Haaveena oma lapsi

Arviolta joka viides suomalainen pariskunta yrittää turhaan saada omaa lasta. Osa hakee ja saa apua lapsettomuushoidoista, eivät kuitenkaan kaikki. Silti heistäkin moni jää toivomaan lasta elämäänsä.

Yksi vaihtoehdoista on adoptoida lapsi Suomesta tai ulkomailta. Adoptiossa lapsi saa pysyvän kodin, ja pariskunnasta tulee hänen viralliset huoltajansa kaikkine vanhemmuuden oikeuksineen ja velvollisuuksineen.

Usein lapsen adoptoiminen on pitkä, vaativa ja uuvuttavakin prosessi. Sen alku edellyttää, että pariskunta tunnustaa lapsettomuutensa, sanoo toiminnanjohtaja Johanna Repo Lapsettomien yhdistys Simpukasta.

– On hyväksyttävä, että lapsi tulee toisin kuin on toivottu ja pohdittava, mitä geneettinen side merkitsee omalle vanhemmuudelle.

Myös Suomen laki asettaa ehtoja adoptiovanhemmille. Vanhempien on elettävä avioliitossa, ja kummankin on oltava alle 50-vuotiaita. Ikäeroa lapseen ei saa olla enempää kuin 45 vuotta.

Lisäksi vanhempien tulee osallistua adoptioneuvontaan, jonka aikana sosiaaliviranomaiset selvittävät heidän elämäntilannettaan, motiiveita ja soveltuvuutta adoptiovanhemmiksi. Adoptio on ensisijaisesti lastensuojelua, ja siksi viranomaisten on varmistuttava, että pariskunnasta on huolehtimaan lapsesta ja hänen edustaan.

Adoptioneuvonnassa vanhemmiksi haluavien on pohdittava, millaisen lapsen he haluavat. Onko toiveena vauva vai sopiiko vanhempi lapsi? Onko pariskunnasta erityistarpeisen lapsen vanhemmiksi tai kohtaamaan ulkomailta adoptoidun lapsen erilaisuus?

Adoptioluvan myöntää Sosiaali- ja terveysministeriön alainen adoptiolautakunta. Muutoin Suomessa adoptioprosessia edistävät sosiaaliviranomaiset ja ulkomailla kolme palveluntarjoajaa, joita ovat Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirasto, Pelastakaa Lapset ja Interpedia.

Repo muistuttaa, että adoptioprosessiin voi kulua vuosia. Vaikka tukea ja neuvontaa on tarjolla, monelle lapsettomalle ryhtymisen kynnys voi olla liian korkea.

– Moni yllättyy, että adoptio on harvalle aito mahdollisuus.

Etenkin suomalaista adoptiolasta saa odottaa pitkään, sillä vuosittain vain 35–50 lasta vaihtaa perhettä.

Myös kansainväliset adoptiot ovat vähentyneet. Vuonna 2005 Suomeen adoptoitiin ulkomailta 338 lasta. Viime vuonna luku oli 93. Osin lasku selittyy lastensuojelun kohentumisena ulkomaisten lasten kotimaissa sekä kansainvälisten adoptioehtojen kiristymisenä.

Toinen vaihtoehto on ryhtyä sijaisvanhemmiksi biologisesta perheestään huostaanotetulle lapselle.

Vuonna 2014 Suomessa oli lähes 11 000 huostaanotettua lasta ja nuorta, joista yli puolet oli saanut kodin sijaisperheestä. Loput asuivat eri laitoksissa, vaikka vuoden 2012 lastensuojelulaki suosii sijaishuollossa perhehoitoa.

Sijaisvanhemmista on jatkuva pula, kertoo Satu Taiveaho, joka on 2- ja 3-vuotiaiden lasten sijaisvanhempi yhdessä puolisonsa Antti Kaikkosen kanssa.

– Meille sijaisvanhemmuus on tuonut ilon ja onnen elämään. Toivoisin mahdollisimman monelle saman kokemuksen.

Perhehoidossa lapsen huoltajuus säilyy hänen biologisilla vanhemmillaan. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sijoituslapsilla ei ole oikeutta periä sijaisvanhempiaan.

Sijaisvanhemmilta vaaditaankin yhteistyökykyä niin lapsen biologisten vanhempien kuin hänen asioitaan hoitavien viranomaistenkin kanssa. Taiveaho puhuu jaetusta vanhemmuudesta, johon valmentaudutaan vuoden kestävässä koulutuksessa.

– Tietyt asiat sovitaan lapsen biologisten vanhempien kanssa. Muutoin sijaisvanhemmat kantavat vastuun arjesta.

Taiveaho muistuttaa, että huostaanotetun lapsen elämässä on ehtinyt tapahtua monenlaista ikävää, ennen kuin hän päätyy sijaisperheeseen. Lapsen tausta haastaa myös sijaisvanhemmat.

– Toki biologisilla ja adoptiolapsillakin on omat hankaluutensa. Sijaisvanhemmat saavat myös tukipalveluita, joten liikaa ei kannata pelätä.

Taiveaho tietää, että sijaisvanhemmuus arveluttaa monia lapsettomia pariskuntia. Eniten pelätään lapsen palautumista takaisin biologisille vanhemmilleen.

– Koulutuksessa käsitellään lapsen palautusmahdollisuutta. Sijaisvanhempana pelko on kuitenkin hälvennyt. Arjessa asiaa ei ajatella vaan eletään kuin kuka tahansa vanhempi.

Sijaisvanhemmat ovat myös varsin hyvin perillä lapsen biologisten vanhempien elämästä. Mahdollinen palautus ei tapahtuisi yhtäkkisesti vaan vähitellen esimerkiksi lisäämällä ja pidentämällä lapsen ja hänen biologisten vanhempiensa tapaamisia.

– Mahdollisuus saada oma lapsi takaisin kannustaa monia biologisia vanhempia kuntoutumaan ja parantamaan elämäntilannettaan.

Silti Taiveahon mukaan on hyvin epätodennäköistä, että varhain pitkäaikaisesti sijoitettu lapsi palautuu biologisille vanhemmilleen.

– Ei olisi useinkaan lapsen edun mukaista irrottaa lasta perheestä, jossa hän on viettänyt tärkeimmät pikkulapsivuotensa. Sama koskee lasta, joka on asunut sijaisperheessään pitkään ja pitää sijaisvanhempiaan omina vanhempinaan.

Kolmas vaihtoehto on avoin adoptio. Se vastaa perinteistä adoptiota paitsi siltä osin, että lapsella on oikeus ylläpitää yhteyttä biologisiin vanhempiinsa. Lapsen biologiset ja adoptiovanhemmat sopivat yhteydenpidosta sopimuksella, jonka oikeus vahvistaa. Edellytyksenä on, että yhteydenpito palvelee lapsen etua.

Suomessa avoin adoptio kirjattiin lakiin vuonna 2012. Sitäkin ennen monet adoptiolapset olivat pitäneet eri tavoin yhteyttä biologisiin vanhempiinsa myös ulkomailla. Kaikkiaan etenkin kotimaisissa adoptioissa on viime vuosina korostettu avoimuutta eli lapsen mahdollisuutta ylläpitää suhdetta biologisiin vanhempiinsa.

Lapsi voi olla yhteydessä biologisiin vanhempiinsa kirjeitse, sähköpostitse, puhelimitse tai tapaamalla joko suoraan, adoptiovanhempiensa tai esimerkiksi sosiaalityöntekijän välityksellä. Yhteydenpidon taajuus voi myös vaihdella.

Toistaiseksi avoimesta adoptiosta on niukasti kokemuksia. Suomalaisten ja kansainvälisten tutkimusten mukaan osa adoptiolapsista on hyötynyt yhtey-destään biologisiin vanhempiinsa. He arvostavat tietoa taustastaan, mikä on vahvistanut heidän identiteettiään. Osa taas ei välitä ylläpitää yhteyttä biologisiin vanhempiinsa.

Suomessa avoin adoptio on yleisintä tilanteessa, jossa lapsen pitkäaikainen sijoitus halutaan vakinaistaa.

Toiminnanjohtaja Elina Helmanen Adoptioperheistä toivoo myös, että sosiaaliviranomaiset kertoisivat avoimesta adoptiosta nykyistä useammin, jos se vain on lapselle paras vaihtoehto.

– Yhteydenpitosopimus auttaa kaikkia osapuolia harkitsemaan avointa adoptiota. Biologisten vanhempien on helpompaa luopua lapsestaan, kun he tietävät, että suhde säilyy. Adoptiovanhemmat taas varmistuvat, että huoltajuutta ei voi purkaa.

Helmanen uskoo, että avoin adoptio lisäisi myös lapsettomien pariskuntien mahdollisuuksia saada lapsi elämäänsä.

Entä sitten, jos adoptiosta tai sijaisvanhemmuudesta ei ole omaksi vaihtoehdoksi?

Monet lapsettomat jakavat elämäänsä lasten kanssa ammattilaisena tai vapaaehtoisena. Monet myös antavat aikaansa sukulaisena, kummina tai järjestössä tukihenkilönä, Johanna Repo sanoo.

– Esimerkiksi mieskaverit tai sporttikummit ovat miehille hyviä väyliä saada lapsi elämäänsä ja antaa lapselle jotain elämästään.

Artikkeli on julkaistu Lapsemme 2/2016 -lehdessä.