Lapsia hankitaan oikeasti hyvin itsekkäistä syistä: halutaan tyydyttää hoivaviettiä (ja hankitaan aina uusi lapsi koska hoivavietti tyydyttyy parhaiten vauvojen kanssa), halutaan että saa kokea itse pyyteettömän rakkauden, halutaan että joku ihminen pysyy elämässä aina, että joku huolehtii joskus itsestä, halutaan ikuinen side puolisoon ja myös ihan biologinen mutta tunnistamaton pakkomielle jatkaa omia geenejä.
Ja kun itse en halua lapsia, minua pidetään itsekkäänä. Huvittavaa.
Omat motiivin ovat toki myös osaltaan itsekkäitä, sillä en vain koe että lapsi toisi elämääni jotain parempaa kuin mitä vapaus voi tuoda. Käytän myös mielelläni ne lapseen menevät 100t. € kokemuksiin, läheisiini ja tämän lyhyen elämän iloihin. Mutta olen aina ajatellut myös maapallon kuormittumista ja tulevaisuutta jossa uudet sukupolvet joutuisivat elämään, enkä haluaisi kenenkään kokevan sitä. Maapalloa ei pelasteta ja ilmastonmuutosta pysäytetä teknologialla, vaikka niin kovasti itsellemme niin uskottelemme jotta asia ei tuntuisi niin pahalta.
Vauvat huutavat ja valvotuttavat, leikki-ikäiset ovat jatkuvasti kipeänä tai uhma päällä, kouluikäisinä kiusattuja ja saat pelätä missä seurassa ovat – teini-iän huolista puhumattakaan. Loppuelämän stressi ja huoli siis tarjolla, joten kiitos ei.
Ihanaa lukea myös muiden kokemuksia ja ajatuksia kun omassa lähipiirissä lasten saaminen on vakio. Olisi ihana lukea vielä enemmän keski-iän ylittäneiden kokemuksia vapaaehtoisesta lapsettomuudesta, sillä ainut omaa mieltä kalvava ajatus on: tulenko myöhemmin katumaan? Nyt 35-vuotiaana tiedän että viimeisiä vuosia mennään kun tätä tarvitsee miettiä valinnan kannalta.
Toisaalta uskon että koska minuun ei ole istutettu hoivaviettiä tai biologista tarvetta, niin näin tämän kuuluukin mennä. Toivoisin että siitä puhuttaisiin enemmänkin, ehkä meitä kaikkia ei ole luotu vanhemmiksi ja sitä vastaan toimiminen voi tehdä elämästä onnetonta.
Kun katsoo uutisia, viimeisinkin epäilyksen häivää katoaa mielestä, että kannattaako tänne tehdä lisää ihmisiä. No EI KANNATA, meitä on jo tarpeeksi. Lisäksi en haluaisi omien lapsieni kokevan tätä p*skaa mitä maailmassa nykyään on. Kaikki tää teknologia, some, ilmastonmuutos, pinnallisuus jne. Ja tuntuu että maailma menee vaan alamäkeä.. On kadotettu yhteys luontoon ja rauhaan ja arvojärjestys tuntuu olevan liian monella ihan pyllyllään. Koko ajan oltava jotain ärsykettä, vähintään puhelin. Tunnistan tän myös itsessäni. Nuoret voi huonosti enkä ihmettele.. kuulostipa katkeralta tilitykseltä :D
Toki itsellänikin suurin syy olla hankkimatta lapsia on hoivavietin ja sen kuuluisan biologisen kellon puuttuminen. Mutta kyllä tää ympäröivä maailma antaa lisävahvistusta. On aika vaikea uskoa, että mulla yhtäkkiä 40+ ikäisenä lähtisikin joku kello päälle ja katuisin katkerana päätöstäni. Spotifyssa on Vapaaehtoisesti lapsettomat eli VELA-podcast, jossa myös hedelmällisen iän ohittaneet henkilöt kertoo kokemuksistaan velana. Kuulema ei se mieli myöhemminkään muutu. Siihen on kai vaan luotettava.
En myöskään halua äidiksi,nuorempana sitä jotenkin piti päivänselvänä mutta ei enää.olen miettinyt järkeviä syitä sille:koulukiusaaminen on raaistunut,ilmastonmuutos,Euroopassa on sota ja tuntuu olevan maailma sekaisin sen vuoksi.länsimainen elämäntyyli on mennyt jotenkin kovin pinnalliseksi ja nykyajan jatkuva kiire.en siksi halua kasvattaa lapsia tällaisessa maailmassa.
Noiden lisäksi muutaman vuoden uusperhe-case jossa miehen lapset olivat minun vastuullani suurimman osan ajasta kun lasten biologinen äiti ei jostain syystä heistä välittänyt.näin mitä perhe-elämä voi rankimmillaan olla.oli erityislasta ja paljon muuta ongelmaa.
Olen joutunut kokemaan syrjintää ja henkistä kiusaamista vapaaehtoisen lapsettomuuteni vuoksi pienellä paikkakunnalla.osa on kateellisia minulle kun uskallan olla oma itseni ja tehdä omat valintani.siitä syystä en mene enää sosiaalisiin tilanteisiin kun en jaksa selittää ihmisille valintojani.
meillä kaikilla on vain yksi elämä elettävänä,jokaisella oikeus elää omannäköistä elämää jos ei aiheuta valinnoillaan muille kerta mitään pahaa ja on muuten ok tyyppi.vapaaehtoisesti lapseton ja sinkku ei ole viallinen eikä huono.
Muistan teini-iässä todella ohikiitävän hetken, kun minulla oli ohi menevä vauvakuume. Sen jälkeen en ole kokenut tarvetta tulla äidiksi. En halua synnyttää ja ajatus raskaudesta ahdistaa. Raskausmaha on mielestäni ruma. Minulla on lähipiirissä itselleni tärkeitä lapsia, mutta en pidä kaikista lapsista. Tunne siitä, että en halua omia lapsia on ollut aina vahva. Tunne vahvistui korona-aikana. En halua lastani maailmaan, jollaista yritettiin tuona aikana luoda. (k-passi, ja muu kontrollointi) Myös tämä luotu ”sähkökriisi” ja kansan köyhdyttäminen eivät tee tulevaisuutta valoisaksi ja sitten pitäisi vielä oma lapsi tehdä tämän kaiken kurjuuden keskelle. Ilmastohysterian edetessä elämästä tulee vain entistä kurjempaa.
Myös arki ja työ on itsessään hirveän raskasta ja kuluttavaa niin sitten kun lisää siihen vielä lapsia niin ei tulis mittään. Haluaisin kultaisen noutajan, mutta en ole hankkinut,kun ei jaksaisi ennen töitä ja sen jälkeen lenkittää. Lapset ovat työläämpiä. Ja sitten tietty tää parisuhde mikä lähes päättymässä nii sekään ei lapsihaluja lissää
Olen teini-iästä asti tiennyt, voisiko sanoa suht.koht.vahvasti, etten halua lapsia. En ole ikinä leikkinyt nukeilla tai vauvoilla kun olin pieni. Hoivavietti minulla on, lapsena peittelin aina äitini kun hän nukkui päiväunia sohvalla ja tein voileipiä valmiiksi vanhemmille ettei heidän tarvitse olla nälissään.Mutta pieniin lapsiin ja vauvoihin se ei ole ulottunut. En tiedä miten heidän kanssaan kuuluu olla ja jos syliin ottaa niin en tiedä että mitenkä pitää ”oikein” sylissä. En osaa puhua heille kun en tiedä miten puhua. Minua kiinnostaa enemmän opiskelu ja ura sekä itsensä kehittäminen. Haluan keskittyä itseeni ja parisuhteeseeni ja olla vapaa tarvitsematta miettiä että pitää suunnitella arkeaan, vapaa-aikaa sekä elämäänsä ylipäätään pienen lapsen takia. Haluan tutustua itseeni kun en näin yli 25 v tiedä sitä kuka olen. Koen että elämä menee pilalle jos tekee nuorena lapsen. Mutta tämä on yksin minun mielipiteeni eikä tarkoitus ole loukata ketään.Tämä asia rupesi ahdistamaan oikein kunnolla kun eräs tuttu jo oli haaveillut mieheni äidin kanssa että meille tulee joskus tyttö. Minulta on jo muutenkin perheen puolesta udeltu lapsista ja jos olen sanonut etten tee niin syytökset ovat kodistuneet avomieheeni että hän on käskenyt minua sanomaan näin. Ei, koska mieheni ei tiedä haluaako hänkään. Aika sen näyttää.
En tunne olevani mitenkään äidillinen henkisesti. Tarvitsen omaa rauhaa, että saan ladattua akkuja työpäivän jälkeen. Ajatus siitä, että töiden jälkeen pitäisi alkaa huolehtimaan/viihdyttämään muita tuntuu todella etäiseltä. Pidän kyllä sisaruksen lapsista ja heidän kanssa vietetystä ajasta, mutta olen tyytyväinen kun pääsen hiljaiseen kotiin ja voin vain istua sohvalla hiljaa. Pari tuntia jatkuvaa leikkimistä/pelaamista kahden alle kouluikäisen kanssa on todella raskasta/väsyttävää. Ja ehkä nuoruuden koti olot ovat vaikuttaneet haluun omiin lapsiin. (sisarus ei nähnyt tätä osaa kotona mikä vaikutti päätökseeni. Onneksi!) Olen onnellisesti pitkässä suhteessa mieheni kanssa enkä vaihtaisi yhtään hetkeä jonka saamme jakaa vain kahdestaan. Olen onnekas, että toisella on sama ajatusmaailma asiasta. En pystyisi olemaan suhteessa jos toinen haluaisi lapsia. En haluaisi kieltää häneltä sitä jos hän todella haluaisi vanhemmaksi. Kerroin jo suhteen alku aikana etten halua lapsia ja jos hän olisi halunnut en olisi oikea hänelle.
en ole koskaan halunnut lapsia,enkä ymmärrä,miksi niin monilla niitä on, ihan kuin olisi vain makko
o niitä vääntää, eihän ne itsestää tule sitten erotaan ,
Minusta on edelleen ihmeellistä, että lapsettomuutta joutuu usein perustelemaan. Minulla ei ollut asian suhteen mitään ongelmaa ennen kuin tapasin nykyisen mieheni päälle 30-vuotiaana. Tein heti aluksi selväksi, että kanssani ei lisäännytä. Olemme perustaneet perheen muutoin. Koirat ovat tärkeä osa sitä. Miehelleni asia ei ole ollut helppo. Hän ei ole vapaaehtoisesti lapseton. Painostusta en ole kokenut, mutta olen joutunut asiaa monesta suunnasta miettimään.
Olen aina kokenut olevani onnekas, kun en halua lapsia. Perheen perustaminen kun vaatii aika paljon elämäntilanteelta ja kumppanilta, niin koin että säästyn paljolta stressiltä kun ei tarvitse yrittää saada tiettyyn ikään mennessä pakettia kasaan. Koska tämä oli minulle niin selvä asia, ilmoitin sen treffeillä heti jo alussa, että ei kerkeä syntymään väärinkäsityksiä.
Olen ollut kumppanini kanssa melkein 8 vuotta yhdessä ja olemme ostamassa asuntoa. Puolisoni yhtäkkiä ilmoitti, että hän ehkä haluaisikin lapsia. Vaikka olen tehnyt kantani selväksi moneen kertaan vuosien aikana, hän elätteli toivoa, että muuttaisin mieltäni, koska hänen lähipiirinsä oli vakuuttanut että lapsettomuusajatukseni on vain ohimenevä vaihe. Tuntuu ihan kamalalta ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen syyllisyyttä siitä, että en halua lapsia. Puolisoni on koko perheeni ja nyt menetän hänet sellaisen asian takia, josta olen ollut hyvin suorasukainen.
Puoliso uskoo, että voimme päästä johonkin kompromissiin, että esimerkiksi jos kävisin terapiassa käsittelemässä vaikeaa lapsuuttani niin mieleni voisi muuttua. En kuitenkaan henno alkaa tehdä tyhjiä lupauksia, sillä mielestäni lasten suhteen kompromissi ei ole mahdollinen. Eikä kyse ole siitä, ettenkö pitäisi lapsista. Minusta on mukava hoitaa välillä lähipiirin lapsia ja osallistua heidän kasvatukseensa. En vain halua sitä koko elämäkseni.
Olen 31- vuotias ja vapaaehtoisesti lapseton nainen. Olen kolmatta vuotta parisuhteessa minua jonkin verran nuoremman avopuolisoni kanssa. Koska mies on nuorempi, hän ei ole vielä varma, haluaako lapsia, mutta minä olen. Jos aikaa olisi loputtomasti, voisin nähdä itseni äitinä 10-15 vuoden päästä, mutta en missään nimessä vielä 5 vuoden.
Minulla on kaksi kummilasta (2- ja 15- vuotiaat) ja rakastan lapsia, kunhan ne saa palauttaa omistajilleen lainan päätteeksi. Lasten kanssa leikkiminen ja iltasatujen lukeminen on ihanaa, sekä teinin kanssa ajan viettäminen palkitsevaa, mutta vaipanvaihdot, sairastelut ja yölliset herätyksen, puhumattakaan siitä, että pitäisi jäädä pois työelämästä vähintään vuodeksi että on yhteiskunnan mielestä ”hyvä äiti” on puistattava ajatus. Eniten pelkään, että katkeroituisin lapselle, joka pilasi elämäni. Olen usein sanonut, että voisin hankkia lapsen, jos minun ei tarvitsisi olla raskaana, synnyttää ja elää pikkulapsiarkea, vaan saisin suoraan noin 7- vuotiaan, joka aloittaa koulutaivaltaan ja pystyy tekemään itsekin asioita. Sen sijaan päiväkoti-ikäinen, jolla on 5 kertaa vuodessa norovirus ja 12 kertaa vuodessa täitä kuulostaa painajaiselta.
Olen 36 vuotias lapsia hankkinut ja painottelen sen arjen kanssa missä joku on riippuvainen minusta. Silti viisas kummitätini sanoi lapsia ei omisteta, heille annetaan se mitä tarvitaan, ja opetetaan itse suoriutumaan aikuisena elämästä. Vaikka sanotaan, vanhemmuus on rankin työ maailmassa. En ole unohtanut itseäni, otan oman aikani ja teen myös asioita missä en ole lasten kanssa. Olen vapaa kuten lapseni, se että on lapsia on omasta asenteesta kiinni, miten suhtautuu elämään ja maailmaan. Maailmassa on aina ollut joku kriisi ja jotain todella hyvää kehitystä. Koska myös me aikuiset olemme täällä kasvamassa ja voin ilolla sanoa että vaikka välillä epäilen ja kysyn itseltäni miksi olen valinnut vanhemmuuden. Ymmärrän että elämä on rikkaus eikä tulevaisuutta tai mitään kannata pelätä, jokainen elämä jonka elät on kokemus eikä se ole toiselta pois mitä valitset. Eli seiso päätöksesi takana ja iloitse jokainen tapa elää tuo jonkin merkityksen.
40 vuoden rajapyykki häämöttää. Olen syvällä sisimmässäni tiennyt teini-ikäisestä saakka, etten halua lapsia. Parinkympin jälkeen mietin, että en sano ehdotinta eitä, koska halusin antaa itselleni mahdollisuuden muuttaa mieleni. En ole muuttanut mieltäni enkä tule katumaan päätöstäni vaikka lapsia haluavat näin kommentoivatkin. En pidä sanasta vela, miksi mitään elämänsä valintoja pitää toitottaa ja tehdä niistä numero? Olen onnellinen juuri näin. Ilman lapsiperhe elämää. Jos joku ei sitä ymmärrä, se ei ole minun ongelmani. Enkä koe tarpeelliseksi perustella valintojani kenellekään. Me ihmiset emme ole samanlaisia emmekä halua samoja asioita elämältä, eikö se riitä syyksi tehdä juuri se itselleen oikea ratkaisu?
Olipa mielenkiintoista löytää tämä keskustelu! Googlailin strelisaatiosta ja päädyin tänne. Ihana huomata, että ei todellakaan ole ainoa, joka ei halua lapsia. En ole ikinä halunnut. Jo lapsena tiesin, että en halua. Sukulaisilta tullut hämmästelyä jonkin verran, mutta jossain kohtaa hekin asian hyväksyivät. En vihaa lapsia, en vain missään nimessä halua omia. Tiedän, että olisin onneton. Rakastan rauhaa, omaa aikaa ja vapautta. Katsellessani sisarusteni ja ystävieni perhe-elämää olen aina suunnattoman helpottunut, että en ole itse samassa tilanteessa. Onneksi löysin myös puolison, joka ajattelee samalla tavalla. Olen myös äärettömän huolissani siitä, minkälainen tulevaisuus sisarusteni ja ystävieni lapsilla on. Nyt on jo kriisejä kriisien perään ja asiat eivät varmasti ainakaan parempaan suuntaan kehity tulevaisuudessa. Täytän muutaman päivän päästä 38, enkä ole vieläkään kokenut sekuntiakaan hetkeä, jolloin haluaisin lapsen. Olen vakuuttunut, että tämä on oikea tie minulle ja puolisolleni.
Erittäin mielenkiintoinen ketju ja keskustelu. Olen itse tullut nuorena äidiksi kahdelle lapselle. Lasten kanssa elämä tietenkin muuttuu paljon, mutta koen että itse vanhempana teet siitä myös omannäköistäsi elämää. Olen halunnut vanhemmuuden lisäksi korkeakoulututkinnon, antoisan työn, nauttia luonnosta, harrastaa aktiivisesti liikuntaa ja huolehtia itsestäni. Tämä kaikki on onnistunut kahden lapsen kanssa, toki se vaatii järjestelyä ja organisointia, mutta en koe että olisin joutunut luopumaan mistään minulle erityisen merkityksellisestä.
Vapaaehtoinen lapsettomuus on kuitenkin minusta hyvin kiinnostavaa ja ratkaisu siinä missä vanhemmuuskin. Ymmärrän tämän valinnan.
Perheeseemme kuului myös lemmikkikoira jo vuosia ennen lasten syntymää, ja koira menehtyi vanhuuteen muutamia vuosia sitten. Kaikella ymmärryksellä lapsettomia kohtaan, älkää verratko lemmikkiä lapseen. Ei kannata verrata sellaiseen mitä ei ole itse kokenut, ette tiedä mistä puhutte.
Erittäin mielenkiintoinen keskustelu, ja mukava lukea, että maailmasta löytyy samankaltaisia ajatuksia vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Välillä on tuntunut, että on niiden ajatusten kanssa yksin. Olen myös tiennyt teini-ikäisestä asti etten lapsia halua. Kyseenalaistanut olen tätä tietoa kyllä aika ajoin, ja käynyt hyvin tarkkaan itseni kanssa keskustelua siitä, että miksi en halua tai voisiko mieli muuttua. Ei ole muuttunut. Syyt miksi en halua ovat iän ja kokemusten myötä vaihtuneet. Ja taas yksi iso syy on ollut aina se (minkä olen tajunnut vasta myöhemmin), että minulla on todella alhainen hoivavietti vauvoihin ja nuoriin lapsiin. Hoivavietti ilmenee muualla (eläimet, ystävät, läheiset ja puoliso), mutta kaikki heistä ovat sellaisia jotka myös pärjäävät yksin suurimman osan ajasta. Yksi iso syy nykyään tähän vapaaeh. lapsett. on myös se, ettei minulla ole tarpeeksi taloudellista turvallisuutta perheen perustamiseen. Ikääkin on jo 39. Ja myös vapaus tehdä ja harjoittaa muusikon ammattia, joka on hyvin haasteellinen. Kokisin haasteelliseksi keikkaelämän ja perhe-elämän yhdistämisen. En vihaa lapsia ja nautin kyllä heidän seurasta esim ystävien lapsiperheiden kohtaamisissa yms. Lapset ovat tulevaisuus ja haluan auttaa opetustyöni kautta heitä. Omia vaan en ole halunnut enkä halua. Suurin suru mitä tämä vapaaehtoinen lapsettomuus minussa on aiheuttanut on se, että olen joutunut luopumaan osasta ystävyyssuhteitani. Ne jotka perustavat perheen (ei kaikki), ovat keskittyneet ymmärrettävästi perhe-elämään ja jättäneet yhteydenotot vähemmälle. Naimattomia ja lapsettomia harvemmin myös kutsutaan perheen juhlapäiviin. Mikä on todella surullista minusta. Harmittaa että osa ajattelee, ettei minua kiinnosta heidän elämänsä kaikkineen, mikä on ihan väärä ajatus. Toki en pysty samaistumaan heidän elämäänsä, mutta halua ymmärtää ja kuunnella lapsiperheen arkea on minussa kyllä. Harmittaa että usein elämässä on joutunut luomaan uusia ystävyyssuhteita kun vanhat ovat kadonneet perhe-elämään. Yritän harjoittaa tätä luopumista ja ymmärtää että se on osa minun elämääni. On vain välillä todella raskasta luopua tärkeistä ja syvällisistä ihmissuhteista sen takia että on erilainen eikä tee valtavirran mukaan elämän isoja päätöksiä, kuten tässä lapsiasiassa. Toivon että tässä maailmassa alettaisiin puhua vieläkin enemmän ja että kaikki alkaisivat hyväksyä ja ymmärtää erilaisia tapoja olla ja elää.