Kaksi aikuista ja koira - Kaislan tarina
Kaisla ei ole koskaan samaistunut niihin, jotka haluavat palavasti lapsia. Vapaaehtoinen lapsettomuus on tuonut mahdollisuuden elää omannäköistä elämää, johon kuuluvat vaativa vapaaehtoistyö ja koiraharrastus.
Lapsettomuuteen liittyvä pohdinta alkoi jo lapsuudessani. Muistan noin 7-vuotiaana, kun kaverini puhui äitiydestä itsestäänselvyytenä: ”sitten kun minusta tulee äiti”. Ajattelin, että minusta ei ainakaan tulisi hyvää äitiä. Ajatus äitiydestä ei ollut kiva ja houkutteleva, sillä en uskonut, että jaksaisin panostaa äitinä olemiseen.
Tunne johti aikanaan päätökseen. En ole koskaan kokenut pakottavaa tarvetta saada lapsia ja on vaikeaa samaistua siihen, miltä tuntuu haluta lapsia. Elämän varrella olen kyllä pysähtynyt miettimään lapsiasiaa moneen kertaan. Olen pelännyt luottaa tunteeseen. Mitä jos muutan mieleni tai en ole tajunnut jotain, kun ihmiset niin automaattisesti haluavat lapsia? Vielä kymmenen vuotta sitten, alle 30-vuotiaana, ei vapaaehtoisesta lapsettomuudesta juuri puhuttu ja koin, että olen valintani kanssa poikkeava tai vääränlainen.
Lähipiirini ei ole onneksi painostanut. Siskoni sai kaksi lasta niihin aikoihin, kun minulta odotettiin uutisia tai päätöstä lastenhankinnasta, joten äitini sai suunnattua mummoenergiansa sinne suuntaan.
Puolisoni on ollut suurin tukeni. Yhteinen taipaleemme on kestänyt 14 vuotta. Selvitin heti ensitreffeillä, haluaako hän lapsia. Puolisoni edellinen suhde oli juuri päättynyt siihen, että toinen osapuoli halusi lapsia, hän ei. Tämä vakuutti minut, ja asiat loksahtivat kohdalleen.
Viiden viimeisen vuoden aikana tietoni vanhemmuudesta on lisääntynyt ja olen viettänyt enemmän aikaa lasten kanssa. Sen perusteella tiedän nyt, että olisin hyvä äiti. Olen sallinut itseni surra sitä, että en halua lapsia. Uskon, että elämä voisi olla ihan hyvää lapsiperheellisenä, mutta se ei ole valintani.
Tällä hetkellä arki sujuu rauhallisesti. Katsomme elokuvia, käymme usein metsässä sekä harrastamme pelastuskoiratoimintaa. Keväällä laumaamme tulee uusi jäsen, kun hankimme toisen labradorinnoutajan puolisoni omaksi harrastuskoiraksi. Koira sitoo paljon ja tuo velvollisuuksia, mutta elämämme on sellaista kuin haluamme. Liikumme ruuhka-aikojen ulkopuolella, sillä voimme vapaasti päättää aikataulumme. Kaupassa voi käydä silloin, kun siellä on rauhallisempaa ja töistä voi tulla kotiin siihen aikaan, kun itselle sopii.
Elämääni kuuluvat myös siskoni lapset ja kaksi kummilasta. On ihanaa touhuta heidän kanssaan, kun lapsilla alkaa olla ikää sen verran, että juttelu onnistuu. Sen jälkeen on myös kiva mennä kotiin, sulkea ovi ja olla aikuisten kesken. Uudelleenkouluttautumisen ja alanvaihdon ansiosta olen saanut tietoa lasten kehitysvaiheista ja voinut seurata, millaisia tyyppejä lähelläni kasvaa.
Vaikka en tiedä, miltä tuntuu haluta saada lapsia, tiedän, millaista on haluta elämäänsä eläin. Ensimmäiseksi mielessäni oli kissa, koska pelkäsin, että koira olisi liian työläs huollettava. Sittemmin ajattelin, että jos en pääse puolisoni kanssa yksimielisyyteen koiran hankinnasta, otan pienikokoisen koiran, jonka voin hoitaa kokonaan itse – tarve saada koira oli niin suuri. Kompromissien kautta päädyimme koiraan, jota puolisoni ehdotti. Isompi koira ja jaettu hoitovastuu on tuntunut todella hyvältä.
Minulle elämässä tärkeintä on ihmisten hyvinvointi. Sen vuoksi teen vapaaehtoistyötä. Olemme koko perhe mukana Vapaaehtoisessa pelastuspalvelussa eli viranomaisten apuna ja tukena, kun heidän omat resurssinsa eivät riitä. Etsimme kadonneita henkilöitä ja lisäksi osallistumme muun muassa tulipaloevakuointeihin. Lisäksi annan henkistä tukea järkyttävien tapausten jälkimainingeissa.
Paitsi että koira on mukana vapaaehtoistyössämme se tuo myös paljon hyvää itselle. Edistän omaa hyvinvointiani touhuamalla koirien kanssa. Ennen en juurikaan liikkunut luonnossa, mutta kun on koira, mikään ei ole parempaa kuin rämpiä metsässä ja seurata sen touhuja.
Koen, että jokaisen ihmisen on hyvä pitää kiinni omista haluistaan ja tarpeistaan. Elämässä valintojen pitää lähteä itsestä. Aina ei ole helppoa valita toisin kuin mitä yhteiskunta odottaa, mutta se palkitsee, jos se on sitä, mitä elämässään haluaa.
Haluan olla avoin ja avarakatseinen esimerkki siitä, että ihmisen ei tarvitse tehdä samanlaisia ratkaisuja kuin muut. Haluan olla aidosti sellainen kuin olen ja kannustaa muita ympärilläni samaan. Samalla olen turvallinen ja luotettava aikuinen läheisille lapsille.
Siirry Kokemustarinoita -sivulle
Mitä ajatuksia vapaaehtoinen lapsettomuus herättää sinussa? Osallistu keskusteluun!
Olen 41v ja ikinä ei ole tullut tunnetta että haluaisin lapsia. Sisaruksillani on lapsia ja oikeastaan aina olen lasten kanssa ollut tekemisissä. Mut aina todennut että lapset on ok kun ne voi palauttaa.
Äitini kuoli ja nyt ensimmäistä kertaa heräsi ajatus että minulla ei ole perhettä enään. Heräsi ajatus että haluanko oman perheen. Ja mitä se perhe edes on mitä haluan. Aina sanotaan että perhe ei tarvitse olla lapsia tai sukulaisia että jokainen voi luoda itse oman perheen. Se ajatus onkin aina enemmän kiehtonut mua. Mutta se on ollut mahdotonta, ystävyydet katkee ja katso kun sinulla ei oo lapsia. Et onko loppuviimein vaihtoehtoja kun luoda lapsilla se oma perhe.
Oikeastaan kaikki asiat lapsiin liittyen huolestuttaa minua, rakastan työtäni enkä halua luopua siitä. Asunto, raha, aika, sairaudet, oma ikä, synnytys ja se et tukiverkosto ei ole…Ja onko loppujen lopuksia enemmän syitä siihen et miksi ei lapsia halua.
Haluan ja rakastan lapsesta. Olisin tullut äiti yli 30 vuottaa sitten jos olisin lyötänyt sopiva miestä.
olen ollut hoidossa 5 vuotta . olen 43 vuottaa vanha . viime vaihe päätymmme sihen , että pitää käyttää luovutettuu munasolua . siskoni yritti luovuttaa , mutta ikä vaikuttaa koska hän oli 38 kun luovutti ja raskaus ei tapahtunut . nyt odotan luovuttaja tai lahoittaja :,(
Olen kohta 28 ja lapsien hankinta on mietyttänyt viimeaikoina todella paljon. En ole koskaan kokenut itseäni ’äidilliseksi’ tai edes tytön sukupuolen normeihin täydellisesti istuvaksi (mikä on täysin ok). Oudoksuin jo pienenä sitä, miksi minun pitäisi leikkiä vauva -nukeilla, kun olen melkein itsekin vielä vauva. Toisaalta, olen todella empaattinen ihminen, hyvä lasten kanssa ja koen että jos hankkisin lapsia, olisin luultavasti hyvä, huolehtiva ja rakastava äiti, joka tekisi fiksuja ja toiset ihmiset ja luonnon huomioon ottavia lapsia maailmaan.
Miksi sitten olen pohtinut asiaa niin paljon viimeaikoina? Koska puolisoni, kenen kanssa olemme olleen jo useita vuosia yhdessä, on alkanut haluamaan lasta, vaikka suhteen alussa jo keskustelimme asiasta ja olimme samaa mieltä, ettemme välttämättä koskaan halua lapsia. Tämä on tuntunut painostavalta ja todella ahdistavalta, ja kumppanini tietää sen. Koska minä olen se, kenen pitäisi tehdä se kaikki raskas ja kivulias työ.
Raskaus ja synnytys (nämä vain ajatuksenakin kuvottaa minua), ja sen jälkeinen palautuminen (jos edes palaudun?), mahdollinen vammautuminen, kehon muutokset, lapsen jatkuva hoivaaminen, raskauden jälkeinen masennus… Kaikki nämä kuulostavat niin epämukavilta asioilta, että ihmettelen miten kukaan haluaa lapsia. Myös se, että naisen rooli edelleen on usein se että tämä hoitaa melkein kaiken vauvan hoivaamisen (ynnä muut), tietää kaiken vauvaan liittyen ja mies on ’osallistuva’ kuulostaa niin naista alentavalta että en tiedä haluanko lapsia senkään takia. Myös synnyttäminen ja naisten huono kohtelu ja kehon epäkunnioitus synnyttäessä on todella alentavaa. Naisista ei pidetä huolta synnytyksen jälkeen, eikä välttämättä edes synnyttäessä. Kunhan vauvalla on kaikki hyvin! Miten tämä yhteiskunta ajattelee, että kukaan nainen haluaa lapsia, kun meitä pidetään ihan tyhmänä! Myydään ruusuinen kuva äitiydestä ja vauva-arjesta, mutta todellisuudessa olemme vain veronmaksajien synnytyskoneita, joiden hyvinvoinnista ei välitetä.
Lapsia pitäisi hankkia Suomeen lisää, mutta anteeksi vaan, minä en ole niin tyhmä että menisin tuohon ansaan että tekisin lapsia tähän maailmaan. Ruusuiseksi ja ihanaksi kuorrutettu asia sisältää niin paljon kipua, rumia, ällöttäviä, epämukavia ja ärsyttäviä asioita (joista ei tietenkään haluta puhua liikaa ääneen), että olisin idiootti jos tekisin lapsia.
Vaikka olisin kuinka rakastunut, en koskaan anna hormonieni viedä itseäni siihen pisteeseen, että tekisin lapsen vain alkukiimassa. Mietin asiaa tietenkin itseni, mutta myös lapsen omalta ja etenkin tämän maapallon kannalta, joka on jo niin täynnä ihmisiä, että pian jokin katastrofi tulee tasoittamaan tilannetta joka tapauksessa. On mielestäni siis myös vastuutonta tehdä lapsia tähän maailmaan. ”Oon raskaana!” – Oho! Onnea sotalapsesta! Ottakaa ihmiset järki päähän ja heittäkää ne luolanais-aivot pöpelikköön vähän aikaa. Teidän ei tarvitse tehä lapsia. Eikä ehkä kannata.
Olen reilu kolmekymppinen mies. Olen lapsesta asti tiennyt, etten halua lapsia. Aikaisimmat muistot ovat reilusti alle 10-vuotiaana, kun mietin, etten halua lapsia. En koskaan viihtynyt omanikäisteni seurassa ja tykkäsin teininä jutella aina mieluiten aikuisten kanssa.
Elämääni kuuluu puoliso (lapsivapaa myös hänkin), paljon harrastuksia, ystäviä ja paljon onnellisuutta. Lapseton elämäntapa on mahdollistanut taloudellisen turvan sekä monet upeat kokemukset. Rauha, hiljaisuus ja vapauden tunne ovat mittaamattoman arvokkaita minulle. Olen onnellinen sellaisena kuin olen nyt. En ole koskaan katunut ”valintaani”, vaikka varsinaisesti kyse ei ole valinnasta koska olen aina ollut tällainen. Suunnittelen sterilisaatiota seuraavaksi.
Ihminen elää yhden kerran. Minulle elämä on äärimmäisen arvokas asia. Elän elämäni itselleni enkä uhraa sitä kenellekään toiselle. Jaan sen mielelläni puolisoni kanssa, joka ajattelee elämästä samoin kuin minä. Lapsivapaa elämäntapani ei vahingoita ketään toista ihmistä, vaan päinvastoin vastuullisella teollamme vähennämme maapallon liikakansoittumista ja valtavaa ympäristökuormitusta. En tuo maailmaan lisää kärsimystä. Olen myös seurannut lapsiperheiden arkea ja havainnut, että ihmiset eivät ole monesti onnellisia siinä. En halua ottaa sitä riskiä, että sama kävisi itselleni. Mieluummin kadun lapsettomuutta kuin lapsien tekemistä, koska jos katuu lasten tekemistä, kärsijäksi tulee myös oma lapsi. Lapsi kyllä tietää, ovatko vanhemmat toivoneet häntä ja osoittavatko vanhemmat rakkautta.