Maailman ympäri ilman lasta - Alinan tarina
Alina ei tykännyt lapsena kotileikeistä sen enempää kuin pienempien lasten hoivaamisesta. Nuorena aikuisena saatu oivallus siitä, että elämää on mahdollista elää ilman lapsia itselle sopivalla tavalla, huojensi.
Alitajuntaisesti olen tiennyt jo lapsesta, etten halua omia lapsia. En koskaan halunnut leikkiä kotia tai nukkeleikkejä. Jos kavereilla oli leikissä mukana nukke, minulla oli pehmolelu. Leikin mielelläni eläimillä ja pikkuautoilla. Päiväkodissa koin, että kotileikkeihin oli pakko osallistua. Näyttelin sitä roolia, mikä jäi. Kun leikkikaverit halusivat innokkaasti olla lapsia tai äiti, olin usein isä.
En myöskään puhunut tai edes ajatellut, että minusta tulisi isona äiti. En viihtynyt vauvojen läheisyydessä edes päiväkodissa. Kerran päiväkodin aikuinen hermostui minuun, kun en osannut ottaa huomioon pienempää lasta laskiessani liukumäkeä. Hän moitti, että minun pitäisi opetella käsittelemään pienempiäni paremmin. Asia vaivasi minua pitkään.
Lukiossa ollessani tutut alkoivat saada lapsia. Itse en olisi halunnut olla heidän osassaan. Mietitytti, miten osaisin joskus olla niin aikuinen, että voisin pitää huolta toisesta ihmisestä. Stressasin, miten tulisin pärjäämään äitinä. Välillä kuitenkin mietin, mitkä antaisin nimiksi tuleville lapsilleni.
Noin 20-vuotiaana sain oivalluksen: minun ei tarvitse hankkia lapsia! Oloni oli todella helpottunut. Minun ei tarvitsisi vakiintua, ei hankkia maatilaa, koiraa, farmariautoa ja lapsia. Minun ei täytyisi tehdä mitään, mikä ei tuntuisi omalta. Voisin elää omannäköisen elämän.
Kun aloin puhua kavereilleni siitä, että en halua lapsia, jotkut huomauttivat, että aikaisemmin olen halunnut. Kerroin, etten ollut asiasta silloin varma. Kaikki ystäväpiirissäni ovat ymmärtäneet minua hyvin. Minulla on myös useita kavereita, jotka hekään eivät halua omia lapsia. Vanhemmilleni en ole puhunut aiheesta, eivätkä he ole kyselleet lastenlasten perään.
Yhden hyvän ystäväni kanssa puhumme vapaaehtoisesta lapsettomuudesta paljon. Keskusteluista on paljon iloa, vaikka syymme lapsettomuuteen ovat erilaiset. Ystäväni haluaa elää riippumattomana muista, minä taas haluan matkustella ja elää lyhyen elämän itseni näköisesti. Vastuu lapsesta ei houkuta kumpaakaan.
En halua lasta, koska on niin paljon muita haluamiani asioita. Haluan matkustaa jokaiseen maailman maahan ja myös asua eri puolilla maailmaa – ratsastaa viikonloppuisin kamelilla jossain aavikolla. Lapsi ei todellakaan sovi elämäntyyliini. En halua huolehtia mistään ylimääräisestä enkä kokea kropan muuttumista synnytyksen jälkeen.
Kaikki ovat puhuneet minulle aina siihen tyyliin, että sitten kun sinusta tulee äiti, niin sitä ja tätä. Jos kerron ihmisille, että olen vapaaehtoisesti lapseton, vastaus on usein, että kyllä se mieli siitä muuttuu. Ei tunnu hyvältä saada tuollaista kommentointia.
Elämässäni ei ole lapsia lähipiirissä. En myöskään haluaisi, että kumppanillani olisi jo lapsia. Minulla ei ole sisaruksia enkä ole tekemisissä muidenkaan sukulaisten lasten kanssa. En tunne oloani luontevaksi lasten seurassa.
Elämääni määrittää arkisin työ. Viikonloppuisin vietän usein aikaa ystävieni kanssa. Olen hakenut opiskelemaan ja haaveilen opintojen aloittamisesta. Toivottavasti pääsisin maailman ympäri matkalle jo ensi vuonna ja voisin sen jälkeen hankkia kissan. Voisin kuvitella omistavani monta kissaa.
En koe, että elämä olisi yhtään vähempiarvoisempaa, vaikka ei hankkisi lasta. Voin saavuttaa menestystä ja elää arvokkaan ja hyvän elämän myös lapsettomana. Luen usein keskusteluja vapaaehtoisesti lapsettomien vertaistukiryhmässä, vaikka keskusteluun en itse juuri osallistu. Saan toisten kokemuksista paljon itselleni.
Mieleeni on jäänyt eräs perhetuttujen keskustelu, jossa he puhuivat, että lapset täytyy tehdä pois alta. Ei sen niin pitäisi olla. Olisi hyvä, ettei lapsia tarvitsisi kenenkään tehdä vain siksi, että useat valitsevat elämäänsä sen reitin. Jos jokin ei tunnu omalta jutulta, se ei useinkaan ole hyvä idea.
Siirry Kokemustarinoita -sivulle
Mitä ajatuksia vapaaehtoinen lapsettomuus herättää sinussa? Osallistu keskusteluun!
Olipa mukava lukea näitä kommenttikentän kokemuksia. Siitä nousi halu itsekin kommentoida, vaikka oma tarinani on hyvin erilainen. Aloitan kuitenkin mainitsemalla, että minusta on tärkeä, että jokainen tekee juuri itselle oikeita valintoja.
En muista elämässäni sellaista aikaa, jolloin en olisi halunnut lapsia. En ole monesta asiasta ollut elämässäni varma, mutta sen olen tiennyt aina, että haluan olla vanhempi. Omalla kohdallani oli vähällä käydä niin, että se ei toteutunutkaan, mutta kiitos modernin lääketieteen, minusta tuli vanhempi. Nyt olen jo teini-ikäisten vanhempi ja elämääni sävyttävät tavaton ilo ja ylpeys ihanista lapsistani, mutta samalla suru siitä, että kenties yksi itselleni merkityksellisimmistä vaiheista elämässäni on nyt lopullisesti takanapäin, eli se vaihe, jolloin lapseni olivat pieniä.
Olen vielä nuori ja ehdin tavoitella monia muita mielenkiintoisia mahdollisuuksia senkin jälkeen, kun lapseni ovat lähteneet maailmalle (jos saan pysyä terveenä), joten varmasti elämä tuo monenlaisia mielenkiintoisia yllätyksiä vielä mukanaan. Siltikin keski-ikä ja lasten kasvaminen ovat itselleni konkretisoineet kaiken määräaikaisuuden niin sanotusti. Elämä on lyhyt.
Koen, että omalla kohdallani vanhemmuus on muuttanut ja kasvattanut minua enemmän kuin mikään muu asia elämässäni. Sanotaan, että lapset kasvattavat myös vanhempiaan ja näin olen kokenutkin. Olen joutunut katsomaan itseäni ankarasti peiliin useamman kerran, huomannut, että jaksan sittenkin valvoa vielä suurimman osan kolmannestakin yöstä putkeen korkeassa kuumeessa olevan läheisen vieressä ja että pystyn pistämään omat tarpeeni useammaksi vuodeksi taka-alalle tarpeen vaatiessa. Koen, että tahdonlujuuteni ja sinnikkyyteni ovat aivan toisella tasolla kuin ennen vanhemmuutta. Se saa minut ajattelemaan, että olen paljon valmiimpi nyt saavuttamaan muita tavoitteita kuin mitä olin nuorempana.
Ajattelen, että näiden omien kokemuksieni ytimessä on, että olen todella halunnut kulkea tätä polkua. Raskaimpinakaan hetkinä minulla ei ole kertaakaan ollut minkäänlaista epäilystä siitä, etteikö tämä ole juuri sitä, mitä elämässäni haluan tehdä. Kun epäilystä ei ole, on helppo seistä lujasti paikallaan, kävi miten kävi. Minulla on myös ystäviä, jotka katuvat syvästi vanhemmuutta ja tunnen syvää surua ajatellessani niitä tilanteita. Monille heistä arki on raskasta ja usein epätyydyttävää ja kun sydän ei ole mukana, vuorovaikutus perheessä on monesti kireää. Olen usein miettinyt, että se ei tee kenellekään hyvää pidemmällä aikavälillä.
Minusta vapaaehtoinen lapsettomuus (tai mikä ikinä onkaan oikein termi) on hieno ratkaisu. On tärkeä tehdä juuri itselle oikeanlaisia valintoja ja on hienoa, että on tällaisia paikkoja, joissa asioita voi pohtia. Oma kokemukseni on, että vanhemmuus on toisinaan raskasta silloinkin kun sitä haluaa koko sydämestään. Varmasti se on vielä huomattavasti raskaampaa, jos siihen sitoutuu haluamattaan.
Omalla kohdallani se on ollut paras asia elämässäni, enkä ole hetkeäkään katunut vanhemmuutta. Jos se ei olisi toteutunut elämässäni (niin kuin oli käydä), se olisi varmaankin jättänyt sellaisen syvän haavan sydämeeni koko elämäni ajaksi, jota mikään ei olisi voinut parantaa.
Tuntuu hieman hassulta kirjoittaa tällaista viestiä juuri tähän viestiketjuun. Ajattelin, että ehkä sekin voi olla arvokasta, että kirjoitan, vaikka oma kokemukseni on niin erilainen.
Olen erakoitunut. En vaan voi olla ihmisten kanssa missään tekemisissä, kun niillä ei ole mitään muuta kuin seksi ja lisääntyminen. Onneksi olen saanut itselleni ihanan miehen, jonka kanssa ei tarvitse harrastaa seksiä. Koska en tykkää seksistä. Kotimme on kaunis ja siisti. Ei ole lapset eikä kotieimet sotkemassa. Koska en tykkää lapsista enkä eläimistä. Onneksi voin tehdä etätyötä kotoa käsin. Koska en tykkää ihmisistä. Rakastan kaunista kotiani, puhdasta luontoa, hiljaisuutta, rauhaa, järjestystä, yksinäisyyttä, kaikkia kauniita asioita, esineitä, paikkoja, ulkoilua, lukemista, kuntoilua, järjestystä, saunaa, poreammetta jne. Olen onnellisesti ja vapaaehtoisesti erakko ja lapseton. Parasta ja luxusta.
Olen pian 30-vuotias ja varma, etten halua lapsia. Puolisoni on ollut lasten kannalla, mutta ei painosta minua. Olen sanonut hänelle, että se on niin suuri, ellei kaikista suurin elämän päätöksistä, että jos hän lapsia haluaa, ymmärrän täysin ja ”päästän” hänet lähtemään ilman katkeruutta. Haluan, että hän tekee päätöksen itse niin kuin minäkin olen tehnyt.
Syyt vapaaehtoiseen lapsettomuuteen on itselläni täysin ne, etten ole keksinyt yhtäkään hyvää syytä lasten hankintaan lasten itsensä kannalta.
Olen myös odotellut ns. Biologista kelloa ja sitä aitoa halua saada lapsia. Semmoista tunnetta ei ole tullut.
Koen, etten halua saattaa lapsia tämmöiseen maailmaan, missä some ja elämän suorittaminen on arkipäivää. Ulkonäköpaineet, luonnon tila, lapsuuden lyhyys, nykyinen työelämä ja sen vaativuus/mahdottomuus, talous, omistusasunnon ostaminen, opiskelu yms. Kaikki on tulevaisuudessa vaikeampaa. On jo nyt verrattuna aikaisempaan.
Olen itse onnellinen että elin nuoruuteni aikana, jolloin some ja sitä myötä koulu/mahdollinen kiusaaminen ja syrjiminen ei tullut kotiin asti.
Pelkään lasten hankinnassa myös sitä, etten voi suojella lasta kaikelta. En selviäisi lapsen menetyksestä koskaan.
Jos lapsi olisi erityistarpeinen, tai vaikeasti vammainen, pelkäisin aikaa jolloin itse kuolisin ja lapseni jäisi hoitokotiin tms.
Ainoa syy hankkia lapsia olisi se, etten kokisi sitä paljon puhuttua yksinäistä vanhuutta ja kuolemaa yksin. Mutta se ei ole syy hankkia lapsia. Ei lapsia tehdä itselle seuraksi. Eikä ole selviö, että lapset olisivat kuolinvuoteella läsnä, vaikka niitä olisikin. Elämä voi viedä minne vain ja lapset voivat olla vaikka toisella puolen maapalloa, kun itse on vanha.
Vanhemmuus on mielestäni ääretöntä huolta ja luopumista. Toki myös varmasti hieno ja ainutlaatuinen kokemus, enkä tuomitse ketään, joka lapsia päättää hankkia.
Uskon, ettei yksinäistä vanhuutta kannata pelätä, elämä voi olla rikasta ja hyvää muilla tavoin. Olen tavannut vanhuksia joilla on iso suku ja paljon lapsia ja lastenlapsia, mutta ovat silti yksinäisiä.
Myöskin raskaus ja muuttuva, vieras keho olisi minulle liikaa. On biologisesti hieno asia mihin keho raskauden aikana pystyy, mutta itse en haluaisi sitä kokea. Tiedän, että antaisin kaikkeni lapselleni. Ja tietäisin myös, että kadottaisin itseni siinä matkalla.
Olen myös sitä mieltä, että maailmassa on jo liikaa lapsia vailla kotia. Jos joskus mieleni muuttuisi, olisin valmiimpi adoptioon, kuin oman lapsen hankintaan.
Olen iloinen tästä sivustosta. Pelkäsin, että tämä olisi vain käännytystä lasten haluamiselle, mutta on kiva lukea myös muiden eri ikäisten vapaaehtoisesti lapsettomien kertomuksia.
Jollain tavalla näen, että aiheen ympärillä on paljon kitkaa ja stigmaa.
Omassa lähipiirissäni monesti epäillään, että parisuhteemme tila on huono, tai olemme itsekkäitä ja kylmiä ihmisiä, kun emme tee lapsia. Vaikka yleensä syyt ovat kaikkea muuta, kuin itsekkäitä.
Toivottavasti tämä kirjoitus antaa jollekin jotain tarttumapintaa. Itselleni ainakin oli eheyttävä kokemus lukea, miten en ole ainoa.
Olen huomannut, että vanhetessani näkökulmani muuttuu… Oli aikoja, jolloin en halunnut lapsia, ja oli aikoja, jolloin halusin lapsia, mutta avioliittoni ei toiminut (erosimme). Nyt olen taas naimisissa, olen onnellinen, olen 50-vuotias enkä halua enää lapsia…
En ole ikinä halunnut lapsia, en edes vitsillä. Siedän lapsia pienissä annoksissa, rakastan kummilastani ja hänen sisaruksiaan enkä koe vihaavani lapsia ollenkaan. Jos omat sisarukseni saavat joskus lapsia, olisin heille maailman paras täti jonka puoleen he voivat aina kääntyä ja pyytää minulta apua tai mitä ikinä he tarvitsevatkaan. Toisin sanoen, lapset menettelevät kun he ovat jonkun toisen.
Perheeni ei ole koskaan painostanut minua lasten hankintaan, tai edes paljoa kysellyt asiasta. Asia on minun omani, ja olen erittäin kiitollinen heille että olen saanut tehdä päätökset itse ilman tunnontuskia. Perheen ulkopuoliset henkilöt sen sijaan… ihan liian usein tulee toteamuksia tyyliin ”oot vielä nuori, mieli ehtii muuttua”, ”ei kannata koskaan sanoa ikinä tai ei koskaan”, ”en minäkään tuossa iässä halunnut lapsia mutta nyt on jo neljäs tulossa” blaa blaa. Ei se mieli muutu.
Isoin asia taustalla on maailman tila, se kuinka tälläkin hetkellä aivan liian moni lapsi jää vaille syliä, ruokaa, puhdasta vettä, turvaa ja lupausta paremmasta huomisesta. En aio hankkia tänne yhtään ainuttakaan lasta lisää niin kauan kuin yksikin jo olemassa olevasta lapsesta ei saa hyviä eväitä elämälleen.
Mikset sitten adoptoi, on monella seuraava kysymys. Koska olen itsekäs. Olen sen verran itsekäs, että haluan pitää oman itsenäisyyteni ja vapauteni sitomatta niitä toiseen elävään olentoon. Nautin omasta ajastani, aikuisten ystävieni seurasta ja ajatuksesta, että voin lähteä viikonloppuna vaikka toiselle puolelle maata jos niin itse haluan. En halua sitoa aikaani lapsesta huolehtimiseen, en halua olla hyysäämässä ja vahtimassa ketään 24/7, en halua olla sairaanhoitaja mahatautiselle muksulle tai istua vanhempainilloissa. En halua.
Edellisessä parisuhteessani silloinen kumppanini halusi lapsia, mikä oli yksi syy kokonaisuuden epäonnistumiseen. Nykyiselle kumppanilleni sanoin heti tutustumisvaiheessa, etten todellakaan ole hankkimassa lapsia, enkä myöskään halua olla tekemisissä hänen mahdollisten aikaisempien lasten kanssa. Elämälle kiitos, kumppanini ei myöskään halua lapsia mistään hinnasta. Tuntuu todella hyvältä olla toisen ihmisen kanssa, joka jakaa ajatusmaailmani tämän asian suhteen. En enää koe olevani yksin.
En ole ikinä halunnut lapsia. Pienenä leikin mieluummin tiikeriä kuin kotia. Olen lukemattomia kertoja elämäni aikana kuullut, että mieleni vielä muuttuu, etenkin kun löydän itselleni sen oikean miehen.
Löysin sen oikean miehen eikä hänkään halua lapsia. Lähentelen kolmeakymmentä ja mieheni on muutaman vuoden vanhempi. Olemme olleet yhdessä jo viitisen vuotta, eikä kummallekaan ole koskaan tullut sellainen olo, että haluaisimme lapsia.
Lapset eivät sopisi meidän elämäntyyliimme. Olemme paljon töissä ja tapaamme paljon ihmisiä, kotona haluamme olla hissukseen kahdestaan ja olla tekemättä mitään tai puuhata omia juttujamme. Emme halua sitoutua ihmiseen, jonka takia joutuisimme luopumaan omista asioistamme. Olkoon joidenkin mielestä itsekästä, mutta minusta olisi itsekästä tehdä lapsi tällaiseen perheeseen. Jokainen lapsi ansaitsee hyvän kodin ja rakastavia aikuisia, eikä meillä ole tarjota sellaisia.
On meiltä kysytty, koska meilläkin kuuluu pienten jalkojen töminää. Tekisi mieleni vastata, että kuuluu jo kun hiiret juoksee pakkasilla keittiöön, mutta sitä varten on kissa. Meitä pidetään ”ihannevanhempina”, vakitöissä oleva savuton ja lähes holiton ulkoilusta pitävä pari. Meistä taas kaikki tämä katoaisi, jos joutuisimme huolehtimaan lapsesta.
Lapsien tekeminen on hyvin itsekästä, sillä eihän kukaan tee lasta sen LAPSEN vuoksi, vaan jokainen vanhempi tekee lapsen oman ITSENSÄ vuoksi.
Tätä ei jostain syystä kukaan oikein tunnu hoksaavan.
Onko se vapaaehtoista lapsettomuutta, jos puoliso ei tahdo lasta ja itse valitsee puolison sen sijaan että lähtisi yrittämään lasta jonkun toisen kanssa tai itsekseen? Voimavarat eivät riittäisi eroamiseen, joten ehkä eivät lapsiarkeenkaan siis, ja näin on parempi. Mietin, kadunko myöhemmin, mutta katuminenkin taitaa olla omasta asenteesta kiinni enkä vielä toistaiseksi ole elämässä katunut mitään.
Olen pian 33-vuotias nainen. Muistan jo ala-asteella ajatelleeni, ettei elämääni tule kuulumaan omia lapsia. Se ajatus on säilynyt tähän päivään saakka, eikä mitään vauvakuumetta ole tullut missään kohtaa.
Tällä hetkellä kaksi sisarustani odottaa vauvaa, muttei sekään ole saanut minulla värähtelemään mitään ajatuksia tyyliin ”no oishan se ihana jos saisin itekki vauvan”.
Työskentelen lasten parissa, mutta koen, etten kestäisi omassa arjessani sitä jatkuvaa meteliä, sotkua, epäjärjestystä yms. mitä etenkin pikkulapsiarki toisi mukanaan. Kun työaika loppuu, voin mennä rauhassa kotiin lepäämään ja nauttimaan omasta (ja mieheni) seurasta.
Olen kokenut päivittelyä siitä, kuinka monta vuotta olemme olleet yhdessä mieheni kanssa; ”eikö teillä vieläkään ole lapsia ja sinäkin olet jo tuon ikäinen..” Ikäänkuin se tekisi ihmisestä jotenkin paremman, jos olisi omia lapsia. Onneksi mitään mahdotonta painostusta ei ole lähipiiristämme tullut, mutta allekirjoitan kyllä sen, että yleisesti ottaen veloja pidetään edelleen jotenkin itsekkäinä/vajavaisina ihmisinä.
Täällä 26-vuotias nainen, joka jo pienenä päätti, ettei aio koskaan synnyttää nähtyään lasten kuvakirjan raskaudesta. Vähitellen tämä tunne laajentui ylipäätään lasten hankkimiseen. Vielä toistaiseksi en ole kyennyt keksimään syitä, joilla kumoaisin kaikki ne syyt, miksi en lapsia halua.
Opiskelin opettajaksi, lasten kanssa työskentely on ihanaa ja antoisaa, vauvat ovat söpöjä ja taaperot haalareissaan liikuttavia, mutta halua oman lapsen hankkimiseen en ole koskaan kokenut. Vuosia kestänyt parisuhde tuli päätökseen osittain tämän asian vuoksi. Välillä mietin, että ehkä mieleni vielä muuttuu tai en vain ole tavannut sitä oikeaa. Toki myös mietityttää, tulenko löytämään kumppania, jolle vapaaehtoinen lapsettomuus ei olisi ongelma – tähän mennessä kaikki tapailemani miehet ovat lapsia halunneet. Haaveilen koiran hankkimisesta ja aktiivisesta elämästä, jossa aikaa riittää omille harrastuksille ja palautumiselle. Tulen rakastamaan ystävieni lapsia valtavasti, jos niitä heille suodaan ja uskon, että voisin olla oikein hyvä vanhempi. Äitiys ja lapset eivät vain tunnu omalta jutulta ja se suotakoon ihan jokaiselle. Onneksi oma lähipiirini ja perheeni ei ole yrittänyt painostaa mihinkään suuntaan ja uskon, että elämästäni tulee onnellinen ja hyvä myös ilman jälkikasvua.
Olen seurustellut avomieheni kanssa 17 vuotta. Joskus 20v kieppeillä kaikki tuntuivat painostavan naimisiin ja lapsentekoon ja lause: ”Olet vielä nuori, kyllä se mieli siitä muuttuu kun biologinen kello alkaa tikittää.” on tullut kuultua liian monta kertaa. Nuorempana mietin, että alkaako tikitys, vaikka emme ole koskaan halunneet lapsia ja ehkä vähän pelottikin, että jos on olemassa tälläinen ”kello”, muuttaako se ajatuksiamme.
Pidän lapsista ja käyn lastenvahtina ja nautin lasten seurasta. Lasten kanssa touhuaminen ja tekeminen on luontevaa ja tuntuu mukavalta. Vaipanvaihdot, pukeminen ja muu sujuu yllättävänkin helposti. Kohtaan myös työssäni asiakaspalvelussa päivittäin lapsia ja tulen toimeen hyvin myös pienten (ehkä apuakin tarvitsevien) asiakkaiden kanssa.
Me emme tahdo lapsia monista syistä
– maailma on paha paikka (ja hurjemmaksi vain menee ilmastonmuutoksen ym. myötä
– raskaus, synnytys, imetys ja vauva-aika kauhistuttaa
– suvussa kulkevat sairaudet (vakaviakin moni ja periytyviä) ja monikkoraskaudet ja päässäni kehittelemä mielikuva useasta kehitysvammaisesta vauvasta/lapsesta samaan aikaa
– emme tunne olevamme sopivia vanhemmiksi. Emme olleet sitä myöskään, kun vihjailut alkoivat 15 vuotta sitten.
– pidämme elämästämme juuri näin
Lemmikkieläinten kanssa pääsemme antamaan hoivaa ja huolenpitoa ja luomaan rajoja ja sääntöjä. Ei tarvitse valvoa öitä (paitsi uv, koska raketit), ei ole kauppareissujen väsykiukkua, ei päiväkoti/koulu aikatauluongelmia vuorotyöläisille jne.
Kummina ja tätinä saan aivan tarpeeksi lapsiannoksia sopivissa määrin.
Tiedän useita lapsettomia pariskuntia, jotka tahtovat lasta todella kovasti. Heidän sanansa satuttavat. Paheksuvat. Itse en koskaan ala puhumaan lapsista tai siitä ettemme halua lapsia, vaan ottavat itse puheeksi ja haukkuvat mm. itsekäiksi ja ajattelemattomiksi, koska kaikki eivät voi tulla vanhemmiksi. Koska emme ole koskaan yrittäneet edes, voihan olla ettemme mekään. Yritän melkeimpä vältellä aihetta, koska usein me olemme se ajattelematon ja itsekäs pari, joka asenteellaan kivittää lapsia haluavia lapsettomia.
Eräs puolituttu hedelmöityshoidossa käynyt nainen alkoi solvaamaan ja haukkumaan ja tivaamaan, miksi miksi miksi? Keskustelusta jäi vain paha mieli. En yritä muuttaa muiden asenteita, en ole lapsivastainen(kaupat, ravintolat, tapahtumat yms. ei haittaa lapsilaumat tai meteli), en tuputa omia näkemyksiäni muille. Yritän vain elää puolisoni kanssa omaa elämäämme omalla tavallamme. Joskus otamme keskenään asian puheeksi varmistellen, että molemmille on vieläkin ihan ok olla kaksin.
Näitä kirjoituksia on ollut ilo lukea. Artikkelin lause ” Aikuisilla on lupa tehdä omassa elämässään itsenäisiä päätöksiä.” kiteyttää mielestäni hyvin sen vapauden mikä kuuluu aikuisuuteen. Ja rohkeuden kunnioittaa toisen ihmisen päätöksentekokykyä.
Olen kolmekymppinen ja pohtinut aihetta kymmenisen vuotta. Yhä uudelleen saan rauhan ajatuksessa olla vapaaehtoisesti lapseton. Onneksi me voimme valita ja on älykästä tehdä päätös omien voimavarojen ja kiinnostusten mukaisesti. Olen kiitollinen siitä minulla on ollut rohkeutta tehdä oman sydämen mukaisia valintoja ja löysin kumppanin, joka jakaa saman elämäntyylin.
Iloitaan omista päätöksistä ja seistään niiden takana. Hyvä elämä onnistuu monella tavalla.
Olipa ihana ”eksyä” tähän keskusteluun. Googlailin infoa sterilisaatiosta ja päädyin sen myötä tänne. Tunnistan edellisistä kirjoituksista paljon itseäni: tiesin jo heti sinä päivänä, kun opin, mistä lapset tulee, että minähän en tuohon touhuun lähde. Olen nyt 40-vuotias, enkä ole hetkeäkään katunut. En tosin ole koskaan ollut pitkässä parisuhteessa. Luulen, että raskaudenpelkoni on alitajuisesti estänyt minua sitoutumasta kehenkään ja jokainen kerta, kun olen seksiä harrastanut, on aiheuttanut suurta stressiä ja ahdistusta siitä, että entä jos nyt tällä kertaa kävi vahinko. Valitsin sitten sinkkuuden ja selibaatin. Välillä on ollut kaipuu toisen ihmisen lähelle, mutta lapsia haluamatonta ja lapsetonta miestä on todella vaikea tässä iässä löytää.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän haluan viettää lapsien kanssa aikaa. Mielestäni vauvat eivät ole söpöjä ja lapset ihmisryhmänä hyvin rasittava, joten pyrin pysymään heistä kaukana. Välillä tietysti heitä(kin) on pakko vaan sietää. Hoivaviettini on aina kohdistunut enemmän eläimiin ja hauvavauvan vielä itselleni joku päivä hommaan kyllä.
Äitini on hokenut tuota samaa mantraa mielen muuttumisesta niin kauan kuin jaksan muistaa. Nyt kun täytin 40, eikä lapsenlapsia ole vieläkään hänelle tiedossa, hän varmaan alkaa hiljalleen hyväksyä asian. Ainakin toivottavasti. Hyvä ystäväni (entinen vela muuten) tuli viime vuonna raskaaksi. Sitä raskausaikaa seuratessa olin hyvin onnellinen, että en ole hänen tilanteessaan. Nyt kun lapsi on maailmassa, tunne on edelleen sama. Rakastan rauhaa, hiljaisuutta ja nukkumista. Lasten kanssa mikään noista ei toteudu.
Minulta siis jos kysytään, miksi olen lapseton (tykkään englanninkielisestä termistä ’childfree’, sillä se kuvaa sitä tunnetta niin paljon paremmin), vastaus on se, että en halua lapsia. Ja minusta se on aivan riittävä syy. Ei sitä tarvitse minusta sen enempää perustella ilmastonmuutoksella tai millään muullakaan. Jokaisella on oikeus päättää omasta kehostaan. Silloin myös sterilisaatio pitäisi saada ilman suurempaa vänkäämistä.
Hei, onpa mielenkiintoista lukemista!
Olen 29v. En ole vielä varma haluanko lapsia vai en. Olin pitkässä parisuhteessa ja kumpikaan meistä ei tiennyt halutaanko lapsia, mutta molemmilla oli sellainen tunne että ei ainakaan nyt. Mietimme asiaa aina välillä, että jääkö sitä isosta asiasta paitsi jos emme hanki lapsia. Mutta aina todettiin että ei me haluta lapsia tehdä jos se ei tunnu 100% oikealta valinnalta.
Nyt olen sinkku ja mietiskelen jos haluan kumppania ja lapsia. En tiedä. Juuri nyt nautin todella paljon vapauden tunteesta, että voin tehdä ihan mitä haluan, milloin vaan ja missä vaan. Ja ei tarvi ajatella kenenkään muun tarpeita kuin vain omiani.
Mutta toisaalta haluaisin myös kokea perheelämän, olla raskaana, synnyttää, imettää, nähdä lapsen kasvavan ja kehittyä omaksi persoonaksi ja kokea sen rakkauden lapseen mitä monet kuvaa. Mutta en haluasi sitoutua, en haluaisi stressiä, unettomuutta ja pelkoa että lapsi voisi huonosti psyykkisesti tai fyysisesti.
Toivoisin että voisin elää kaksi elämää yksi jossa saisin lapsia ja toisen jossa olisin ”childfree” .
Onneksi on vielä aikaa valita, ja nyt saan nauttia tästä hetkestä itseni kanssa ja jos tulevaisuudessa tulee halu, niin toivottavasti voin saada lapsia jollain tapaa.
Olen 37-vuotias enkä muista, että olisin koskaan varsinaisesti halunnut tai haaveillut lapsesta. Pohdin vaikuttaako oma lapsuus alkoholistiperheessä tähän. Uskon, että olisin ihan ok äiti, mutta kannan sisälläni edelleen taakkaa joka ei katoa, vaikka ajan ja avun myötä pieneneekin. Myös ajatus vapauden katoamisesta ja vastuusta tuntuu ahdistavalta enkä halua katkeroitua lapselle. Olen ollut kauan yksin mikä myös vaikuttaa, kun ei ole parisuhdetta jossa joutuisi pohtimaan juurta jaksain lapsen saamista. Ympärilläni on myös muita lapsettomia (osa omasta halusta, osa ei) mikä korostaa sitä, miten vapaita olemme menemään ja tulemaan verrattuna kavereihin joilla on lapsia. Toki prioriteetit ovat varmasti erilaiset silloin kun omia lapsia joita rakastaa. Olen tyytyväinen etten ole edellisen kumppanin halusta lähtenyt yrittämään lasta. Aika näyttää, kadunko tätä joskus. Jos kadun, sekin on ok.