Kotimaan adoptio täytti toiveen - Emilian tarina
Emilia haaveili puolisonsa kanssa pitkään useammasta lapsesta. Lopulta pari päätyi adoptioon, joka on tehnyt heistä onnellisia tyttölapsen vanhempia.
Olen aina halunnut lapsia. Ajatus perheenlisäyksestä tuntui luontevalta varmaan jo sen takia, että itselläni on paljon minua nuoremmat sisarukset. Hoidin heitä paljon aikoinaan.
Myös puolisoni on perhesuuntautunut, ja meillä on pitkä yhteinen historia. Asuimme samalla paikkakunnalla ja tapasimme teini-ikäisinä. Vakiinnuimme ja aloitimme yhteisen elämän.
Jossain vaiheessa haaveilimme, että kolme lasta olisi meille hyvä määrä. Olin 25-vuotias, kun ajattelimme, että lapset saisivat tulla. Muutaman vuoden yritimme ja odotimme perheenlisäystä. Lääkärintutkimuksissa selvisi, että minulla oli hedelmöittymistä vaikeuttavia ovulaatiohäiriöitä, mutta ei mitään ehdotonta estettä raskaudelle. Söin hetken lääkkeitä, mutta reagoin vahvasti ylimääräisiin hormoneihin, joten päätimme, että kovempiin hoitoihin emme lähde. Keskustellessamme ymmärsimme pian adoption meidän jutuksemme ja tavaksemme tulla vanhemmiksi.
Päädyimme kotimaan adoptioon, sillä pelkäsimme, että lasta voidaan syrjiä erilaisen ulkonäkönsä takia. Tällaisia kokemuksia oli lähipiirissämme. Emme halunneet altistaa lasta mahdolliselle kiusaamiselle tai negatiiviselle huomiolle.
Adoptioprosessi oli kaikin puolin myönteinen. Oma sosiaalityöntekijämme oli kokenut ja todella hyvä. Hän osasi tarttua olennaisiin asioihin. Kävimme tarkasti läpi itseä sekä parisuhdetta, kuten omaa lapsuutta ja tulevaa vanhemmuutta. En kokenut mitään tungettelevana, vaan päinvastoin sain paljon ahaa-elämyksiä. Ajattelenkin, että jokaiselle vanhemmuutta suunnittelevalle voisi olla hyvä käydä vastaavanlainen prosessi läpi.
Neuvontajakson jälkeen meille haettiin adoptiolupa, jonka jälkeen tapaamisvälit työntekijämme kanssa harvenivat kertaan vuodessa tai puolessa vuodessa, jolloin päivitimme kuulumisia.
Matkani äidiksi alkoi neljä ja puoli vuotta prosessin alkuun laittamisesta, kun näin merkittävän unen, jossa lapsemme syntyi. Kokemus oli voimakas ja aloin odottaa soittoa perheenlisäyksestä. Noin kuusi kuukautta myöhemmin sosiaalityöntekijämme soitti ja tiesin heti uutisen: meillä oli nyt puolivuotias terve tyttö.
Tunne oli aivan mahtava. Odottelimme vauvaa vielä viikon saamamme tiedon jälkeen, mutta se ei tuntunut enää missään. Hankimme muutamassa päivässä pienelle tulokkaalle kaiken tarpeellisen. Viiden vuoden aikana olimme käyneet läpi koko odottavan tunneskaalan epätoivosta toiveikkuuteen. Vihdoin olisimme pian yhdessä, koko perhe!
Kun lapsemme tuli kotiin sijaisperheestä, jossa adoptiolapsi viettää ensikuukautensa, tuntui kuin hän olisi ollut meillä aina. Vahva side syntyi sillä hetkellä, kun sain vauvan syliini. Arkemme muotoutui alusta alkaen toimivaksi, ja lapsemme oli tyytyväinen vauva. Hoidin häntä kotona hieman yli 2-vuotiaaksi, jonka jälkeen hän aloitti päiväkodin. Nyt on edessä koulunaloitus.
Geenit näyttäisivät periytyvän huoneilmassa: lapsemme muistuttaa minua hyvin itsepäisenä ja omatahtoisena. Perheemme ehdoton vahvuus on se, että meillä saa näkyä koko tunneskaala. Saatamme riidellä, mutta aina myös sovimme ja pyydämme anteeksi. Toinen ehdoton juttu meille on huumorintaju. Juttumme naurattavat meitä, ehkei muita. Olemme tiivis perhe. Ulkoilemme yhdessä paljon ja puuhailemme kaikkea kalastuksesta luontoretkiin ja lukemiseen.
Dynamiikkamme toimii loistavasti kolmihenkisenä perheenä, ja käytännönkin syistä olemme vakiintuneet yhteen lapseen. Adoptioprosessit ovat pitkiä eikä varmuutta lapsesta ole.
Olemme tekemisissä lapsen ensikuukausien sijaisperheen kanssa säännöllisesti ja lapsen kanssa keskustelemme joskus hänen biologisesta ”masuäidistään”. Tyttö saattaa vaikkapa kysyä, että onkohan masuäiti syönyt paljon pippuria, kun hänkin tykkää siitä niin kovasti. Perhearjessa huomaan, ettei biologialla ole merkitystä. En koe lapseni olevan yhtään vähempää lapseni, vaikka en ole synnyttänyt häntä.
Adoptiota harkitseville vanhemmille sanoisin, että prosessiin kannattaa lähteä rohkeasti mukaan. Se vie aikansa ja sen aikana on vielä mahdollista muuttaa mielensä. Prosessi on palkitseva ja lapsen parhaaksi.
Adoptiota ei pidä myöskään peitellä. Lapselle mikään ei ole epänormaalia niin kauan kuin aikuiset eivät tee siitä numeroa. Itse olen tehnyt lapsellemme hänen ensimmäisestä vuodestaan valokuvakirjan, jossa on kuvia synnytyssairaalasta ja sijaisperheestä.
Mietin usein sitä, että jos olisimme saaneet biologisia lapsia, emme olisi saaneet juuri tätä omaamme, ja se tuntuu sydäntä särkevältä.