Maailman ympäri ilman lasta - Alinan tarina
Alina ei tykännyt lapsena kotileikeistä sen enempää kuin pienempien lasten hoivaamisesta. Nuorena aikuisena saatu oivallus siitä, että elämää on mahdollista elää ilman lapsia itselle sopivalla tavalla, huojensi.
Alitajuntaisesti olen tiennyt jo lapsesta, etten halua omia lapsia. En koskaan halunnut leikkiä kotia tai nukkeleikkejä. Jos kavereilla oli leikissä mukana nukke, minulla oli pehmolelu. Leikin mielelläni eläimillä ja pikkuautoilla. Päiväkodissa koin, että kotileikkeihin oli pakko osallistua. Näyttelin sitä roolia, mikä jäi. Kun leikkikaverit halusivat innokkaasti olla lapsia tai äiti, olin usein isä.
En myöskään puhunut tai edes ajatellut, että minusta tulisi isona äiti. En viihtynyt vauvojen läheisyydessä edes päiväkodissa. Kerran päiväkodin aikuinen hermostui minuun, kun en osannut ottaa huomioon pienempää lasta laskiessani liukumäkeä. Hän moitti, että minun pitäisi opetella käsittelemään pienempiäni paremmin. Asia vaivasi minua pitkään.
Lukiossa ollessani tutut alkoivat saada lapsia. Itse en olisi halunnut olla heidän osassaan. Mietitytti, miten osaisin joskus olla niin aikuinen, että voisin pitää huolta toisesta ihmisestä. Stressasin, miten tulisin pärjäämään äitinä. Välillä kuitenkin mietin, mitkä antaisin nimiksi tuleville lapsilleni.
Noin 20-vuotiaana sain oivalluksen: minun ei tarvitse hankkia lapsia! Oloni oli todella helpottunut. Minun ei tarvitsisi vakiintua, ei hankkia maatilaa, koiraa, farmariautoa ja lapsia. Minun ei täytyisi tehdä mitään, mikä ei tuntuisi omalta. Voisin elää omannäköisen elämän.
Kun aloin puhua kavereilleni siitä, että en halua lapsia, jotkut huomauttivat, että aikaisemmin olen halunnut. Kerroin, etten ollut asiasta silloin varma. Kaikki ystäväpiirissäni ovat ymmärtäneet minua hyvin. Minulla on myös useita kavereita, jotka hekään eivät halua omia lapsia. Vanhemmilleni en ole puhunut aiheesta, eivätkä he ole kyselleet lastenlasten perään.
Yhden hyvän ystäväni kanssa puhumme vapaaehtoisesta lapsettomuudesta paljon. Keskusteluista on paljon iloa, vaikka syymme lapsettomuuteen ovat erilaiset. Ystäväni haluaa elää riippumattomana muista, minä taas haluan matkustella ja elää lyhyen elämän itseni näköisesti. Vastuu lapsesta ei houkuta kumpaakaan.
En halua lasta, koska on niin paljon muita haluamiani asioita. Haluan matkustaa jokaiseen maailman maahan ja myös asua eri puolilla maailmaa – ratsastaa viikonloppuisin kamelilla jossain aavikolla. Lapsi ei todellakaan sovi elämäntyyliini. En halua huolehtia mistään ylimääräisestä enkä kokea kropan muuttumista synnytyksen jälkeen.
Kaikki ovat puhuneet minulle aina siihen tyyliin, että sitten kun sinusta tulee äiti, niin sitä ja tätä. Jos kerron ihmisille, että olen vapaaehtoisesti lapseton, vastaus on usein, että kyllä se mieli siitä muuttuu. Ei tunnu hyvältä saada tuollaista kommentointia.
Elämässäni ei ole lapsia lähipiirissä. En myöskään haluaisi, että kumppanillani olisi jo lapsia. Minulla ei ole sisaruksia enkä ole tekemisissä muidenkaan sukulaisten lasten kanssa. En tunne oloani luontevaksi lasten seurassa.
Elämääni määrittää arkisin työ. Viikonloppuisin vietän usein aikaa ystävieni kanssa. Olen hakenut opiskelemaan ja haaveilen opintojen aloittamisesta. Toivottavasti pääsisin maailman ympäri matkalle jo ensi vuonna ja voisin sen jälkeen hankkia kissan. Voisin kuvitella omistavani monta kissaa.
En koe, että elämä olisi yhtään vähempiarvoisempaa, vaikka ei hankkisi lasta. Voin saavuttaa menestystä ja elää arvokkaan ja hyvän elämän myös lapsettomana. Luen usein keskusteluja vapaaehtoisesti lapsettomien vertaistukiryhmässä, vaikka keskusteluun en itse juuri osallistu. Saan toisten kokemuksista paljon itselleni.
Mieleeni on jäänyt eräs perhetuttujen keskustelu, jossa he puhuivat, että lapset täytyy tehdä pois alta. Ei sen niin pitäisi olla. Olisi hyvä, ettei lapsia tarvitsisi kenenkään tehdä vain siksi, että useat valitsevat elämäänsä sen reitin. Jos jokin ei tunnu omalta jutulta, se ei useinkaan ole hyvä idea.
Siirry Kokemustarinoita -sivulle
Mitä ajatuksia vapaaehtoinen lapsettomuus herättää sinussa? Osallistu keskusteluun!
Olen 41v ja ikinä ei ole tullut tunnetta että haluaisin lapsia. Sisaruksillani on lapsia ja oikeastaan aina olen lasten kanssa ollut tekemisissä. Mut aina todennut että lapset on ok kun ne voi palauttaa.
Äitini kuoli ja nyt ensimmäistä kertaa heräsi ajatus että minulla ei ole perhettä enään. Heräsi ajatus että haluanko oman perheen. Ja mitä se perhe edes on mitä haluan. Aina sanotaan että perhe ei tarvitse olla lapsia tai sukulaisia että jokainen voi luoda itse oman perheen. Se ajatus onkin aina enemmän kiehtonut mua. Mutta se on ollut mahdotonta, ystävyydet katkee ja katso kun sinulla ei oo lapsia. Et onko loppuviimein vaihtoehtoja kun luoda lapsilla se oma perhe.
Oikeastaan kaikki asiat lapsiin liittyen huolestuttaa minua, rakastan työtäni enkä halua luopua siitä. Asunto, raha, aika, sairaudet, oma ikä, synnytys ja se et tukiverkosto ei ole…Ja onko loppujen lopuksia enemmän syitä siihen et miksi ei lapsia halua.
Haluan ja rakastan lapsesta. Olisin tullut äiti yli 30 vuottaa sitten jos olisin lyötänyt sopiva miestä.
olen ollut hoidossa 5 vuotta . olen 43 vuottaa vanha . viime vaihe päätymmme sihen , että pitää käyttää luovutettuu munasolua . siskoni yritti luovuttaa , mutta ikä vaikuttaa koska hän oli 38 kun luovutti ja raskaus ei tapahtunut . nyt odotan luovuttaja tai lahoittaja :,(
Olen kohta 28 ja lapsien hankinta on mietyttänyt viimeaikoina todella paljon. En ole koskaan kokenut itseäni ’äidilliseksi’ tai edes tytön sukupuolen normeihin täydellisesti istuvaksi (mikä on täysin ok). Oudoksuin jo pienenä sitä, miksi minun pitäisi leikkiä vauva -nukeilla, kun olen melkein itsekin vielä vauva. Toisaalta, olen todella empaattinen ihminen, hyvä lasten kanssa ja koen että jos hankkisin lapsia, olisin luultavasti hyvä, huolehtiva ja rakastava äiti, joka tekisi fiksuja ja toiset ihmiset ja luonnon huomioon ottavia lapsia maailmaan.
Miksi sitten olen pohtinut asiaa niin paljon viimeaikoina? Koska puolisoni, kenen kanssa olemme olleen jo useita vuosia yhdessä, on alkanut haluamaan lasta, vaikka suhteen alussa jo keskustelimme asiasta ja olimme samaa mieltä, ettemme välttämättä koskaan halua lapsia. Tämä on tuntunut painostavalta ja todella ahdistavalta, ja kumppanini tietää sen. Koska minä olen se, kenen pitäisi tehdä se kaikki raskas ja kivulias työ.
Raskaus ja synnytys (nämä vain ajatuksenakin kuvottaa minua), ja sen jälkeinen palautuminen (jos edes palaudun?), mahdollinen vammautuminen, kehon muutokset, lapsen jatkuva hoivaaminen, raskauden jälkeinen masennus… Kaikki nämä kuulostavat niin epämukavilta asioilta, että ihmettelen miten kukaan haluaa lapsia. Myös se, että naisen rooli edelleen on usein se että tämä hoitaa melkein kaiken vauvan hoivaamisen (ynnä muut), tietää kaiken vauvaan liittyen ja mies on ’osallistuva’ kuulostaa niin naista alentavalta että en tiedä haluanko lapsia senkään takia. Myös synnyttäminen ja naisten huono kohtelu ja kehon epäkunnioitus synnyttäessä on todella alentavaa. Naisista ei pidetä huolta synnytyksen jälkeen, eikä välttämättä edes synnyttäessä. Kunhan vauvalla on kaikki hyvin! Miten tämä yhteiskunta ajattelee, että kukaan nainen haluaa lapsia, kun meitä pidetään ihan tyhmänä! Myydään ruusuinen kuva äitiydestä ja vauva-arjesta, mutta todellisuudessa olemme vain veronmaksajien synnytyskoneita, joiden hyvinvoinnista ei välitetä.
Lapsia pitäisi hankkia Suomeen lisää, mutta anteeksi vaan, minä en ole niin tyhmä että menisin tuohon ansaan että tekisin lapsia tähän maailmaan. Ruusuiseksi ja ihanaksi kuorrutettu asia sisältää niin paljon kipua, rumia, ällöttäviä, epämukavia ja ärsyttäviä asioita (joista ei tietenkään haluta puhua liikaa ääneen), että olisin idiootti jos tekisin lapsia.
Vaikka olisin kuinka rakastunut, en koskaan anna hormonieni viedä itseäni siihen pisteeseen, että tekisin lapsen vain alkukiimassa. Mietin asiaa tietenkin itseni, mutta myös lapsen omalta ja etenkin tämän maapallon kannalta, joka on jo niin täynnä ihmisiä, että pian jokin katastrofi tulee tasoittamaan tilannetta joka tapauksessa. On mielestäni siis myös vastuutonta tehdä lapsia tähän maailmaan. ”Oon raskaana!” – Oho! Onnea sotalapsesta! Ottakaa ihmiset järki päähän ja heittäkää ne luolanais-aivot pöpelikköön vähän aikaa. Teidän ei tarvitse tehä lapsia. Eikä ehkä kannata.
Olen reilu kolmekymppinen mies. Olen lapsesta asti tiennyt, etten halua lapsia. Aikaisimmat muistot ovat reilusti alle 10-vuotiaana, kun mietin, etten halua lapsia. En koskaan viihtynyt omanikäisteni seurassa ja tykkäsin teininä jutella aina mieluiten aikuisten kanssa.
Elämääni kuuluu puoliso (lapsivapaa myös hänkin), paljon harrastuksia, ystäviä ja paljon onnellisuutta. Lapseton elämäntapa on mahdollistanut taloudellisen turvan sekä monet upeat kokemukset. Rauha, hiljaisuus ja vapauden tunne ovat mittaamattoman arvokkaita minulle. Olen onnellinen sellaisena kuin olen nyt. En ole koskaan katunut ”valintaani”, vaikka varsinaisesti kyse ei ole valinnasta koska olen aina ollut tällainen. Suunnittelen sterilisaatiota seuraavaksi.
Ihminen elää yhden kerran. Minulle elämä on äärimmäisen arvokas asia. Elän elämäni itselleni enkä uhraa sitä kenellekään toiselle. Jaan sen mielelläni puolisoni kanssa, joka ajattelee elämästä samoin kuin minä. Lapsivapaa elämäntapani ei vahingoita ketään toista ihmistä, vaan päinvastoin vastuullisella teollamme vähennämme maapallon liikakansoittumista ja valtavaa ympäristökuormitusta. En tuo maailmaan lisää kärsimystä. Olen myös seurannut lapsiperheiden arkea ja havainnut, että ihmiset eivät ole monesti onnellisia siinä. En halua ottaa sitä riskiä, että sama kävisi itselleni. Mieluummin kadun lapsettomuutta kuin lapsien tekemistä, koska jos katuu lasten tekemistä, kärsijäksi tulee myös oma lapsi. Lapsi kyllä tietää, ovatko vanhemmat toivoneet häntä ja osoittavatko vanhemmat rakkautta.