Minulla on kohta siis ensivuoden alussa 12v täyttävä tytär, joka on todella kamala. En muista poikieni murrosiän olleen näin kamalaa vai lieneekö aika kullannut muistot. Tiedä häntä pojat ovat jo aikuisia. Kun tämä neitokainen herää aamulla hän on jo heti kiukkuinen kun mikäkin. Mitään ei saa kysyä kun mikään kysymys ei ole oikein tai siinä on jottai vikkaa. Jos olen hiljaa sekään ei ole hyvä. Läksynsä ja koulunsa hän hoitaa sekä antamani kotityöt. Kotiintuloaikoja hän myös noudattaa. Mutta kielen käyttö on ihan kamalaa minua kohtaan. Olen niin väsynyt tähän jatkuvaan riitelyyn. Saako tähän mistään apua? Vai nääntyäkkö tämän alle. Tunnen olevani todella huono äiti.
Satuin kurkkaamaan tännekin, vaikken vielä mikään äiti olekaan. Tilanne kuitenkin vaikuttaa vähän tutulta. Noh, itse en kiukuttele kovin usein. Kuitenkin joskus saattaa ärsyttää ja silloin tiuskaisen asioita rumasti tai olen muuten kamala. Siinä suhteessä äitini ja minun välini ovat hyvin ongelmalliset, koska yleensä äitini suuttuu silloin minulle ja siinähän sitä sitten ollaan. Sen takia rakastankin isässäni sitä, ettei hän koskaan ota itseensä, vaikka joskus tiuskisinkin tai vastaisin töykeästi. Hän ei siitä suutu ja rakastan sitä isässä. Hän on kuin kallio, joka ei murru eikä hyökkää vaikka kuinka löisi, vaan pysyy kovana ja turvallisena.
Eli en nyt tiedä sinun tilannettasi, mutta ei ehkä kannata ottaa sanomisia itseensä. Ei se tarkoita, että sitä pitäisi sietää, mutta ei tarvitse myöskään loukkaantua tai suuttua.
Itse olen kokenut samanlaista oman tyttäremme kanssa. Nyt hän on kohta 17 ja tilanne alkaa helpottua.
Meilläkin oli tiuskimista ja ärhentelyä, mitään ei olisi saanut kysyä. Yleisin kommentti oli ”voitko mennä pois”. Tottakai pahoitin mieleni monta kertaa ja tulikin huudettua tyttärellemme. Yritin kuitenkin hillitä itseni ja olla ottamatta itseeni hänen kiukutteluaan, muutamia kertoja sanoin hänelle, että minulle ei puhuta tuohon äänen sävyyn ja kävelin vain tilanteesta pois. Koin, että tytär peilasi itseään minussa ja testasi reaktioitani. Mielestäni suhteemme pelasti se, että en alkanut huutaa / riehua pahemmin hänelle vastaan vaan osoitin, että rakastan häntä kaikesta huolimatta. Jostakin luin hienon lauseen, että ”jossain vaiheessa nuori tyttö kokee äitinsä jonkinlaisena kilpailijanaan”, liekö totta.
