Hei. Täällä bonus isä. Menin yhteen naisen kanssa jolla on poika 13v, aikaisemmasta suhteesta. Nyt meillä on myös 2 yhteistä lasta ,4 ja 6 vuotiaat. Bonus lapsella todettu adhd. On kuitenkin hyvä luonteeltaan, ei mitenkään hankala. Ja koulukin sujuu pää osin hyvin, saa hyviä numeroita. Mutta, en voi käsittää miksi minun on niin vaikeaa yrittää olla hänelle se hyvä bonus isä. Näiden vuosien aikana(7) ei ole vieläkään tullut läheistä suhdetta hänen kanssaan. Koetan parhaani yrittää olla hyvä isä puoli, mutta se on äärimmäisen kuluttavaa ja vaikeaa. Hän on kokoaikaisesti meidän perheessä, ei ollenkaan oman isän luona. Vaikeutta vielä lisää se kun huomaan kuinka valtava ero on verrattuna omiin lapsiini. Heitä rakastan ja ovat minulle todella tärkeitä. Mutta oikeastaan mitään samoja tunteita ei minulla ole bonus lasta kohtaan. Ainoastaan helpottunut olo silloin kun hän on poissa kotoa. Silti kyllä haluan hänelle kaikkea hyvää, ja koetan kaikkeni olla hyvä hänelle. Mutta näistä vuosista huolimatta en ole edistynyt bonus isänä. Minulle tämä aiheuttaa suurta ristiriitaa ja syyllisyyttä. Ja aivan syystäkin, kun en pysty parempaan. Olen miettinyt paljon, mistä tämä vaikeus johtuu.
Hei. Mulla suhteellisen uusi tilanne, miehen kanssa ollaan yli vuosi seurusteltu, viimeset puoli vuotta oltu koko ajan kahdestaan joko mun tai hänen kotona, lapsia näkiä sillon kun kerkesi töiltä. Itse olen lapseton. Nyt osti uuden talon ja mulla edelleen vuokrakämppä nimissä, ja ollaan pääasiassa hänen luona koko ajan eli periaatteessa asutaan yhdessä vaikka ei kirjoilla ollakaan niin.
Miehellä on kaks lasta edellisistä suhteista, toinen teini ja toinen 5v. 5v on täällä pari yötä jokatoinen viikko. Ihan super kiltti lapsi, ei huuda tai mesoa pahemmin, ei kiukuttele juurikaan. Mutta ihan uskomattoman nirso ja huomaa että veli on 10v vanhempi ja kasvaa ns ainoana lapsena, just heti pitäis saaha kaikki ja mikään ei kelpaa. Ei se siitä kiukuttele silti mutta toi nirsous ärsyttää suunnattomasti jostain syystä itseä..
Noh tottakai kun tähän olen lähtenyt tietäen että lapsia on mukana, pyrin olemaan mahdollisimman reilu ja kiltti, ainakin turvallinen lisä aikuinen tässä suhteessa vaikka lapsi onkin vielä(kin) aika ujo ja arka mun suhteen.. En tietenkään tietoisesti aiheuta mitään mielipahaa lapselle jne, tiedän että miehelleni kuitenki tärkeää.
Silti ihan hir ve ä syyllisyyden tunne kun en tunne lasta kohtaan mitään, lähinnä ärsyttää kun se sekoittaa meidän elämää kahestaan. Voi olla että itsellä hiljattain tehty raskaudenkeskeytys vaikuttaa.. Tai siitä kumpuaa jotain negatiivisia tunteita tähän, ehkä katkeruutta että itse teki valinnan ettei halua vielä olla äiti, mutta silti joutuu sellaista leikkimään. Tuntuu pahalta kun lapsi on niin parhaasta päästä mitä ne voi olla, ei halua pahaa kuitenkaan kellekään ja huomaa että on vaa arka ja kiltti. Mutta silti en saa poistettua sitä tunnetta, että tää on ihan vieras pieni ihminen joka välillä käy täällä sotkemassa vaan.
Helpotti kyllä lukea kaikkien kokemuksia, että ei ole yksin näiden tunteiden kanssa.
Rakastan miestäni kuitenkin niin paljon, että jotenki pakko yrittää ja yrittää vaikka ärsyttääkin. Helpompi tilanne siinä mielessä, kuin monella mitä olen lukenut, että mies kuuntelee minunkin mielipiteitä esim. Kasvatuksesta ja kodin säännöistä, ei pakota mihinkään äitipuolen rooliin, mutta hänestäkin huomaa että yrittää hyvittää eroa lasten äidin kanssa kaikenmaailman passaamisella ja kaiken antamisella lapselle. Mutta hyvä isä hän on siitä huolimatta. En tiedä, hankalia tilanteita.
Onhan se niinkin, että biologiset lapset on mustasukkaisia uusista puolisoista. Mutta itse en jaksaisi tuollaista, negatiivista elämää. Erotkaa ja pysykää sinkkuina niin kauan että lapset pärjää omillaan.