Perheeseemme kuuluu itseni ja mieheni lisäksi 7kk ikäinen poika ja mieheni 14-vuotias tyttö, joka on luonamme muutaman päivän joka toinen viikko. Itselläni on aikaisemmin ollut tyttöön erittäin läheiset välit (ei keskusteluyhteyden suhteen, vaan olemme harrastaneet paljon yhdessä yms). Tyttö on syntynyt ns. teinisuhteeseen ja kyseinen parisuhde on päättynyt jo 12 vuotta sitten. Työn äidillä on mielisairaus, jonka vuoksi hän on myös sairauseläkkeellä. Uskon tämän vaikuttaneen paljon tytön kehitykseen ja psyykkiseen vointiin. Valitettavasti emme ole pystyneet vuosien varrella saamaan tyttöä esim pois äitinsä luota silloin, kun tämän psyykkinen vointi on huonoimmillaan. Tyttö on siis kasvanut äitinsä luona, oppinut suojelemaan tätä, valehtelemaan äitinsä puolesta ja kasvattanut itsensä ympärille kylmän suojamuurin, jonka läpi kukaan ei pääse satuttamaan tai ilostuttamaankaan.
Nyt perheenlisäyksemme ja murrosiän alkamisen myötä tilanne kotona on muuttunut todella vaikeaksi. Aikaisemmin ujon ystävällinen tyttö on muuttunut todella kylmäksi, tylyksi ja passiivisaggressiiviseksi. Hän ei tervehdi, ei katso päin, ei vastaa kysymyksiin, on vain hiljaa, ja kävelee ohi leuka pystyssä (kirjaimellisesti). Ei haittaisi, jos tätä olisi vain osan päivästä tai joinakin päivinä, mutta sitä on jatkunut nyt ainakin puolen vuoden ajan joka ikinen päivä ja hetki, kun hänet näkee. Hän kulkee leuka pystyssä ohitsemme vain tullessaan sisälle tai ruokailemaan. Kaiken muun ajan hän on omassa huoneessaan eikä ehdotuksista huolimatta suostu tekemään mitään muuta tai edes tulemaan kanssamme olohuoneeseen. Pikkuveljeään hän ei ole kertaakaan katsonut päin koko tämän elinaikana.
Olemme yrittäneen saada tyttöä psykologin luo juttelemaan, koska meille hän ei toistuvista yrityksistä huolimatta suostu kertomaan sanallakaan ajatuksistaan. Tytön äiti on kieltänyt psykologin tapaamiset ilmeisesti peläten, että tapaamisissa tulisi esille jotakin arkiluontoista tietoa kotioloista. Muuta syytä en tälle kieltämiselle keksi, koska juttelemisesta ei mielestäni olisi näin sulkeutuneelle ihmiselle mitään muuta kuin hyötyä.
Oma jaksamiseni alkaa olla todella koetuksella. Tuntuu pahalta, että yksi ihminen voi joka toinen viikko tulla pilaamaan koko kodin ilmapiirin ja olemaan meille ilkeä, emmekä pysty tekemään asialle mitään. Olemme siis yrittäneet kaikki konstit kiristämisestä lahjontaan, ja yrittäneet jutella kaikilla mahdollisilla erilaisilla lähestymistavoilla, mutta emme saa tytössä aikaan mitään reaktiota eikä hän vastaa mihinkään mitään.
Nyt kaipaisin lähinnä vertaistukea ja tietoa siitä, onko muidenkin murrosikäiset näin rajusti eristäytyviä ja kylmiä, vai liittyykö näin hankalaan käytökseen jo jotain muutakin? Ja jos tämä on vain tavallista murrosikää, kuinka nopeasti se voi mennä ohi? Ja kuinka jaksan tämän läpi ilman, että tämä vaikuttaa suhteeseemme pysyvästi? Huomaan että minussa on jo alkanut herätä vihan tunteita lasta kohtaan, vaikka tiedän, että hänen käytöksensä ei ole hänen vikansa ja se on vain merkki siitä, että hänellä on paha olla tai että hänellä ei ole lapsuutensa vuoksi eväitä toisenlaiseen käytökseen. Kaiken tämän jälkeen alan kuitenkin nähdä hänessä vain ilkeän, kylmän ja empatiakyvyttömän ihmisen, vaikka toivoisin vielä näkeväni sen suloisen ja sääliäkin herättävän tytön, jonka kanssa oli kiva viettää aikaa. En tiedä kuinka kauan vielä jaksan.
Hei vaan, nimimerkki Väsynyt äitipuoli. Pitkä viestisi sisälsi paljon asiaa. Olipa hyvä, että kirjoitit, veikkaan, että jo viestin laitettuasi olet ehkä oivaltanut tilanteestanne jotain uutta.
Teillä on meneillään vaativa tilanne. Tyttären murrosikää vaikeuttaa hänen suhteensa omaan äitiin. Tytär tuntuisi tarvitsevan apua ajatustensa selvittelyyn.
Ensinnä tulee mieleen, että hän ei ole vielä aivan varma oman asemansa säilymisestä isänsä ja sinun sydämessä nyt, kun perheessä on vauva. Hän kokee vauvan kilpailijana. Murrosikäisen tunnemyrskyissä hän koettelee teitä enemmän kuin olisi tarpeen, kuin kokeillakseen, miten paljon te aikuiset kestätte. Hän ikään kuin kokeilee, hylätäänkö hänet nyt. Se, ettei hän katso vauvaan päin, viittaa mustasukkaisuuteen, joka on tilanteessa aivan ymmärrettävä tunne.
Ehkä hänen kanssaan kannattaisi sekä isän että sinun tehdä jotain kahdestaan niin, että vauva ei ole aina läsnä. Juttelukin voisi onnistua kahden kesken paremmin kuin silloin, kun huomionne jakautuu myös vauvaan.
Tytär tarvitsee tukea myös suhteessaan omaan äitiin. Hän tarvitsee vahvistusta siinä, ettei äidin elämä ole hänen vastuullaan. Tässä ammattilainen voisi olla hyvä apu. Mitähän kaikkea äiti on tarkoittanut kieltäessään psykologin luona käynnit? Voisiko tytön saada vakuuttumaan, että hän voi silti hakea jutteluapua ammattilaiselta, vaikka kouluterveydenhoitajalta tai koulukuraattorilta? Että äiti, jos olisi aivan kunnossa, ymmärtäisi kyllä asian.
Ymmärrän, että alat väsyä. Vauvan kanssa elämä on uudenlaista, etkä ehdi ehkä levätä niin paljon kuin olisi tarpeen. Toivottavasti osaat järjestää itsellesi rentouttavia hetkiä. Sinäkin voit käydä keskustelemassa vaikka perheneuvolassa joko yksin, miehesi kanssa tai koko perheen kanssa.
Uskon, että ajan kanssa tilanne paranee ja tavoitat taas sen tytön, jonka kanssa viihdyit. Kun hänen elämänsä kirkastuu, hänestä kasvaa myös hyvä isosisko vauvalle. Hän tarvitsee nyt vain apua selvitäkseen tästä vaikeassa vaiheessa. Hänellä on suuret paineet, toisaalta äidin kanssa elämisestä ja toisaalta omasta roolistaan teidän vauvaperheessänne.