Minäkin olen nykyään joutunut hoitamaan vauvaa pääosin yksin. Mieheni on nimittäin jäänyt koukkuun yhteen peliin tabletilla. Mieheni haluaa hoitaa vaipanvaihdon mutta yleensä vauva saa huutaa jonkun aikaa potalla, koska mieheni ei jouda peliltänsä hoitamaan vauvaa. Jos huomautan asiasta niin hän sanoo, että kyllä kai vauva voi viisi minuuttia huutaa niin että hän saa pelata rauhassa. Kotityötkin ovat nykyään jääneet entistä vähemmälle ja päivittäiset askareet jäävät tekemättä. Nyt olen kuitenkin maininnut asiasta eräälle ”lääkärille/hoitajalle” (en ole varma nimikkeestä), niin jospa nyt saisin asiaan apua. Olisi todella mukavaa saada talo siivottua nyt kun vauva on alkanut liikkua enemmän, mieheni kuitenkin aina sanoo ettei hän ”kerkeä”.
Viestiketju on näemmä jatkunut siitä kun kirjoitin vuonna 2015. Mikään ei meilläkään muuttunut parempaan suuntaan vaan huonompaan, ja olen eronnut. Se, kun oli jo tottunut järjestämään menot ja työt lasten mukaan, ei työmäärä lisääntynyt yksin ollessakaan. Henkinen taakka on kuitenkin helpottanut kun on voinut jättää sen katkeruuden ja yksinäisyyden tunteen. Eikä tarvitse kuunnella päivittäin sitä kuinka itsekäs ja vaativa olen. Elämä ei ole täydellistä tälläkään hetkellä, täydellistä se ei ollut todellakaan ennen eroa. Ero entiseen on kuitenkin siinä että olen löytänyt itselleni rauhan. Minun ei tarvitse elätellä toiveita sellaisesta tulevaisuudesta, jollaiseen en näe olevan minkäänlaista toivoa.
Ero on helpotus mutta tunnen edelleen surua että tapahtumat johtivat tähän. On surullista että sama toistuu vuodesta toiseen edelleen perheissä niin monella. Seuraan uutisista välillä ärtyneenäkin, kuinka erityisesti isille pitäisi saada tasa-arvoa perhe-elämässä. Kirjoitetut lait ja ohjeet eivät tule perheen dynamiikkaa muuttamaan, jos toinen vanhemmista tietoisesti pyrkii erkautumaan perheestä. Perheen äidille se voi olla enemmän ahdingon paikka jos esim vanhempainvapaata ”tasa-arvoistetaan” ja äidin vanhempainvapaata lyhennetään.
Tsemppiä ja voimia kaikille samojen asioiden kanssa kamppaileville!
Kiitos tästä viestiketjusta. Aihe ei ole miellyttävä. Hyvin ikäviä kokemuksia monilla äideillä. Yksin jääminen lastenhoidon ja kodin askareiden kanssa. Olen hakannut päätäni seinään tämän teeman äärellä tuhannet kerrat. Pientä positiivista muutosta on tullut matkan varrella, mutta silti ei miehen varaan voi laskea. Se on äiti, joka joustaa ja vastaa kaikesta viime kädessä. Tsemppihalaukset kaikille vertaisille!
Tämä on ikivanha ketju, mutta kirjotanpa kuitenkin. Olen käytönnössä yksinhuoltaja. Minulla on 3-vuotias lapsi ja hoidan 95% hänen asioista itse. Lisäksi käyn kaupassa, teen ruoan, pesen pyykit ja teen lähes kaikki kotityöt. Olen myös kokoaikatyössä. Olen niin kuormittunut etten pysty enää nukkumaan öisin. Mietin päivittäin sitä, miten haluaisin erota ettei minun enää tarvitsisi vaatia ja nalkuttaa – ja suoraan sanottuna nähdä miestä silmissäni. Hän on niin itsekäs ja passiivinen. Jos on lapsen kanssa niin kaksi minuuttia ja kännykkä on kädessä. Lapsi valitsee aina minut ja mies nauttii siitä, hänhän saa luvan istua sohvalla, kun kerran lapsi pyysi äitiä.
Minua pelottaa miten ero vaikuttaisi lapseen. Toki yksinolo myös pelottaa, mutta alan kallistua jo sille kannalle että minulle ei yksinolo voisi olla tätä tilannetta pahempaa. Ei tarvitsisi joka päivä nähdä miten puoliso valitsee puhelimen ja iltalehden perheensä sijaan. Jatkuva torjuminen on tehnyt niin syvän haavan etten usko että se voi enää parantua. Olen myös pettynyt mieheen vanhempana niin etten voi enää häntä kunnioittaa.
Nyt kolahti niin kovaa että pakko kirjoittaa itsekin. Minä myös tunnen toisinaan olevani yh, vaikka mieskin löytyy. Mies siis tekee reissutyötä, ja nykyisin sillä tavalla että en oikeastaan ikinä tiedä milloin lähtee ja tulee. Joskus vasta sunnuntaina selviää seuraava viikko. Olen yrittänyt lopettaa odottamisen, mutta se on vaikeaa. Monesti iltaisin ahdistaa, kun olen saanut lapset nukkumaan. Minulla ei ole juuri muita ihmisiä enää elämässä lasten myötä, joten olen hiton yksinäinen. Joskus vietän viikon puhumatta kenellekään aikuiselle. Ja kun mies tulee kotiin lopulta, niin se ei jaksa kuunnella eikä keskustella koska kuulemma töissä puhuu kokoajan työkavereille niin tarvii olla omissa oloissa. Kotiin tultuaan mies kyllä viettää ajan meidän kanssa. Siitä olen kiitollinen. Mutta silti se vastuu on minun harteilla. Kukaan ei siivoa jos minä en päätä että nyt alkaa siivousurakka. Ruokaa ei ole jos minä en tee. Puhtaita vaatteita ei ole minulle eikä lapsille ellen itse pese. Ja vaatteita mies ei viikkaa koskaan, ei edes omiaan. Kaupassa käydään kun minä sanon että nyt tarvii täytettä jääkaappiin, ja teen listan valmiiksi. Lomallakaan ei ikinä käytäisi ellen minä selvittele missä käytäisi ja vertaile hintoja ja varaa. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka paljon. Minä suunitelen mitä tehdään minäkin päivänä, mitä ruokaa syödään, käydäänkö ulkona lasten kanssa. Minä keksin kuinka lapset kasvatetaan, kuinka selvitä haastavista tilanteista. Minä hankin lapsille oikean kokoiset ja vuodenaikaan sopivat vaatteet, ja myyn pieneksi jääneet pois. Minä suunnittelen ja toteutan synttärit, joulut, juhannukset jne, ja mies yleensä valittaa että taas oli tämmönen urakka ja enää ei kyllä ikinä järkätä mitään. Suunnittelin jopa häämme yksin vauvavuoden aikana aina klo 24-04, ja vauva heräsi sitten klo 8. Nukuin puoli vuotta neljän tunnin unia,joilla kyllä jaksoin tosi hyvin koska oli pakko tottua.
Eli siis lyhyesti, mies on sellainen että kotona ollessaan periaatteessa aina siinä lähellä, muttei läsnä. Puhelin usein kourassa, kuulee muttei kuuntele, keskustelut yksipuolisia aika usein. Menee vain ikäänkuin virran mukana, eikä sillä rima ole korkealla perhe-elämän suhteen. Töissä tekee kuitenkin kaikkensa ja panostaa kovasti, eikä se laiska ole. Jotenkin vain jämähtänyt kotielämässä.
Mies katsoo kyllä lasten perään, mutta vain neljän seinän sisällä. Ei siis ole halukas yksin lähtemään heidän kanssa mihinkään, edes lenkille. On kuulemma ihan mahdotonta. Kuitenkin minä käyn kaikki asiat hoitamassa aina lasten kanssa, ja selviydyn ihan hyvin, kunhan muistaa ”varautua kaikkeen”. Kuulemma naiset on siinä parempia. No varmasti, koska kun on pakko niin kyllähän se jossain välin alkaa luonnistua.
Olen siis 23 vuotias, hoidan yleensä yksin talon, koiran ja lapset 3v ja 9kk. Lisäksi huolehdin kunnostani(mies ei siitäkään). Omaa aikaa ei oikeastaan ole, ellen yöunistani uhraa. Olen yksinäinen ja koen välillä luhistuvani kaiken sen vastuun alle. Mies periaatteessa ymmärtää, mutta välillä saan rasittavia kommentteja ja valitusta vaikkapa siitä kun on sotkuista. Ennen siis siivosin öisin, nyt kahden kanssa en enää jaksa kun pakko nukkuakin. Olen todella väsynyt olemaan sew ainut joka meidän perhe elämää kannattelee ja johtaa johonkin suuntaan. Olisi niin ihanaa jos voisin miehen kanssa puhaltaa yhteen hiileen. Ymmärrän sen että vastuu kaatuu minulle kun mies on töissä, mutta olisi kiva jos mies sitten ottaisi kopin kun tulee kotiin. Lapsetkin kaipaa sitä aina ja tarvivat isä-lapsi aikaa.
Tämä teksti nyt oli vasta pintaraapaisu meidän elämästä, mutta sanonpa vielä sen että tilanne ei ole aina ollut tämä. Tuntuu että kaikki on pikkuhiljaa luisunut näin. Välillä mietin onko mies palamassa loppuun töiden takia, vai mikä on. Olen ehdottanut terapiaa, parisuhteelle tai miehelle, mutta täystyrmäys tulee. Itken paljon, koska tuntuu vaan niin pahalta että meille on käynyt näin. Rakkauttakin on vielä, kummallakin. Minulla olisi kova halu korjata kaikki, ja pitää perhe kasassa, miehellä myös mutta saan häneltä vain sanoja, en tekoja. Joskus mietin että minun olisi parempi jonkun toisen kanssa, tai ihan yksin, koska se ei isosti muuttaisi arkea, ja saisin jättää tämän pahan olon. Lisään nyt vielä sen että mieheni täytti juuri 30. Että ei ole kyse mistään pojanklopista.
Suhteen alussa mies välitti ja tuki ja kuunteli. Oli oikeasti maailman ihanin ihminen. Jotenkin lasten syntymä on muuttanut häntä. Raskauksissa jäin aika yksin. Minulla ei ollut ketään kelle jutella niistä. Mies stressaantuu ja ärsyyntyy nopeasti. Ei siedä lapsilta mitään. Esim uhmaikä.. Vaikka kuinka yritän selittää että lapset ei ole mitään koneita jotka toimii kuten sinä haluat, vaan ne on erillisiä olentoja joilla on oma tahto ja omat ajatukset, ja herranenaika ne on vasta LAPSIA. Ja auta armias jos menen sairastumaan, niin mies ei voi sietää sitä tilannetta. Kerran tarttui lapselta mahatauti minulle, ja minä makasin muutaman päivän todella heikossa kunnossa. Hädin tuskin pääsin kävelemään. Ja mistä ihan selkeästi vitutti kun minä en ollutkaan käytettävissä. Jotenkin niin kateellinen kun en pystynytkään osallistua mihinkään, vaikka minä en mitään muuta halunnut kun olla terveenä taas. Vesilasiakaan ei tuo jos olen sairaana, ellen itse vaadi. Ei osaa ajatella sellaisia. Ja joo on tullut ilmi myöskin se että mies on kotonaan saanut ihan kummallisen kasvatuksen, ainakin kun mitä vertaa omaani, eli ehkä sekin vaikuttanut.
Tähän loppuun vielä, I feel you. Niin tuttua olla aina yksin lasten kanssa. To do listalla aina jäätävästi homma, ja kun saa niistä kolme tehtyä, niin on tullut jo kymmenen uutta lisää.
Tasan ei mene nallekarkit. Minä olen päättänyt nyt vain sietää. Toki tasaisin väliajoin otan esille asiat miehen kanssa. Välillä tulee vain riitaa, välillä mies lupaa muuttua, mutta ei ole vielä tehnyt mitään sen eteen. En halua tehdä hätiköityä päätöstä kesken vauvavuoden, mutta tiedän etten todellakaan siedä tällaista enää vuosia. Ja sen tietää myös mies.
Haluan lähettää rakkautta teille kaikille muille samassa tilanteessa<3. Muistakaa että te olette supernaisia.
Vieläköhän täällä käy joku lukemassa. Täällä on kahden lapsen äiti (kolmas on mahassa). Kaksi lasta on aiemmasta liitosta ja juurikin tämän takia lähdin, kun arki kävi liian sietämättömäksi toisen kanssa.
Tein aivan kaiken lasten kanssa, hoidin, vein hoitoon, toin hoidosta, pesin pyykit, siivosin, kokkasin, kävin kaupassa, ulkoilin, tein kaikki hankinnat, hoidin jujlat, synttärit, neuvolat, joulut, lahjat…. AIVAN KAIKKI.
Olinkin jo muutamam vuoden epäillyt silloista miestäni narsismista ja hän sai arjessa aina käännettyä kaiken minua vastaan. Hoidan lapsen yksin, mutta ainahan olisin voinut tehdä abortin. En siis voi häntä syyttää. Lojun kotona tekemättä mitään hänen rahoillaan. En osta tai tee tarpeeksi kotitekoista ja monipuolista ruokaa. Mutta sekään ei käy että herra olisi käynyt itse kaupassa.
Huoh. Nyt uusi mies ja uusi suhde. Ja sekin oli minun vikani, kun kehtasinkin rikkoa ”hyvin toimivan” ainoan oikean perhemallin.
Vanha ketju mutta helpottavaa kuulla samankaltaisia tarinoita. Täällä myös kohtalotoveri. Perheessä kolme lasta ja kaksi koiraa. Neljäs lapsi onkin sitten perheen isä. Teen 3-vuorotyötä ja ihan kaikki koti-ja lasten asiat hoidan yksin. Mies pitää huolen omista harrastuksistaan,lepohetkistä ja säännöllisistä viikonlopusta ystäviensä kanssa. Parisuhteen eteen puolisoni ei tee mitään, lapsia katsoo vain pakon edessä (kännykkää tai tietokonetta samalla räpläten). Koiria puoliso lenkittää vain jos pakotan, eli noin kerran tai kaksi vuodessa.
Olen viimeisen 10 vuoden aikana ollut yhden viikonlopun poissa kotoa ja silloinkin vein lapset mummolaan 300km päähän jotta pääsin reissuun.
Tiedän itsekin että tämä on aivan epätasa-arvoinen tilanne. Ammattilaisen puheilla on käyty mutta tilanne ei ole muuttunut.
Ero on kyllä mielessä mutta haluan yrittää lasten takia. Jos ero tulee niin ikinä en halua enää yhtään riippakiveä elämääni!
3 lasta on tullut tehtyä (sama isä?), samalla hoidat 2 koiraa (kenen?) ja kaikki koti- ja lasten asiat yksin. Ja kaiken lisäksi käyt vielä 3-vuorotyössä. Viimeisen 10-vuoden aikana yksi vapaa viikonloppu!
Joko olet supervoimilla varustettu, tai jokin ei oikein täsmää. Pitäskö katsoa välillä peiliin?