Vapaaehtoisesti lapseton uusperheessä - Nellin tarina
Nelli on vapaaehtoisesti lapseton. Takavasemmalta ilmaantui kaksi bonuslasta uuden parisuhteen kautta nelisen vuotta sitten. Koska Nellin aviomiehellä oli jo parin tavatessa lapsiluku täynnä, liitto oli hyvä diili molemmille.
Muistan 6-vuotiaana ajatelleeni, että olisi kiva adoptoida lapsia aikuisena. En tiedä, olinko jo silloin alitajuisesti päättänyt, etten hankkisi omia biologisia lapsia. Teini-ikäni oli myrskyisä, enkä asiaa juuri pohtinut, sillä mielessä olivat muut jutut.
Aikuisiällä päädyin pitkään väkivaltaiseen parisuhteeseen. Kun kokemani vääryydet rupesivat vuosien jälkeen itselleni avautumaan, koin ahaa-elämyksen myös lasten hankkimisesta. Ymmärsin, ettei ole pakko toimia jollain tietyllä, toisten määräämällä tai määrittämällä tavalla. Viimeistään tässä vaiheessa ajatukset ydinperheen ihanteesta kaikkosivat.
Myös omien fyysisten sairauksien mahdollinen periytyminen on mietityttänyt. Perussairauteni aiheuttaa liikkumisen ongelmia sekä kovia kipuja. En haluaisi, että lapsi kärsisi samoista tai pahemmista kivuista kuin minä ja joutuisi taistelemaan hoidosta.
Nykyinen puolisoni on tuonut lapsensa elämääni. Vaikken ole biologinen vanhempi, olen kasvattaja. Adoptio ei enää innosta, mutta muuten tulevaisuuden optiot ovat auki. Voisin kuvitella toimivani tukiperheenä hieman vanhemmille lapsille kuin lapsemme ovat nyt. Olen käynyt tukihenkilökoulutuksen.
Alussa en edes tiennyt, että puolisoni mukana tulisi lapsia. Kun asia selvisi, se oli minulle heti täysin ok. Kun suhteemme syveni, muutimme yhteen. Näin päädyin ja pääsin osaksi lapsiperhettä. Nyt elämme joka toinen viikonloppu tavallista lapsiperheen elämää.
Vaikeuksia uuteen arkeen toivat ääniyliherkkyyteni ja häiriöt toiminnanohjaamisessa. Aistien sekamelska – ja lapsista luonnollisesti lähtevä kovempi ääni – saattavat sotkea pasmani pahasti. Tarvittaessa myös vetäydyn omaan huoneeseen hiljaisuuteen tai lähden viikonlopuksi synnyinseuduilleni.
Arki mieheni kanssa kahdestaan sujuu leppoisasti. Molemmilla on erilaisia käsityöharrastuksia ja tilaa toteuttaa niitä. Lisäksi puuhailemme koiriemme kanssa ja hoidamme vanhaa taloa pihoineen. Itse käyn pari kertaa viikossa kuntouttavassa työtukitoiminnassa.
Elämäntilanteessani on omat ristiriitansakin. Elän lasten kanssa, koen heidän uhmakiukkunsa ja yöheräilynsä. Kuitenkin, jos puhumme kaverien kanssa lapsista ja heidän kehityksestään, luen rivien välistä, etten ole tasavertainen keskustelija. Onneksi parhaan ystäväni kanssa pystymme puhumaan samanarvoisina. Hänellä on omia biologisia lapsia, mutta myös uusperhe kuten minulla.
Veljeni ei ole ymmärtänyt vapaaehtoista lapsettomuuttani. Olemme eräänkin kerran keskustelleet bonuslasten ja biologisten lasten eroista, mutta emme ole päässeet yhteisymmärrykseen. Tukea ja keskusteluseuraa saan Facebookin vapaaehtoisesti lapsettomien vertaisryhmistä, joissa pääsee keskustelemaan samoilla aallonpituuksilla olevien ihmisten kanssa.
Puolisoni tytöt ovat mielellään seurassani. Vietämme aikaa ulkona, tarkkailemme luontoa ja teemme kaikenlaista käsillä. Vanhassa ihanassa talossa kun asuu, pihaa on paljon ja mukavaa puuhaa yhdessä. Viime viikonloppuna askartelimme heidän äidilleen synttärilahjaa.
Viikonloppuina, jolloin lapset ovat kanssamme, otamme ilon irti pienistä asioista. Toinen lapsista on erityislapsi ja koska itselläni on samankaltaisia vaikeuksia, minulla on työkaluja auttaa ja rauhoittaa häntä, kun keskittyminen ja oleminen on vaikeaa.
Rauhallinen ja perusturvallinen arki aikuisten kesken on itselleni tärkeää. Toivon tulevaisuuden jatkuvan tasaisena. Lasten teini-iän myrskyihin osaan varautua ja auttaa heitä oman kokemukseni perusteella kenties paremmin kuin mieheni, joka oli lapsena ja nuorena helppo ja rauhallinen.
Siirry Kokemustarinoita -sivulle
Mitä ajatuksia vapaaehtoinen lapsettomuus herättää sinussa? Osallistu keskusteluun!
Olen 41v ja ikinä ei ole tullut tunnetta että haluaisin lapsia. Sisaruksillani on lapsia ja oikeastaan aina olen lasten kanssa ollut tekemisissä. Mut aina todennut että lapset on ok kun ne voi palauttaa.
Äitini kuoli ja nyt ensimmäistä kertaa heräsi ajatus että minulla ei ole perhettä enään. Heräsi ajatus että haluanko oman perheen. Ja mitä se perhe edes on mitä haluan. Aina sanotaan että perhe ei tarvitse olla lapsia tai sukulaisia että jokainen voi luoda itse oman perheen. Se ajatus onkin aina enemmän kiehtonut mua. Mutta se on ollut mahdotonta, ystävyydet katkee ja katso kun sinulla ei oo lapsia. Et onko loppuviimein vaihtoehtoja kun luoda lapsilla se oma perhe.
Oikeastaan kaikki asiat lapsiin liittyen huolestuttaa minua, rakastan työtäni enkä halua luopua siitä. Asunto, raha, aika, sairaudet, oma ikä, synnytys ja se et tukiverkosto ei ole…Ja onko loppujen lopuksia enemmän syitä siihen et miksi ei lapsia halua.
Haluan ja rakastan lapsesta. Olisin tullut äiti yli 30 vuottaa sitten jos olisin lyötänyt sopiva miestä.
olen ollut hoidossa 5 vuotta . olen 43 vuottaa vanha . viime vaihe päätymmme sihen , että pitää käyttää luovutettuu munasolua . siskoni yritti luovuttaa , mutta ikä vaikuttaa koska hän oli 38 kun luovutti ja raskaus ei tapahtunut . nyt odotan luovuttaja tai lahoittaja :,(
Olen kohta 28 ja lapsien hankinta on mietyttänyt viimeaikoina todella paljon. En ole koskaan kokenut itseäni ’äidilliseksi’ tai edes tytön sukupuolen normeihin täydellisesti istuvaksi (mikä on täysin ok). Oudoksuin jo pienenä sitä, miksi minun pitäisi leikkiä vauva -nukeilla, kun olen melkein itsekin vielä vauva. Toisaalta, olen todella empaattinen ihminen, hyvä lasten kanssa ja koen että jos hankkisin lapsia, olisin luultavasti hyvä, huolehtiva ja rakastava äiti, joka tekisi fiksuja ja toiset ihmiset ja luonnon huomioon ottavia lapsia maailmaan.
Miksi sitten olen pohtinut asiaa niin paljon viimeaikoina? Koska puolisoni, kenen kanssa olemme olleen jo useita vuosia yhdessä, on alkanut haluamaan lasta, vaikka suhteen alussa jo keskustelimme asiasta ja olimme samaa mieltä, ettemme välttämättä koskaan halua lapsia. Tämä on tuntunut painostavalta ja todella ahdistavalta, ja kumppanini tietää sen. Koska minä olen se, kenen pitäisi tehdä se kaikki raskas ja kivulias työ.
Raskaus ja synnytys (nämä vain ajatuksenakin kuvottaa minua), ja sen jälkeinen palautuminen (jos edes palaudun?), mahdollinen vammautuminen, kehon muutokset, lapsen jatkuva hoivaaminen, raskauden jälkeinen masennus… Kaikki nämä kuulostavat niin epämukavilta asioilta, että ihmettelen miten kukaan haluaa lapsia. Myös se, että naisen rooli edelleen on usein se että tämä hoitaa melkein kaiken vauvan hoivaamisen (ynnä muut), tietää kaiken vauvaan liittyen ja mies on ’osallistuva’ kuulostaa niin naista alentavalta että en tiedä haluanko lapsia senkään takia. Myös synnyttäminen ja naisten huono kohtelu ja kehon epäkunnioitus synnyttäessä on todella alentavaa. Naisista ei pidetä huolta synnytyksen jälkeen, eikä välttämättä edes synnyttäessä. Kunhan vauvalla on kaikki hyvin! Miten tämä yhteiskunta ajattelee, että kukaan nainen haluaa lapsia, kun meitä pidetään ihan tyhmänä! Myydään ruusuinen kuva äitiydestä ja vauva-arjesta, mutta todellisuudessa olemme vain veronmaksajien synnytyskoneita, joiden hyvinvoinnista ei välitetä.
Lapsia pitäisi hankkia Suomeen lisää, mutta anteeksi vaan, minä en ole niin tyhmä että menisin tuohon ansaan että tekisin lapsia tähän maailmaan. Ruusuiseksi ja ihanaksi kuorrutettu asia sisältää niin paljon kipua, rumia, ällöttäviä, epämukavia ja ärsyttäviä asioita (joista ei tietenkään haluta puhua liikaa ääneen), että olisin idiootti jos tekisin lapsia.
Vaikka olisin kuinka rakastunut, en koskaan anna hormonieni viedä itseäni siihen pisteeseen, että tekisin lapsen vain alkukiimassa. Mietin asiaa tietenkin itseni, mutta myös lapsen omalta ja etenkin tämän maapallon kannalta, joka on jo niin täynnä ihmisiä, että pian jokin katastrofi tulee tasoittamaan tilannetta joka tapauksessa. On mielestäni siis myös vastuutonta tehdä lapsia tähän maailmaan. ”Oon raskaana!” – Oho! Onnea sotalapsesta! Ottakaa ihmiset järki päähän ja heittäkää ne luolanais-aivot pöpelikköön vähän aikaa. Teidän ei tarvitse tehä lapsia. Eikä ehkä kannata.
Olen reilu kolmekymppinen mies. Olen lapsesta asti tiennyt, etten halua lapsia. Aikaisimmat muistot ovat reilusti alle 10-vuotiaana, kun mietin, etten halua lapsia. En koskaan viihtynyt omanikäisteni seurassa ja tykkäsin teininä jutella aina mieluiten aikuisten kanssa.
Elämääni kuuluu puoliso (lapsivapaa myös hänkin), paljon harrastuksia, ystäviä ja paljon onnellisuutta. Lapseton elämäntapa on mahdollistanut taloudellisen turvan sekä monet upeat kokemukset. Rauha, hiljaisuus ja vapauden tunne ovat mittaamattoman arvokkaita minulle. Olen onnellinen sellaisena kuin olen nyt. En ole koskaan katunut ”valintaani”, vaikka varsinaisesti kyse ei ole valinnasta koska olen aina ollut tällainen. Suunnittelen sterilisaatiota seuraavaksi.
Ihminen elää yhden kerran. Minulle elämä on äärimmäisen arvokas asia. Elän elämäni itselleni enkä uhraa sitä kenellekään toiselle. Jaan sen mielelläni puolisoni kanssa, joka ajattelee elämästä samoin kuin minä. Lapsivapaa elämäntapani ei vahingoita ketään toista ihmistä, vaan päinvastoin vastuullisella teollamme vähennämme maapallon liikakansoittumista ja valtavaa ympäristökuormitusta. En tuo maailmaan lisää kärsimystä. Olen myös seurannut lapsiperheiden arkea ja havainnut, että ihmiset eivät ole monesti onnellisia siinä. En halua ottaa sitä riskiä, että sama kävisi itselleni. Mieluummin kadun lapsettomuutta kuin lapsien tekemistä, koska jos katuu lasten tekemistä, kärsijäksi tulee myös oma lapsi. Lapsi kyllä tietää, ovatko vanhemmat toivoneet häntä ja osoittavatko vanhemmat rakkautta.