Perhe-elämä alkoi paluumatkalla - Markuksen tarina
Markukselle ja hänen puolisolleen kansainvälinen adoptio on ollut hyvä tie tulla vanhemmaksi. Isä ihmettelee, miten heille sopivan lapsen he ovatkaan saaneet perheeseensä.
Haaveilin nuorempana perinteisestä ydinperheestä, jossa olisi kaksi vanhempaa ja yhteinen biologinen lapsi. Oletin, että elämänpolkuni vie minut siihen jossakin vaiheessa. Opiskeluaikana perheenperustaminen ei ollut vielä ajankohtainen. Sitten alkoi työelämä, ja minä ja puolisoni avioiduimme ja perheen perustaminen alkoi pyöriä mielessäni. Puolisoni oli aina sanonut, ettei biologinen vanhemmuus ole hänen juttunsa. Kunnioitin hänen mielipidettään, mutta ajattelin, että tilanne saattaa muuttua. Näin ei kuitenkaan käynyt ja adoptio yhtenä tapana hankkia perheenlisäystä tuli puheeksi.
Itse en ollut ajatellut adoptoivani lapsen. Keskusteltuamme ajatus tuntui kuitenkin hyvältä vaihtoehdolta. Perheessämme on aina ollut koiria, ja tiesin, että ihminen voi kiintyä nopeasti ja syvästi elämäänsä ilmestyvään hahmoon. Luotin siihen, että tulisin kiintymään lapseen. Olin myös aina tiennyt kumppanistani, että hän olisi loistava äiti. Voisin luottaa siihen, että kumppaniltani voisin oppia paljon ja saisin apua kimuranteissakin perhe-elämän tilanteissa.
Kun olimme päätyneet adoptioon, oli aika tehdä jotain sen eteen ja laitoimme nopeasti hakemuksen vetämään. Päädyimme kansainväliseen adoptioon, joka tuntui intuitiivisesti kotimaan adoptiota paremmalta vaihtoehdolta.
Lähestyimme asiaa myös tosiasioiden valossa: etsimme kohtuullista jonotusaikaa sekä arvioimme adoptiovanhemmille asetettujen kriteereitä. Esimerkiksi joissain maissa adoptiota järjestävät tahot edellyttävät kirkon jäsenyyttä ja aktiivista käyntiä seurakunnassa. Joissain maissa pitää taas oleskella pidempään kuin toisissa lasta haettaessa.
Koko prosessi vei meiltä kolme vuotta ja kahdeksan kuukautta: neuvontaan pääsy, itse neuvonta sekä odotusaika sen jälkeen. Kun meille soitettiin, että saimme lapsen, kyllä se oli hienoa!
Siitä alkoi täysin uusi elämänvaihe. Sisustimme lapsen huoneen ja koostimme itsestämme valokuva-albumin, jotta lapsi pääsisi tutustumaan meihin hieman etukäteen. Kolme viikkoa puhelusta, ensimmäisenä mahdollinen aikana hakea uusi perheenjäsen Suomeen, istuimme jo lentokoneessa.
Muistan elävästi, kun 3-vuotias lapsemme tuli näköpiiriin ensimmäistä kertaa valkoinen mekko päällään. Hetkestä on myös kivoja valokuvia, joihin voimme palata yhdessä myöhemmin. Vaikka olimme hakemassa lasta kauniista maisemista, toivoimme vain pääsevämme pian yhdessä kotiin. Perhe-elämä alkoi vasta kotiinpaluusta. Pikkuhiljaa isyys alkoi konkretisoitua, ja se oli elämää mullistava kokemus.
Tuntuu kuin adoptiovanhemmuudessa jotkut prosessit olisivat pidempiä, jotkut taas lyhyempiä kuin biologisessa lapsen hankinnassa. Kaikki tapahtui prosessin lopussa yhtäkkiä.
Mietin, miten juuri oikean lapsen me olemmekaan löytäneet! Tämä on kokemus, jonka voin jakaa usean muun adoptiovanhemman kanssa.
Lapsessani ihmeellistä on huumorintaju, joka osuu juuri kohdilleen. Minä ja tytär omaamme samanlaisen temperamentin, perheemme äiti taas on rauhallisempi. Ymmärrän lapsen tunnekokemuksia hyvin ja lapsen kautta myös itseäni paremmin. Oma lapsi opettaa paljon.
Muistelen varhaisia aikoja nostalgisesti. Lapsen kanssa yhteinen sävel löytyi urheilussa. Lapsi oppi luistelemisen heti toisella kerralla ja motorinen lahjakkuus toistui eri lajeissa. Hämmästelin lajissa kuin lajissa hänen nopeaa oppimistaan ja uskomatonta liikemuistiaan.
Kahdestaan harrastamme urheilulajeja tenniksestä pyöräilyyn. Koko perheen juttu taas on retkeily luonnossa. Yhteinen kiinnostuksemme on lisäksi kuvaamataito, jota lapsemme harrastaa koulupäivien ja fyysisen tekemisen vastapainona. Tärkeitä yhteisiä hetkiä arjessa ovat ne, kun olemme yhdessä pöydän ääressä. Lapsi maalaa tai piirtää, on omassa maailmassaan ja purkaa paperille asioita. Niissä hetkissä on ihanaa olla isänä.
Lapsiperheen arki on intensiivistä ja välillä väsyttää. Ensimmäinen vuosi oli pikakurssi vanhemmuuteen. Adoptiolapsen kasvattamiseen kuuluu raskaitakin vaiheita mutta lapsi on kehittynyt hyvin. Niin myös me hänen vanhempinaan olemme kehittyneet.
Joskus olen sanonut sitäkin, että olo on ylpeä. Se ei liity maailmanpelastamiseen, vaan kyseessä on itsekkäämpi ylpeys omasta vanhemmuudesta ja lapsesta, juuri sellaisena kuin hän on nyt.
Kun lähdimme adoptioprosessiin, puheiden sävy oli usein varoittelevaa ja keskittyi haasteisiin. Muistan, miten janosin kuulla positiivisia asioita. Adoptiovanhemmuus on pitkälti tavallista vanhemmuutta, biologisen vanhemmuuden kanssa tasa-arvoista. Prosessin kautta saa aivan ihanan lapsen, jonka kanssa voi jakaa elämän ja saada paljon iloa.
Adoptio on loistava tie tulla vanhemmaksi. Prosessiin liittyi paljon epävarmuutta, mutta kääntöpuolena on paljon sellaista positiivista kasvua ja kokemusta, jota perinteisellä polulla vanhemmuuteen emme olisi saavuttaneet.