Räiskähtelyä ja murjottamista – esiteini-ikä yllättää vanhemman

Pieni vielä, mutta omasta mielestään jo iso ja itsenäinen – siitä ne esiteinin räiskähtelyt syntyvät. Vanhemman paras teko on olla läsnä, vaikka vähän takavasemmalla.

Juuri kun elämä alkoi tuntua helpommalta: pikkulapsivaihe valvomisineen oli ohi, koulu sujui ja lapsi osoitti kiitettävää omatoimisuutta. Ja sitten vanhempi olikin tyhmä, opettaja nolo ja ovet paukkuivat milloin mistäkin syystä. Mistä tämä kiukkupussi tupsahti?

– Noin 10-vuotias on latenssivaiheessa, jota voidaan kutsua esiteiniajaksi. Se on portti alkavaan murrosikään, kertoo nuorisolääkäri Silja Kosola. Hän on Helsingin kaupungin lasten ja nuorten terveyspalveluiden johtava ylilääkäri.

Esiteiniksi kutsutaan 9–12-vuotiasta lasta, riippuen kehitystahdista. Murrosiän muutoksissa on suuria eroja, mutta keskimäärin murrosikä alkaa tytöillä 10 vuoden kieppeillä, pojilla kaksi vuotta myöhemmin. 5.–8.-luokalla voi olla hyvin erilaisessa kehitysvaiheessa olevia nuoria. Osa elää vielä täysillä lapsuutta mielikuvitusleikkeineen, osaa alkavat kiinnostaa vaatteet, meikit ja ihastuminen.

Varhain tulevat fyysiset muutokset eivät tarkoita, että lapsuus on loppu. Vaikka rinnat alkavat kasvaa tai hiki haista, se ei merkitse, että nuoren mieli olisi vielä lähelläkään aikuisuutta. Karvoituksen kasvu tai alkava äänenmurros ei tarkoita, että aivot olisivat valmiit – niiden kehitys jatkuu 25-vuotiaaksi ja ylikin.

Leikkiminen on edelleen tärkeää ja sallittua. – Moni varhain kypsynyt kokee ristiriitaisia tunteita. Joskus tekisi mieli vielä heittäytyä lapseksi, mutta kenen kanssa voisi leikkiä. Onnekkaita ovatkin ne esiteinit, joilla on pikkusisaruksia. Heidän kanssaan voi hullutella salaa, Kosola toteaa.

Vanhemmille varhaiset murrosiän tulevat usein kuin puskista. Jotain viitteitä alkamisajasta saa kuitenkin omista nuoruusvuosista. Jos äidin kuukautiset alkoivat varhain, sama toistuu usein tyttärelläkin. Jos isä oli vielä yläasteella luokassaan lyhyimpiä ja äänenmurros tuli myöhään, poika seuraa todennäköisesti isäänsä.

– Kengän koon nopea kasvu ja hien haiseminen ovat sellaisia merkkejä, joista vanhemmat voivat aavistella lapsen kasvaneen esiteiniksi, Kosola vinkkaa.

Vanhemman on hyvä muistaa, että muutokset kehossa hämmentävät lasta yhtä lailla kuin äitiä ja isää.

– Hallinnan tunne karkaa eikä lapsi osaa ennustaa, mitä hänen kehossaan seuraavaksi tapahtuu. Itsekriittisyys on tavallista. Lapsi katsoo itseään armottomasti ja uskoo kaikkien muidenkin näkevän hänet samoin.
Nuorelle ei ole helppoa olla luokan ensimmäisenä kehittynyt mutta ei myöskään viimeinen. Tutkimusten mukaan varhainen kehittyminen on tytölle usein hämmentävää, pojille lähinnä ylpeyden aihe.

Lapsen oloa voi helpottaa kertomalla, että jokaisella on oma kehitysvauhtinsa eikä se vaikuta lopputulokseen. Myös vanhemman omasta kehitystahdista ja selviytymiskeinoista kannattaa jutella. Jos tytöllä ei ole mitään murrosiän merkkejä 13-vuotiaana ja pojalla 14-vuotiaana, voi käynti koululääkärillä olla tarpeen. Tarvittaessa hän tekee lähetteen eteenpäin.

Esiteinille on tavallista, että hän provosoituu aivan arkisissa tilanteissa ja kehittää niistä riidan. Nuori kokeilee, onko nukkumaanmenoajoista yhä pidettävä kiinni, pitääkö hampaat todella pestä kaksi kertaa päivässä ja voisiko läksyjen teosta joskus luistaa.

Tyypillistä on myös aaltoilu: jonain päivänä lapsi haluaa olla äidin pieni, toisena sulkeutua yksin huoneeseensa. ”Älä todellakaan tule tänne!” lapsi viestittää niin sanoin kuin ilmein. Vanhemmille raivoamisella on vahva kehityksellinen tarve: lapsi tekee pesäeroa vanhempiinsa ja kavereista tulee entistä tärkeämpiä. Tämä valmistaa itsenäiseen elämään.

Nuorelle on tärkeää kokea, että kaikki tunteet ovat sallittuja, myös voimakkaat mielenilmaukset. Joskus esiteinin tyrskähdykset on parasta ohittaa olankohautuksella. Jos asia ei ole kovin tärkeä, sen voi jättää omaan arvoonsa. – Huonoa käytöstä ei kuitenkaan pidä sietää. Esimerkiksi haistatteluun on syytä puuttua ja kertoa, ettei sellainen kielenkäyttö kuulu meidän perheeseen, Kosola neuvoo.

Vaikka oma reviiri tulee lapsen kasvaessa entistä tärkeämmäksi, se ei poista läheisyyden tarvetta. Ihminen on laumaeläin, joka tarvitsee toista ihmistä, myös esiteini.

Kosola nostaa esille Raisa Cacciatoren lanseeraaman halipulan. Jo pienelle lapselle voi opettaa, että jokaisella on joskus tarve olla sylissä tai muuten toisen lähellä. Silloin voi kertoa kärsivänsä halipulasta, jota toinen ihminen pystyy helpottamaan. Halipula-sana on ahkerassa käytössä Kosolan omassa perheessä, jossa on kaksi nyt jo murrosikäistä lasta.

– Kun näen, että läheisyys tekisi hyvää lapselleni, saatan sanoa kärsiväni halipulasta. Näin nuori voi ”pelastaa” minut antamalla halauksen. Tässä on win-win-tilanne, kumpikin voittaa.

Kun pikkulapsi-aika on takana, vanhemmat saattavat huokaista helpotuksesta. Nyt on vihdoin aikaa omille harrastuksille ja töissäkin pystyy ottamaan vastaan haastavampia tehtäviä. Silja Kosola kehottaa kuitenkin harkitsemaan tarkasti: vaikka esiteini ei tunnu haluavan vanhempiensa seuraa, hän todellisuudessa arvostaa aikuisten läsnäoloa ja apua.

– Minua huolestuttaa, että nykyään korostetaan kovasti lasten pärjäämistä omillaan. Kuitenkin esiteinikin tarvitsee vielä vanhempiaan.

Vaikka nuori haluaa olla omissa oloissaan omassa huoneessaan, hän tykkää siitä, että vanhempi on paikalla. – Lapsi elää hetkessä. Kun hänellä on asiaa, pitäisi vanhemman korvien ja sydämen olla auki. Jos pyytää odottamaan vartin, todennäköisesti on jo myöhäistä. Lapsen halu jutella on mennyt ohi.

Esiteinin vanhempia Kosola neuvoo miettimään työkuvioitaan ja ajankäyttöään niin, että pystyy olemaan mahdollisimman paljon läsnä lapsen elämässä. Joskus vanhemmalta tosin vaaditaan haamun taitoja: olla näkymättömänä taka-alalla mutta tulla näkyväksi tarvittaessa.

Esiteini-iässä kannattaa Silja Kosolan mukaan kerätä yhteisiä kokemuksia. Tässä vaiheessa rakennettu luottamus kantaa murrosiän yli.

– 10-vuotias yleensä innostuu helposti uudesta ja on kiinnostunut monenlaisista asioista. Fyysiset voimat ovat jo sen verran hyvät, että lapsi jaksaa tehdä vanhempien kanssa pitkiä pyörälenkkejä tai päivävaelluksen metsään. Yhteisten retkien kohokohtia saatetaan muistella vuosienkin päästä.

Esiteinille annettua aikaa Kosola kehottaa ajattelemaan onnenhetkinä, jolloin voi käydä nuoren kanssa hyviä keskusteluja – ja oppia uusia näkökulmia.  – Nuorisossa on toivo! Yhdessä vietetty aika ei ole pois vanhemman omasta ajasta vaan sijoitus tulevaisuuteen.

Tyttäreni esiteini-ikä alkoi kuudennella luokalla, pojalla merkit alkoivat näkyä seiskaluokalla. Tyttäreni halusi enemmän itsenäisyyttä: hän tahtoi hoitaa koulunsa itse. Vastuunanto kannatti, sillä tyttö hoiti hyvin läksynsä, kun en muistutellut niistä.

Yhteissaunominen loppui, kun lapseni tulivat esiteini-ikään. Varsinkaan poika ei enää halua näyttää paljasta pintaa äidilleen. Viesti on selvä: älä tule katsomaan!

Oman tahdon ilmaukset ovat lisääntyneet, mutta sitähän voi pitää hyvänä kehityksenä, useimmiten. Kun lapseni tiuskivat, olisi hyvä olla itse ärtymättä. Aina ei vain pysty olemaan aikuisena. Välillä leimahdukset voi ottaa huumorilla, joskus on parempi, kun en sano mitään. Ilkeään kielenkäyttöön puutun aina.
Kirsi, 51

Ensimmäisenä tulevat mieleen fyysiset muutokset. Henkisistä muutoksista suurin oli se, miten välillä käytös oli hyvinkin itsenäistä ja määrätietoista ja välillä piti saada olla vielä pieni – olla sylissä, kuunnella iltalaulua ja helliä pehmoeläimiä. Kahdesta lapsesta voimakkaammat mielialan vaihtelut ovat olleet nuoremmalla. Isompi lapseni on luonteeltaan tasaisempi, mutta hänellä on välillä selittämätöntä ahdistusta.

Myös lasten ystäväpiireissä oli esimurrosiässä paljon draamaa. Ehkä se johtui siitä, että kehitys alkoi vähän eri aikoina. Joka tapauksessa tuntui, että ystävyyssuhteet kasvattivat merkitystään, ja joidenkin välillä ystävyys syveni siten, ettei muille aina ollut sijaa.

Myös leikki muuttui. Välillä oli hetkiä, jolloin leikin pyörteisiin pystyi vielä heittäytymään, mutta nuo hetket tulivat harvinaisemmiksi. Esimerkiksi kesälomalla, kun seurana oli oma sisarus, lapset tuntuivat palaavan välillä lapsuuden maailmaan ja leikkivät vanhoja leikkejään innokkaasti. Keinumisen suosio ei ole koskaan laantunut, jotain niin maagista siinä on!

Minusta on ihanaa seurata muutoksia. Myrskyistä huolimatta lapseni ovat tasapainoisia ja kiinnostuneita koulusta ja harrastuksista. He ovat tosi sinut fyysisten muutosten kanssa.
Sari, 47

Silja Kosolan kirjasuositukset vanhemmille

• Raisa Cacciatore, Erja Korteniemi-Poikela, Maarit Huovinen: Miten tuen lapsen ja nuoren itsetuntoa. WSOY.
• Katja Myllyviita: Peace! Selviytymisopas nuorten vanhemmille. Duodecim.
• Jari Sinkkonen: Nuoruusikä. Miten lapsesta tulee nuori aikuinen. WSOY.

Artikkeli on julkaistu Lapsemme 3/2019 -lehdessä.