Hei kaikille
Minua on viime aikoina huolettanut kovasti ekaluokkalaisemme, joka on käyttäytynyt todella kummallisesti entiseen verrattuna. Hän on aina ollut virkeä ja touhukas mutta ei aggressiivinen. Nyt koululaisena hän on saanut pari kertaa kovia raivareita, joista viimeisimmällä kerralla jouduin pitämään häntä tiukasti käsistä kiinni, ettei hän satuta minua. Poika haukkui minut pystyyn ja sanoi, että olen ruma ja ruokakin on pahaa. Emme ole koskaan lyöneet lastamme ja muumitkin ovat olleet hänelle liian pelottavaa katsottavaa. Parhaan kaverin kanssa tulee herkästi riitaa. Poikamme ei koskaan lyö ensimmäisenä ketään mutta tuota kaveria vastaan hän puolustautuu lyömällä. Koulu menee hyvin. Poikamme leikkii kaikkien kanssa ja sanoo, että koulussa on kavereita. Poika on osannut jo pitkään lukea ja matikka on hänen lempi aineensa.
Onko tämä nyt sitä kuuluisaa rajojen hakemista ja meillä hieman voimakkaampaa lajia vai pitääkö huolestua? Kertoisitteko vinkkejä, miten toimisitte vastaavassa tilanteessa. En pelkää lapseni kiukkukohtauksia mutta lyöminen on väärin ja haluaisin, että tällainen käytös loppuu.
Heipä hei,
tässä toinen ekaluokkalaisen äiti, kylläpä tekstisi kuulosti tutulta. Kavereita ja harrastuksia pojallamme on, koulussa helppoa; lukee, kirjoittaa, matikasta ja YLTistä tykkää.
Ekaluokkalaisemme ei ole lyönyt, mutta ei ollut viimeksi kaukanakaan, kun poika seisoi raivoissaan kuin myrskyn merkki nyrkit tiukassa puristuksessa ja huusi minulle päin kasvoja. Ja tämä ”vain” siitä, kun yksi asia ei mennyt hänen tahtonsa mukaan.
Olen itsekin temperamenttinen, joten rauhallisena näissä tilanteissa pysyminen on itsellenikin haaste. Tapaan sanoakin pojalle, että nyt minuakin alkaa suututtaa, rauhotutaanpa kumpikin..saan siinä vähän lisäaikaa.
Meillä alkaa tunne-puhe mennä jakeluun, kerron pojalle, että minulle tulee paha mieli, kun hän huutaa ja annan hänen hetken rauhoittua, jonka jälkeen yritän jututtaa…ihme kyllä ymmärtävä puhe ”näen että sinua harmittaa…” on auttanut, jospa teilläkin?
Kiinnipitämiseen en uskaltaisi alkaa omani kanssa, hän on jo niin vahva ja rajoittaminen vain lisää hänen uhmakkuuttaan.
Parhaan kaverin kanssa tosiaan sukset on ristissä harva se kerta…on istuttu pöydän ääreen sekä meidän että kaverin perhe ja juteltu asioista, silloin yleensä pojat jo nauravat asioille, hassut.
Olen huomannut, että oma lapseni ei usein ole yksin se syypää, toiset vain ovat herkempiä ”kielimään”. Lyöminen on toki sellainen asia, jonka suhteen on nollatoleranssi paikallaan, mutta pojan kanssa olisi varmaan hyvä puhua myös siitä, ettei häntäkään saa kukaan lyödä. Miksi hän joutuu puolustautumaan kaverinsa kanssa ollessa?
Vaikka joskus tuo ekaluokkalainen tuntuu isolta, niin yksi asia on sellainen, josta meillä ei kestä lipsua: yöunet. Lyhyempien öiden jälkeen hänen pinnansa kiristyy selvästi nopeammin vaikkei varsinaisesti väsyneen oloinen olisikaan.
Tällaista meillä :) Itse ajattelen, että meidän iso-pieni kasvaa taas niin että rajoja paukutetaan ja minä yritän olla se kallio, joka pysyy vaikkei hän aina tietäisi miten olla…
vähän ajan päästä me taas huomaammekin, että hei, hetken on ollut helpompaa :)
Hei!
Muistan tuon päivän vieläkin. Pojalla oli kavereita. Joo, oli kavereita. Varsinkin kun varasti lähikaupasta heille karkkeja tai osti omalla viikkorahallaan. Pojalla oli kavereita, kun suostui heidän touhuihinsa ja kaverit saivat tulla vain meille.
Vaan kun lähikaupasta soitettiin ja poliisi oli paikalla, oli nauru kaukana.
Nyt vuosien perästä poika on kiittänyt, että vaihdatimme toiseen kouluun, koska entisessä kiusattiin ilman nimittelyä jne.
Tajusi itse asian vasta myöhemmin.
Myös ehdollistaminen on kiusaamista.