ennen kuin joku tapa vakiintuu. Eri-ikäisten ja erilaisten lasten kanssa korostuvat erilaiset kysymykset. Sisarusten väliset suhteet haastavat kasvattajan uudenlaiseen pohdintaan.

• Omista tavoitteista ja arvoista: Mitkä ovat maailmankatsomukseni, arvostukseni ja elämänfilosofiani, joita haluan välittää ja periyttää?
• Minkälaista on hyvä vuorovaikutus lapsen kanssa: Millä tavalla lasta ohjataan, kuinka tunteita hyväksytään ja käsitellään, minkälainen on hyvä kasvuympäristö ja sen virikkeet?
• Minkälainen on ihminen ja lapsi: Kuinka lapsi kasvaa ja kehittyy, mikä on oma ihmiskäsitykseni?

Nämä ovat suuria ja haastavia kysymyksiä. Harvalla on valmiina yksiselitteisiä ja valmiita vastauksia. Vanhemmuuteen ja kasvattajaksi kasvetaan vähitellen, yhdessä lapsen kanssa. Asioita voi pohtia yhdessä muun muassa puolison, ystävien, sukulaisten tai neuvolan terveydenhoitajan kanssa.

Joitakin tapoja ja perinteitä vanhempi voi haluta siirtää lapsuudenkodistaan omaan perheeseensä, joitakin hän ehkä haluaa välttää. Kasvatustietoisuus auttaa joskus katkaisemaan sukupolvesta toiseen siirtyneitä kasvatustapoja. Kuitenkin useimmat vanhemmat huomaavat joissain arjen tilanteissa käyttäytyvänsä kuin omat vanhempansa aikoinaan – käyttävänsä jopa samoja sanoja ja äänenpainoja!

Vanhempi on lapsensa ensisijainen kasvattaja. Kasvatustyössään hänellä on vaihtelevasti tukenaan ystäviä, sukulaisia ja ammattilaisia. Kodin lisäksi lapsi saa kasvuunsa vaikutteita esim. päivähoidosta, koulusta, kavereilta, sukulaisilta ja mediasta.

Vaikka jokainen perhe ja vanhempi toimivat omalla tavallaan, voidaan eri aikakausilla tunnistaa erilaisia ”hyvän kasvatuksen tunnusmerkkejä”, jotka näkyvät jollakin tavoin perheiden kasvatustavoissa:

• Keskiajalla lapsia ei laskettu väkilukuun eikä heitä suojeltu aikuisten maailmalta.
• 1800-luvulla lapsen oma tahto pyrittiin perisyntinä karsimaan pois ja ruumiillinen kuritus oli osa arkea.
• Vielä 1950-luvulla lapsen tahto oli aika lailla vanhemman taskussa.
• 1960–1970-luvuilla lapsilla tuli vapaan kasvatuksen ideologian mukaan olla oikeus toteuttaa itseään lähes rajoituksitta.
• Tämän päivän hyvä kasvatus on sekä rajoja että rakkautta.

Vanhemman tapaan kasvattaa vaikuttavat muun muassa:

• Oma elämänkokemus, perhetausta, koulutus, temperamentti, persoonallisuus ja elämäntilanne. Esimerkiksi taloudelliset ja ihmissuhteiden vaikeudet voivat viedä voimia niin, että vaikka vanhempi on kasvatustietoinen, hän ei jaksa siirtää ajatuksiaan toimintaan. Käytännössä lapsiperheiden arjessa joudutaan usein sanojen ja tekojen ristiriitaan.
• Läheiset ihmissuhteet: saako vanhempi tarvitsemaansa tukea ja apua vai ei?
• Ympäröivä yhteiskunta ja sen kasvatussuositukset, ihanteet, vaatimukset ja tuki.
• Vallitsevat asenteet ja arvot sekä olemassa oleva ”oikea” tieto lapsen kasvusta ja kehityksestä ja sen tukemisesta. Erityisesti kasvatus- ja hoitoalan asiantuntijat ja media välittävät hyvän kasvatuksen sanomaa.

Nykytietämyksen mukaan hyvään kasvatukseen sisältyy lapsen ja vanhemman välistä tunteiden jakamista ja säätelyä (esim. Tamminen 2004). Vanhempi jakaa lapsensa kanssa tunteita, niin vaikeita kuin mukaviakin. Lisäksi vanhempi säätelee omilla tunteillaan sitä, mitä lapsi tuntee, esim. ”tunnetartuttaa” yökukkujaan levollisuutta, pelästyneeseen rauhoittumista ja epävarmaan itseluottamusta.

Monelle vanhemmalle on tuttu esimerkiksi tilanne, kun vanhempi haluaa saada lapsen nopeasti uneen jonkin menonsa vuoksi, mutta ”tunnetartuttaa” huomaamattaan lapseen oman kiireensä ja kärsimättömyytensä, minkä vuoksi lapsen nukahtaminen onkin hankalampaa kuin tavallisesti.

Kun lapsella on kielteisiä tunteita, ne saattavat aiheuttaa vanhemmassakin vastaavanalaisia tunteita:

• lapsi pelkää – vanhempi pelkää tai on huolissaan
• lapsi on vihainen – vanhempi on vihainen tai pelkää lasta
• lapsi vaatii – vanhempi on ärsyyntynyt ja suuttuu.

Osittain voi olla kysymys empatiasta eli eläytymisestä lapsen tunnetilaan, osittain vasteesta lapsen tunteeseen. Vanhemman olisi hyvä vastata lapsen tunteeseen rakastavasti, esim. kannustamalla tai rauhoittamalla. Tunnesäätelyssä vanhempi valitsee tavan, jolla vastaa lapselle. Tämä edellyttää ajattelua, ei välitöntä reaktiota oman ensimmäisen tunteen varassa. Tämä on vaativaa.

Tunteiden jakaminen ja sääteleminen voivat näyttäytyvät arkisessa tilanteessa esimerkiksi näin:

Lapsi on kaatunut ja itkee, polvesta vuotaa verta. Lapsi on pelästynyt ja surullinen, ja polveen sattuu. Vanhempi tulee paikalle ja jakaa tunteen: ”Olipa kurja juttu, kun kaaduit ja sinua sattui. Taisit pelästyä kovasti, polveenkin näyttää koskevan. Ei ihme, että sinua itkettää.” Vanhempi ei tuo tilanteeseen omaa ensimmäistä tunnettaan: pelkoa ja hätää tai ärtymystä lapsen huudosta. Tunnetta jakamalla vanhempi osoittaa ymmärtävänsä miltä lapsesta tuntuu eikä mitätöi lapsen kokemusta. Tämän jälkeen vanhempi säätelee lapsen tunnetta eli omalla vakuuttavuudellaan ja rauhallisuudellaan tuo lasta pois pelästyksestä ja kivusta, lohduttaa ja vakuuttaa, että tilanne on hoidossa: ”Tällaiset haavat paranevat onneksi nopeasti ja hyvin. Tulehan syliin, puhallan siihen, se jo auttaa. Laitetaan vielä laastari päälle.”

Tunteen vastaanottaminen ja sanoittaminen kertoo lapselle, että aikuinen ymmärtää, miltä hänestä tuntuu ja hyväksyy sen. Tunteita ei tarvitse pelätä. Vanhempi ei mitätöi lapsen tunnetta eikä nolaa häntä tunteiden vuoksi. Lapsi oppii ymmärtämään ja hyväksymään tunteitaan.

Vanhemman ei tarvitse ratkoa kaikkia lapsen pulmia, vaan hän voi auttaa lasta itse oppimaan pulmien ratkomista. ”Asia näyttää harmittavan sinua kovasti. Haluatko kertoa lisää? Kuulisin mielelläni.”

Professori Lea Pulkkinen (1994, 2002) nostaa esille tärkeinä kasvatuksen tavoitteina lapsen itsehallinnan ja omantunnon kehittymisen.

Itsehallinta tarkoittaa tunteiden säätelyä siten, että ihminen osaa ottaa muita huomioon ja sopeuttaa tunnetilojaan ja käyttäytymistään erilaisiin tilanteisiin ja niiden vaatimuksiin. Lapsi oppii vähitellen esim. ilmaisemaan pahaa mieltään vahingoittamatta muita ja keinoja rauhoittaa itseään vaikeissa tilanteissa.

Omantunnon kehittyessä lapsi saa vähitellen käyttöönsä keinoja säädellä toimintaansa ja käyttäytyä hyväksyttävällä tavalla silloinkin, kun vanhempi ei ole valvomassa ja muistuttamassa. Lapsesta tuntuu hyvältä, kun hän toimii omantuntonsa mukaisesti. Omatunto kolkuttaa syyllisyyden tunteena, kun säännöistä lipsuu – kuten kaikille käy joskus.

Vanhemman ja lapsen myönteinen suhde luo hyvän pohjan omantunnon kehittymiselle: kun lapsi ihailee ja rakastaa vanhempiaan, hän haluaa miellyttää heitä ja tulla heidän kaltaisekseen. Ohjaava, lapsilähtöinen kasvatustyyli edistää omantunnon kehittymistä.

Pulkkisen mukaan lapsilähtöistä, ohjaavaa kasvuilmapiiriä kuvaavat:

• kiinnostus
• kannustus
• tuki
• keskustelut
• neuvot
• vanhempien hyvä keskinäinen suhde
• lapsen hyvä suhde isäänsä
• äidin huolehtivuus ja kannustavuus
• vanhempien kielteinen suhtautuminen ruumiilliseen kuritukseen
• vanhempien kontrolloitu alkoholin käyttö

Aikuiskeskeistä kasvuilmapiiriä kuvaavat:

• vähän kiinnostusta
• epäjohdonmukaisuus
• rankaisevuus
• epäoikeudenmukaisuus
• ei keskustelua
• välinpitämättömyys
• vähäinen kiitoksen antaminen
• lapsen runsas vertailu muihin

Omatunto ja itsekuri kehittyvät lapsen kasvaessa ja aikuisen kärsivällisellä ohjauksella – sääntöjä on kerrattava. Moni pieni lapsi rikkoo sääntöjä, jotka hänen pitäisi jo tietää. Noin 6–7 vuoden iässä aikuisen valvonta ja ohjeet alkavat elää lapsen omana sisäisenä oppaana, omatuntona. Silti aikuisetkaan eivät aina toimi omantuntonsa mukaisesti, vapaa tahto ja kapinahenki vaikuttavat toimiin: ”Tiedän mitä pitäisi tehdä, mutta en tee.” Sama pätee lapsiin.

Lasten kesken on eroa siinä, kuinka paljon he tarvitsevat eri taitojen oppimisessa vanhemman tukea, ohjausta ja kannustusta. Temperamentiltaan joustamaton ja helposti kiivastuva lapsi tarvitsee enemmän tukea oppiakseen kestämään vastoinkäymisiä ja hallitsemaan käytöstään – vaativa temperamentti ei ole merkki lapsen tahallisesta ilkeydestä tai vanhemman epäonnistumisesta. Ujo lapsi taas tarvitsee kannustusta ja rohkaisua.

Vanhempi voi auttaa lastaan näkemään asioita toisen näkökulmasta ja sitä, miten hänen tekonsa vaikuttavat muihin: ”Kylläpä sisko ilahtui, kun annoit lelun hänelle.” Kun lapsen käytös aiheuttaa harmia, vanhempi voi pyytää lasta miettimään miltä toisesta mahtaa tuntua. Aiheutetun mielipahan voi korjata, esim. teipata revityn piirustuksen ehjäksi. On helpottavaa oppia, että asiat voidaan sopia, korjata, antaa anteeksi ja unohtaa.

Lapselle ei pidä korostaa vain sitä, kuinka hän aiheuttaa teoillaan muille harmia, jotta hänelle ei muotoudu liiallista syyllisyyden tunnetta. Erityisesti omantunnon syntymisen aikoihin, 6–7-vuotiaana, lapsi on usein ankara itselleen ja erityisen herkkä virheilleen ja arvostelulle. Tärkeää on voida kokea, että myös erehtyminen on sallittua, erehtymisestä huolimatta olen hyväksytty.

Eri tutkimuksista on löydetty tekijöitä, joita voidaan pitää lapsen mielenterveyttä suojaavina tekijöinä. Suojaavalla tekijällä tarkoitetaan sellaisia asioita, jotka auttavat lasta kohtaamaan erilaisia elämän haasteita ja tukevat hänen selviytymistään. Suojaavat tekijät edistävät lapsen kehitystä ongelmista ja riskeistä huolimatta.

Suojaavat tekijät voivat olla lapsen omia ominaisuuksia tai ne voivat liittyä lapsen perheeseen tai laajempaan ympäristöön. Jonkin suojaavan tekijän puuttuminen ei väistämättä johda ongelmiin, eikä toisaalta suojaavat tekijät sinällään takaa, etteikö lapsen mielenterveys voisi järkkyä. Vanhempi voi pyrkiä varustamaan lapsensa parhailla mahdollisilla eväillä, mutta kaikilta elämän töyssyiltä hän ei voi lastaan suojata. Osaan suojaavista tekijöistä vanhempi voi vaikuttaa enemmän, toisiin taas vähemmän.

Lapsen mielenterveyttä suojaavia tekijöitä ovat muun muassa:

• hyvä, tukea antava ja vakaa suhde ainakin yhteen aikuiseen
• hyvä varhainen vuorovaikutus ja varhaisvuosina syntynyt turvallinen kiintymyssuhde
• koulusta ja harrastuksista saadut positiiviset kokemukset
• jokin kyky tai taito, jota lapsi itse arvostaa tai saa siitä muilta arvostusta
• itseluottamus ja usko omiin kykyihin
• kokemukset hankalista tilanteista selviämisestä: kyky käyttää näitä kokemuksia hyväksi sekä se merkitys, jonka lapsi on kokemukselle antanut
• hyvä oppimiskyky ja ongelmanratkaisutaidot
• riittävä lahjakkuus ja älykkyys
• suotuisa temperamentti
• hyvät sosiaaliset taidot
• perheen mahdollisuus olla yhteydessä muihin ihmisiin ja saada tarvittaessa apua ja tukea
• johdonmukainen, pysyvä ja luotettava vanhempi, joka vastaa empaattisesti ja herkästi lapsen tarpeisiin ja osaa auttaa lasta ilmaisemaan tunteitaan sekä toimimaan muiden ihmisten kanssa.