Yksinhuoltajaksi, muttei yksin - Petran tarina
Petran perheeseen kuuluvat hänen lisäkseen 11- ja 13-vuotiaat lapset. Petra on yksinhuoltaja. Ero lasten isästä tuli, kun lapset olivat leikki-ikäisiä. Mukana kuvioissa on nykyisin uusi kumppani ja hänen lapsensa.
Olen halunnut lapsia pienestä pitäen, vaikka nuorena aikuisena konkreettinen päätös lasten hankkimisesta tuntuikin isolta asialta. Kun omassa lapsuudessani isä oli aktiivisesti läsnä, ajattelin aina, että jakaisin tulevan vanhemmuuden tasavertaisesti toisen kanssa.
Lapsenhankinnasta päätettäessä oma kumppani ja elämäntilanne mietityttivät, vaikka olimme molemmat saaneet opinnot päätökseen ja ulkoiset puitteet olivat kunnossa työpaikkoineen ja omistusasuntoineen.
Päätöksen hetkellä minua arveluttivat kumppanini päihteidenkäyttö ja mielenterveyden ongelmat. Toivoin lastenhankinnan auttavan tilanteeseen, mutta tilanne pysyi samana – ja näkyivät kasvavan perheemme arjessa. En vaihtaisi tekemiäni ratkaisuja, koska lapset ovat nyt elämässämme. Olisi ollut kuitenkin hyvä varautua henkisesti tulevaan: edessä oli mahdollinen ero ja suuri vastuu jälkikasvusta. Epäröintiin vaikuttivat paitsi usko parempaan myös halu pitää ydinperheestä kiinni. Ero oli kuitenkin vääjäämätön, sillä perheemme ei toiminut eikä olisi tullut toimimaan.
Avioeroprosessin edessä oloni oli voimaton. Voimien riittäminen ilman ydinperheen ja toisen vanhemman turvaa mietitytti. Siksi prosessi lykkääntyi, kunnes sitä ei voinut väistää. Luin kirjoja, joissa yksinhuoltajuudesta annettiin todella negatiivinen kuva, mikä ei auttanut asiaa.
Kun ero sitten konkretisoitui, se olikin helpotus. Elämä ei ollutkaan kauheaa, ja arki jatkui etenkin lapsilla suhteellisen samanlaisena. Yksinhuoltajuuteni alkutaipaleella päiväkodista oli suuri apu. Se mahdollisti työssäkäynnin sekä jakoi kanssani vastuuta ja vanhemmuutta. Apua uuteen haastavaan tilanteeseen toi myös lähipiiri. Käytössäni oli myös perheneuvolan psykologi, jonka kanssa pääsin keskustelemaan lasten kasvuun liittyvistä erityishaasteista, jotka muuten olisivat kuormittaneet mieltä.
Sain ahaa-elämyksen: tämähän voi oikeasti toimia, ja vielä hyvin! Uusi perheemme ei jäänyt yksin, ja elämän sai muokata juuri sellaiseksi, joka meille parhaiten toimi.
Mukaviksi rutiineiksi muodostuivat perjantaipulla-perinne, elokuvaillat ja urheilun seuraaminen. Aikaa riitti ystävillä kyläilyyn ja yhdessä leikkimiseen entistä enemmän. Nykyään elämämme ja arkemme sujuvat todella kivasti. Lapset harrastavat innokkaasti liikuntaa ja koulu sujuu. Ohjatun harrastuksen kautta muitakin turvallisia aikuisia tuli osaksi arkea, mikä ilahduttaa minua erityisesti.
Taloudellinen tilanne oli aluksi tiukka, mutta sain päivähoitomaksuihin alennuksia ja muutettuani asumisoikeusasuntoon myös asumistukea. Omat vanhempani ovat myös auttaneet. Lasten vaatteet ja tarvikkeet ostan pääosin käytettynä, mikä säästää paljon rahaa. Alun vaikeuksista huolimatta rahat kuitenkin riittivät ja nykyään sitä jää hyvin säästöönkin. Olemme myös käyneet muutaman kerran lasten kanssa ulkomaanreissulla, mikä on ollut lapsille tosi antoisaa.
Lasten kasvun ja kehityksen haasteisiin olen rohkeasti pyytänyt ammattiapua ja sitä myös saanut. Muun muassa toimintaterapian ansiosta lasten vaikeudet ovat vähentyneet. Paras hetki päivässä on iltapala, jonka syömme yhdessä pöydän ääressä ja juttelemme päivän tapahtumista.
Ex-aviomiehelläni, lasten isällä, on edelleen päihde- ja mielenterveysongelmia, minkä vuoksi sovitut tapaamiset lasten kanssa saattavat peruuntua ja siirtyä milloin vain. Pyrkimyksenä on kuitenkin, että he viettävät aikaa viikoittain yhdessä 1–2 päivää. Isällä on halu tavata lapsia ja ottaa heistä vastuuta, mutta se ei välttämättä aina onnistu, kun vointi on huono. Se tuottaa lapsille surua ja vaikuttaa minuunkin. Silloin kun isän näkeminen peruuntuu tai tunteet ovat muuten pinnassa, käsittelemme niitä yhdessä ja sitten teemme jotain mukavaa, menemme vaikkapa uimaan, retkelle tai ulos syömään.
Nykyisin olen tyytyväinen perheemme tilanteeseen ja tunnen ylpeyttä. Olen kiitollinen ja iloinen siitä, miten hyvin olemme lasten kanssa tilanteen hanskanneet. Tunnen itseni myös etuoikeutetuksi, kun saa olla lapsilleni se tärkeä ihminen ja aitiopaikalla seuraamassa heidän elämäänsä. Arkeemme kuuluvat tiiviisti myös omat vanhempani sekä sisarukseni. Muutto samaan talouteen nykyisen kumppanini kanssa on mahdollista ja tuo uusperhekuvion.
Koen, että Suomessa lasta on hyvä kasvattaa yksinkin. Esimerkiksi päiväkoti ja koulu tukevat hyvin arkea. Tärkeässä asemassa minulle ovat olleet myös muut tahot, joiden kanssa on voinut jakaa vanhemmuutta. Koska nykyinen kumppanini on itse isä, hänen kanssaan keskustelemme lapsista paljon ja tuemme toisiamme vanhempina. Lapsilleni hänestä on tullut bonusvanhempi.
Tulevaisuudessa siintää paitsi uusioperhe myös esikoiseni murrosikä, joka hieman mietityttää. Kun lapset aikuistuvat, tulee aika, jolloin on enemmän aikaa itselle – sitä odotan nyt, vaikka arvelenkin ikävöiväni näitä aikoja ja hetkiä. Se olisi ihanaa, jos lapset haluaisivat aikanaan omia lapsia! Toivoisin saavani olla paljon mukana ja apuna heidän perheidensä elämässä.