Valintana kumppanuusvanhempi - Katin tarina
Katille ja hänen vaimolleen kumppanuusvanhemmuus oli luonnollinen valinta, kun tuttavapiiristä löytyi sopiva ehdokas kumppanuusisäksi. Tyytyväisessä apilaperheessä asiat ovat loksahdelleet yksi toisensa jälkeen kohdalleen.
Noin 30-vuotiaaksi ajattelin, etten halua lapsia, mutta sitten mielipiteeni alkoi muuttua. Vaimoni kanssa mietimme asiaa ja päädyimme siihen, että yritämme lasta.
Kävimme läpi vaihtoehdot, jotka naisparille tarkoittavat usein joko klinikan kautta hankittua lasta tai sitä, että löytyy ystävä, joka haluaa ryhtyä kumppanuusvanhemmaksi. Kumppanuusvanhempi oli yksinkertaisesti mukava ajatus. Tunsimme ennestään henkilön, jota päätimme kysyä mukaan prosessiin. Mies oli vaimoni tutun puoliso. Esitimme ehdotuksemme, hän suostui ja prosessi pääsi alkamaan.
Kaikki meni nopeasti, ja tulin raskaaksi jo toisesta yrityksestä. Prosessi oli muutenkin erittäin helppo, ja tarpeellista tietoa oli hyvin saatavilla. Olimme käyneet vaimoni kanssa esimerkiksi sateenkaariperheiden perhevalmennuksen, jossa olimme tutustuneet kumppanuusvanhemmuuden ja apilaperheellisyyden lakikiemuroihin, asioiden suunnitteluun sekä sopimiseen, kuten aiesopimukseen laatimiseen. Lisäksi lapsen isällä oli jo ennestään tytär, joten luotimme hänen lastenhoitotaitoihinsa.
Raskausaika meni hyvin, kuten myös vauvavuosi. Imetys oli yllättävän sitovaa, etenkin ensimmäinen puoli vuotta. Lapsemme söi todella tiheästi.
Ajatus vaimoni kanssa oli ollut, että jakaisimme vanhemmuuden keskenämme tasan. Meistä tulisi kaksi yhtä tärkeää äitiä. Tämä ei ole ollut kuitenkaan niin yksinkertaista, sillä lapsemme asettaa minut imettäjänä edelleen etusijalle, vaikka siitä on jo aikaa.
Vahva suosiminen yllätti meidät, koska vaimoni on ollut lapsen kanssa paljon pienestä asti. Olemme toki molemmat tärkeitä lapselle, mutta jos lapsi saa valita kenen kanssa hän on tai kumpi meistä esimerkiksi pukee hänet, valitsee hän mieluummin minut ja protestoi, jos toive ei toteudu.
Tähän on ollut pakko sopeutua. Laitamme lapsen nukkumaan vuoroilloin, mutta joissain muissa asioissa, kuten pukemisessa, olemme hyväksyneet sen, että minä puen lapsen, jos olen paikalla. Tuntuu raskaalta taistella lapsen tahtoa vastaan joka asiassa. Lapsi asettaa minut etusijalle myös suhteessa isään, minkä vuoksi en usein jää paikalle tapaamisiin.
Nyt lapsemme on 3-vuotias. Isä ja hänen perheensä asuvat meitä lähellä, joten sovitut tapaamiset on helppo järjestää. Lapsemme pitää kovasti myös sisarpuolestaan, johon on ikäeroa vain pari vuotta. Silloin kun isä ja lapsi viettävät aikaansa yhdessä, minä ja vaimoni saamme olla hetken kahdestaan, mikä sekin on tervetullutta.
Vanhemmuudessa parasta on ollut uusi ihmissuhde. Opin jatkuvasti lapseltamme ja saan kasvaa hänen kanssaan. Tukea arkeen ja elämäämme olemme saaneet hyvin. Isän lisäksi mukana kuvioissa ovat isovanhemmat, myös isän äiti. Vauva-aikana kävimme Sateenkaariperheet ry:n järjestämässä perhekahvilassa. Sama taho järjestää perheleirejä, jonne osallistumista suunnittelemme.
Ihmisille pitää välillä muistuttaa, että meistä käytettäisiin niitä äiti-nimityksiä, joita lapsemme meistä käyttää: mami ja mamma. Vaikka molemmat identifioidumme äidiksi, käytämme kahta eri sanaa, jotta meidät on helpompi erottaa. Lapselle on tärkeää, että myös esimerkiksi päiväkodin henkilökunta ja isovanhemmat käyttävät näitä nimityksiä.
Toinen asia, jonka olen havainnut, on että tuttavat eivät kovinkaan usein uskalla kysyä lapsen isästä, vaikka hän on kumppanuusvanhempi ja tärkeä osa lapsen elämää. Ajatellaan ehkä, että klinikkalapsi on naisparin normi, ja olisi epäkohteliasta kysyä isästä.
Kumppanuusvanhempia voi olla monella tavalla. Meillä lapsi tapaa isäänsä kaksi kertaa kuussa, mutta joillain toisilla jako voi olla tasaisempi. Lapsesta riittää rakastettavaa useammalle aikuiselle.
Asioiden sopiminen on ollut meille helppoa, ja lakitekniset riskitilanteet eivät ole aiheuttaneet ongelmia. Ne kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, sillä aiesopimus ei ole juridisesti sitova dokumentti.
Me toimimme niin, että aiesopimuksemme mukaisesti isä tunnusti ensin isyyden ja sitten luopui juridisesta isyydestä, jotta vaimoni pystyi hakemaan juridista vanhemmuutta perheen sisäisen adoption kautta. Isän piti luopua juridisesta isyydestä, koska lainsäädäntö ei vielä tunnusta lapselle samanaikaisesti kuin kaksi juridista vanhempaa.
Nuo juridiset riskit pelottivat hiukan aikanaan, vaikka keskinäinen luottamuksemme oli hyvä. Näin jälkikäteen olen erittäin tyytyväinen siitä, että uskalsimme lähteä kumppanuusvanhemmuuteen! Tuntuu hyvältä tietää, minkälainen persoona lapsen isä on. Suhde isään tulee varmaan myös olemaan tärkeä voimavara lapselle hänen elämänsä eri vaiheissa.