Olen uusperheen äiti, itselläni ekaluokkalainen poika joka asuu meillä pääsääntöisesti, miehelläni 2 poikaa joista nuorempi, 5.luokkalainen, asuu meillä. Poika muutti meille pysyvästi vuosi sitten koska kaupungissa äidin luona tuli pahoja ongelmia: ei totellut äitiään, varasteli ja liikkui epämääräisissä piireissä. Poika käy toki äitinsä luona lomilla ja joka toisen viikonlopun suunnillen. Isoveli jäi kaupunkiin, hänellä ja äidillään ei ole suurempia ongelmia. Hän käy meillä lomilla ja viikonloppuina. Kuvio toimii suhtkoht mutta minua ihmetyttää poikien äidin välinpitämättömyys tätä nuorempaa poikaansa kohtaan, heillä ei tunnu olevan mitään kunnon kontaktia, eivät soittele eikä poika kerro asioistaan tai huolistaan äidilleen. Enemmän hän turvautuu minuun. Vaikean tilateesta kannaltani tekee se, että pojalla on ongelmia. Hän on sulkeutunut, ei kavereita juurikaan ja häiriköi koulussa. En jaksaisi olla pojalle se ainoa äiti kun kuitenkin olen hänelle jo toinen vanhempi ja jatkuvasti läsnä muutenkin. Miten voisin hienovaraisesti herätellä pojan äitiä ottamaan enemmän osaa lapsensa asioihin ja voisin ”lähentää” heitä toisiinsa. Pojalla on vaikea luonne, hän on itsepäinen ja usein kiukkuinen. Aavistelen että asia painaa ja vaivaa häntä itseäänkin, sellainen äidin-ikävä on havaittavissa. Mitä voisin tehdä? Tuntuu että kulun aivan loppuun ja näännyn kun yritän olla pojalle äidin korvike ja psykologi. Isänsä ei oikein ymmärrä asiaa eikä raskaita tunteitani asiaa kohtaan. En ymmärrä miksi äiti on niin välinpitämätön omasta biologisesta lapsestaan!
Hankala tilanne sinulle, mutta valitettavasti äitipuolen rooli ei ole ottaa kantaa siihen mitä biologinen äiti tekee. Kokemukseni mukaan kaikille osapuolille on parasta, jos ä/-puoli tyytyy antamaan lapsipuolelle tukea ja turvaa. Kuria ja järjestystä lapsipuoliin päin voi käytännössä pitää myös vain samassa suhteessa kuin pystyy antamaan varauksetonta rakkautta. Vaikea yhtälö silloin kun asiat ovat huonosti. Mutta ainoa mahdollinen.
Se miten koet miehesi exän suhtautumisen lapseen, ei välttämättä ole asiain todellinen tila. Ei ainakaan koko totuus. Joka tapauksessa sinun ei kannata lähteä kovin syvällisesti pohtimaan äiti-poika-suhdetta. Keskity sen sijaan olemaan lähiaikuinen pojalle.
Toki lapsi asuu kodissasi ja sinä olet hänelle tärkeä ja päinvastoin, mutta silti sinä olet enemmänkin statisti kuin vanhempi. Sinuna puhuisin miehesi kanssa. Hänen tehtävänsä on kasvattaa ja huolehtia lapsesta yhdessä biologisen äidin kanssa.
Kiitos vastauksestasi. Sain siitä paljon ajattelemisen aihetta ja myös tukea jo heräileville tunteilleni. En tietenkään voi tietää koko totuutta biologisen äidin suhtautumisesta ja heidän elämästään. Olen yrittänyt viritellä keskustelua aiheesta mieheni kanssa. Näin yritän itse ajatella että olen pojalle vanhempana, en yritä viedä äidin paikkaa. Mieheni kuitenkin sanoo ettei minun tulisi käyttää itsestäni äitipuoli-nimeä vaan jättää se puoli-sana siitä pois. Se tuntuu mielestäni kuitenkin väärältä. Välitän pojasta ja haluan olla hänelle hyvä ja turvallinen aikuinen, mutta äidiksi (varsinkaan ainoaksi) en voi ryhtyä sillä en ole sellainen. Ehkäpä asia ratkeaa ajallaan mutta pohdintoja se vaatii ainakin minulta itseltäni.
Luin tuossa sinun tekstiäsi ja ajattelenkin sanoa siitä sen verran että kannattaa jutella pojan isän kanssa asiasta kuin pohtia siitä kuinka pojan äiti ei pidä yhteyttä häneen. Olen varma siitä että pojalla on ihan tarpeeksi mietittävää näistä uusperhe käytännöistä ja todellakaan hänelle eli pojalle ei tarvitse niitä kysymyksiä heittää vaan sinun velvollisuus on olla läsnä ja hoiva puoli. Uskon kyllä että biologinen äiti on aina se ainut oikea pojalle ja äiti antaa sen turvan mitä hän milloinkin tarvitsee. Voihan poika mennä pitemmäksi aikaa äidin luo jos se teille käy kovikin taakaksi..sekin mahdollisuus kantsisi ottaa huomioon. Psykologi ei kyllä tarvitse olla näissäkään arjen toiminnoissa.