Hyvinvointia digimaailmassa pienen lapsen silmin

Digilaitteet vaikuttavat pieniin lapsiin monin tavoin ja montaa reittiä: vanhempien ja lähipiirin käytön kautta mutta myös muuttamalla yleistä elinpiiriä ja ajankäyttöä, määrittelemällä perheiden arkea. Pienet lapset elävät maailmassa, jossa digilaitteet ovat yhtä luonnollinen näky kuin puut, pöydät tai silmälasit. Lisäksi hyvin pienetkin lapset saattavat käyttää digilaitteita itse.

Digitaaliset mediat voivat vahvistaa läheisiä suhteita, jos niiden avulla lisätään yhteistä kommunikointia tai jos niitä käytetään yhdessä.

Sen sijaan vanhemman runsas henkilökohtainen digikäyttö voi kuormittaa läheisiä suhteita. Näin on, sillä läheisen suhteen kehittyminen vaatii paljon aikaa, huomiota ja omistautumista. Juuri niitä digilaitteet vievät meiltä. Pieni vauva on vuorovaikutuksen kaipuussaan ainutlaatuinen. Ihmislapsi elää ja kehittyy kontaktissa eli siinä, miten hänen läheisimmät ihmisensä ovat hänen kanssaan, hänen luonaan. Pikkulapsiaikana aika on kortilla ja kisa siitä on kiihkeää.

Digilaite tuo hienon mahdollisuuden vanhemman omiin hetkiin. Sen kautta voi selata hauskoja sisältöjä, rentoutua ja olla nopeassa kontaktissa ystäviin ja maailmaan vauvakuplan ulkopuolella. Siinä on loistava mahdollisuus aikuiskontakteihin varsinkin, jos vanhempi viettää paljon aikaa lapsen kanssa kotona. Samalla se kuitenkin aina kutsuu myös muuhun: suomalaisista 25–44-vuotiaista aikuisista 77 prosenttia kertoo seuraavansa somea jatkuvasti tai monta kertaa päivässä.

Jatkuva sosiaalisen median kontakteja kohti kurotteleminen tai uutisvirtojen ahkera seuraaminen saattaa tarkoittaa pelkoa siitä että maailmanmenossa ja kaverien touhuissa ei pysy kärryillä. Pienen lapsen vanhempi saattaa kotikuplassa pelätä, että jää paitsi jostakin olennaisesta, joka tapahtuu juuri nyt. Digilaitteet saattavat antaa hallinnan tunteen keskelle pikkulapsiarkea: ainakin tiedän, mitä tapahtuu.

Fomosta (fear of missing out) kannattaisikin pyrkiä jomoon eli missaamisen, väliinjättämisen iloon (joy of missing out): kaikkea ei tarvitse tietää eikä kommentoida. Pikkulapsiarjessa tapahtuu ihmeitä, joiden todistamisesta moni haaveilee. Voisiko vanhempi nähdä oman arkensa onnen ja huokaista digikanaviin päin, että minun ei tarvitse?

Vanhemman runsas digikäyttö näyttäytyy lapselle läsnäolon puutteena mutta myös mahdollisesti muuttuneena tunneilmaisuna: onko vanhempi äkkiä erilainen kuin äsken ja miksi? Lapsen näkökulmasta aikuisen muuttunut tunnetila voi tuntua erilaisina äänenpainoina tai kosketuksen tasolla. Aikuisen näkökulmasta somessa saattoi olla jotakin, joka herätti sekunneissa ärtymystä, helpotusta tai vaikka kateutta. Miten se vaikuttaa läheisiin, jotka eivät tiedä mistä on kyse?

Digilaite on kehittynyt apuvälineestä huippuammattilaisten tekemäksi ajan ja huomion viejäksi, täpötäydeksi sisältöpankiksi. Sen sisällöt on suunniteltu olemaan meille mieliksi ja oppimaan lisää. Aikuisella onkin vaikea tehtävä tunnistaa erilaiset digilaitteiden käyttötapansa. Tuovatko ne hyvää mieltä ja auttavat vahvistamaan sosiaalisia suhteita, tarjoavat sopivia kiireettömiä hetkiä? Vai aiheuttavatko ehkä syyllisyyttä varastaessaan enemmän aikaa kuin tarkoitus oli? Miten näitä voisi saada tasapainoon?

Pienen lapsen kanssa kommunikoidaan digilaitteen välityksellä harvoin, mutta silloin se voi olla valtava ilon aihe: jos reissussa oleva tai etävanhempi näkyy videokuvassa tai lähettää kuvan, vuorovaikutus on jo käynnissä. Etenkin kasvokkaisuus toimii. Myös isovanhempien digivälitteinen iltalaulu tai puhe on onnellinen mahdollisuus. Silloin digilaite vahvistaa olemassa olevaa hyvää. Suhdetta vahvistavaksi leikkikaluksi siitä on, kun esillä on vaikkapa yhdessä pelattava peli, jossa tunnistetaan eläimiä tai erilaisia ääniä tuottava musiikintekosovellus.

Kasvaessaan lapsi oppii, mikä on perheen normaalia arkea. Monessa perheessä siihen kuuluvat aina pöydän kulmalla näkyvät digilaitteet. On viitteitä siitä, että jo olemassaolollaan laitteet houkuttavat meitä. Niitä tekee mieli koskea. Nappuloista kiinnostuvalle taaperoikäiselle digilaitteet ovat räjähtävä aistikokemus: painalluksia ja ääntä, värejä ja muuttuvia kuvia. Se on leikkiä, jota lapsi oppii nopeasti.

Laitteet sanalla sanoen kiinnostavat. Samalla niistä luopuminen voi olla lapselle todella vaikeaa, aivan kuten aikuisellekin, aivan huomaamatta. Kun lapsi on pieni, on digilaitteiden käyttöä ja näkymistä helppo säädellä. Käytön vähentäminen koululaisena on jo vaikeampaa. Kannattaakin jo lapsen ollessa pieni pohtia, onko laitteiden syytä olla aina näkyvissä ja osana sisustusta.

Yksi tapa ajatella digilaitteiden vaikutuksia lapsen arkeen on miettiä, mistä runsas digikäyttö on pois: lapsen unista, vanhemman liikunnasta, ehkä päämäärättömästä höpöttelystä tai kiireettömästä lojumisesta? Tylsä totuus on, että ihminen tarvitsee tylsää.

Yhtä tylsää on, että lapsen tylsyys voi olla vanhemmalle kuormittavaa, jolloin digilaite sisältöineen on kätevä tylsyyden nitistäjä ja työpäivän pelastus. Se on lasta kiinnostava väline, joka toimittaa viihdyttäjän virkaa hienosti. Yksittäisillä pelastusrenkailla ja tavaksi muuttuneella toiminnalla on kuitenkin eroa. Pienen lapsen mallioppimisen vuoksi aikuisen oman digikäytön ja perheen digitapojen pohdinta on aivan olennaista.

Hyvät lähisuhteet ovat kullanarvoinen, onnellisuutta lisäävä tekijä. Lapset kasvavat sosiaalisten suhteiden solmukohdassa. Sen vuoksi kannattaa pohtia, onko vanhemman oma digikäyttö hyvin käytettyä ja itse valittua aikaa, joka vahvistaa hyvää läheisissä ihmissuhteissa.

Artikkelin on kirjoittanut ihmislähtöisen vuorovaikutuksen asiantuntija, tietokirjailija Aino-Mari Tuuri.

Lähteet:

Digitaalinen hyvinvointi perheissä -hanke ja siihen koottu systemaattinen tutkimuskatsaus.

Tilastokeskuksen Vapaa-ajan osallistuminen -tilasto (2019)

Palaa Vauvana ja taaperona digiajassa -etusivulle