Poika ei ymmärrä, että pitäisi hankkia kesätöitä
Poikani on 17-vuotias. Hän oli loisto-oppilas peruskoulussa ja myös lukio on mennyt hyvin. Ei ihan loistavimmalla mahdollisella tavalla mutta varsin hyvin kuitenkin. Huoleni kohdistuu siihen, että hänellä on ”liian intensiivinen” urheiluharrastus, lähes joka arki-ilta on harkat. Mikään muu ei kiinnosta häntä minun mielestäni tarpeeksi ja paljon tarpeellisia asioita jää huonolle hoidolle.
Esim. vaikka koulu on mennyt hyvin niin hänen älynlahjoillaan se olisi voinut mennä vielä paljon paremmin ja hänellä voisi olla vaikka miten kunnianhimoiset suunnitelmat ammatin ja rahan ansaitsemisen yms. suhteen. Mutta mikään muu ei kiinnosta kunnolla kuin tuo oma laji! Minkä takia oma suhtautumiseni siihen on alkanut muuttua kielteiseksi enkä oikein jaksa edes kannustaa siihen, vaikka liikunta yms. tekeekin hyvää.
Poika tähtäisi mieluiten lajinsa ammattilaiseksi mutta realiteetti on, että hän ei ole ihan niin lahjakas ja tuskin lajin parissa on mahdollisuuksia muuhunkaan työhön. Siihen nähden on hänen panostus asiaan minun mielestäni aivan liian suuri. Ja vaikka ostareilla hengailu, juominen jne. eivät olekaan mikään ihanne ja aiheuttavat päinvastoin ne paljon murhetta vanhemmille, minä koen, että jotain sellaistakin menoa pitäisi olla. Enemmän kuin 2-3 kertaa vuodessa! Rentoa, ohjelmatonta ja iloista yhdessäoloa toisten nuorten kanssa.
Poika ehtii tosiaan vain harvoin nähdä kavereita muissa merkeissä kuin lajinsa parissa. Ei ole koskaan ollut tyttöystävää (minun mielestä tyttöihin pitänyt alkaa ottaa jotain tuntumaa jo muutama vuosi sitten). Mielestäni tuonikäisellä pitäisi olla myös jotain aika konkreettisia ajatuksia, millaiseen koulutukseeen lukion jälkeen hakee ja millaiseen ammattiin. Sekä kunnianhimoa. Hänen älynlahjoilla moni tähtäisi yhteiskunnan arvostetuimmille ja parhaiten palkatuille aloille!
Perheenkin elämä kärsii kun poika haluaa olla jokaikisessä lajinsa tapahtumassa mukana eikä koskaan voida tehdä yhdessä mitään muuta. Jopa vaateostoksille ja parturiin ei meinaa koskaan keretä! (Tosi on kyllä, että koulupäivät ovat melkein kaikki klo 8-15, sitten ehtii hiukan levähtää ja tehdä läksyjä ja sitten onkin harkkoihin lähtö. Viikonloppunakin on usein tapahtumia ja silloin hän kokee, että pitää levätä eikä lähteä esim. ostoksille vaan pelailla pleikkaa jne.)
Se, mihin minä olen hermostunut erityisesti, on että poika ei jaksa, halua eikä koe tarpeelliseksi hakea kesätöitä. Olen yrittänyt puhua asiasta sekä kauniisti että vihaisesti. Kyllä hän olisi ottanut vastaan työtä kuukaudeksi tai ehkä kahdeksikin, jos minä tai mieheni olisimme voineet järjestää töitä omalla työpaikalla ja hänen itse isompaa vaivaa näkemättä. Mutta se ei monestakaan syystä onnistu. Itse hän ei suostu soittelemaan työpaikkoihin eikä käymään paikan päällä. Ei varsinkaan niin paljon, että se tuottaisi tulosta. Nykyäänhän pitää melkein kaikkien tehdä tosissaan töitä, että saa töitä eikä aina saa kovasta yrittämisestäkään huolimatta
Pelkään kovasti, että sitten kun poika järkiintyy ja oikeasti mielestään haluaa ja tarvitsee töitä, se ei olekaan enää niin helppoa, kun ei ole hankkinut mitään kokemusta. Sitten ehkä kaksikymppisenä, kun asuu omillaan ja rahantarvekin on varmaan toisenlainen. (Perheemme ei ole erityisen hyvin toimeentuleva mutta mitään hätää ei siinä mielessä kuitenkaan ole ja poika kokee, että hänellä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Kun on säästäväinen eikä ole mitään muita enemmän maksavia mielitekoja kuin tuon oman lajinsa tarvikkeet.)
Mitä ajattelette tästä? MLL:n päivystäjäkin?
Kuulostat aika vaativalta poikaasi kohtaan, onhan hän vasta kuitenkin 17 vuotias. Eihän nyt aikuinenkaan välttämättä tiedä mitä haluaa loppujen lopuksi työkseen tehdä ja moni vaihtaa alaakin. Ehkä hänen prioriteeteissään korkeimalla ei ole raha vaan jotain muuta, mikä ohjaa hänen toimintaansa. Et kerro mitä lajia poikasi harrastaa, mutta kuinka voit jo sanoa ettei hän ole niin lahjakas. Useassa lajissa juuri ne hiljaisesti ja ahkerasti puurtavat ovat niitä voittajia, kuin ne näkyvästi ”lahjakkaat”. Ole tyytyväinen lapsesi tervehenkisistä kiinnostuksista. Kyllä hän ajankuluessa kiinnostuu niistä kumppaneista ja bilettämisestä.
Kesätöistä olen kanssasi samaa mieltä. Meillä ei ainakaan koko kesää maata laiskana, töitä on haettava. Ehkä poikasi tarvitsee enemmän konkreettista apua työnhakemiseen. Ohjaa, opasta, tee puolivalmista. Anna konkreettisia vinkkejä mitä sanoa ja tehdä.
Onpa hienoa, että poikasi on löytänyt itseään kiinnostavan lajin ja harrastuksen. Se osoittaa poikasi kykyä sitoutua ja panostaa itselleen tärkeäksi kokemaan asiaan. Ei ollenkaan huono piirre ajatellen tulevaisuutta. Siellä on varmasti myös samanhenkisiä kavereita, joiden seurassa hän mitä ilmeisimmin viihtyy. ”Liika intensiivisyys” harrastamisessa varmasti tasottuu sekin aikanaan, ja löytyy muitakin mielenkiinnon kohteita. Ja jos ei parturissa käyminen ym. kiinnosta, anna olla, kyllä viimeistään sitten kun ei tukan alta mitään nää, haluaa itsekin saksittavaksi, ja löytää siihen aikaa :).
Hienoa myös että koulu menee hyvin, vaikka urheiluharrastus viekin paljon aikaa. Hänhän kuulostaa ihan mallikkaalta 17-vuotiaalta. Ammattitoiveet ja jatkosuunnitelmat varmasti selkiytyvät aikanaan. Lukiossahan näistä asioista puhutaan myös. Asia ei oikeastaan ole sinun vastuullasi. Koska hän on älykäs kaveri, hän varmasti itsekin ymmärtää, että harrastuksesta ei voi tulla hänelle ammattia.
Ja ne tytöt… Aika moni 17-vuotias ei ole vielä seurustellut. Sekin aika tulee sitten kun/jos on tullakseen. Onpahan ainakin säästynyt sydänsuruilta :).
Voisiko kesätöiden hakemiseen keksiä jonkun kannustimen? Esim. haaveileeko hän tulevaisuudessa jostain isommasta hankinnasta (ajokortista tms), jota varten voisi olla hyvä hankkia vähän ekstraa.
Ole ylpeä hienosta urheilevasta pojastasi. Ja luota, että elämä kyllä kantaa, ja että hän fiksuna nuorena miehenä kyllä osaa tehdä itselleen oikeita päätöksiä sitten kun niiden aika on.
Hei!
Sinulla on selvästi hieno poika! MLL:n vapaaehtoisena päivystäjänä voin olla aivan samaa muiden kommentoijien kanssa siitä, että pojallasi on hyvä harrastus ja hänellä tuntuu menevän kaikin puolin hyvin muutenkin. Hänellä näyttää olevan myös rakastava äiti, joka toivoo pojalleen kaikin puolin hyvää elämää ja onnellisuutta. En siis olisi huolissaan sen enempää hänen urheiluharrastuksestaan kuin tyttöystävän tai kesätöiden puutteestakaan.
Omat, jo täysi-ikäiset poikani harrastivat kilpaurheilua pikkupojista alkaen. Toinen lopetti yksilölajin harrastamisen 17-vuotiaana, ja toinen vasta nyt 22-vuotiaana harkitsee, jatkaako joukkueurheilua vielä kilpatasolla vai alkaako keskittyä enemmän muihin asioihin. Kumpikin on päässyt ylioppilaaksi, pyrkinyt opiskelemaan, löytänyt tyttöystävän ja ehtinyt tehdä töitäkin eri aikoina. Asioilla on taipumus järjestyä.
Itse näen niin, että urheiluharrastukset opettavat lapsille ja nuorille monia tärkeitä asioita: joukkuehenkeä, sosiaalisuutta, pettymyksen sietämistä, kurinalaisuutta, pitkäjänteisyyttä ja ajan hallintaa. Harrastuksen piirissä saa kavereita ja tutustuu myös muihin aikuisiin kuin omiin vanhempiin. Sellaisestakin verkostoitumisesta voi olla paitsi iloa, myös hyötyä joskus myöhemminkin elämässä.
Kurinalaisuutta vaativa harrastus pitää nuoren poissa paljon epäterveellisemmistä harrastuksista. Sinulla on tavallaan positiivinen ongelma, kun koet, että pojallasi on liian vähän aikaa siihen ostareilla hengailuun eli rentoon yhdessäoloon toisten nuorten kanssa. Jos poikasi kuitenkin nauttii nimenomaan urheiluharrastukseensa liittyvästä tekemisestä ja yhdessäolosta, ei siitä kannata huolestua eikä ajatella, että poikasi jää jostain paitsi – se on hänen valintansa. Hän kyllä ottaa itse ajan muuhun tekemiseen, jos ja kun hän alkaa pitää sitä muuta tärkeämpänä ja kiinnostavampana. Mikäs sen hienompaa, kuin että ihmisellä elämässä on joku suuri intohimo, kuten pojallesi hänen harrastamansa urheilulaji mitä ilmeisimmin on. Se on suorastaan kadehdittavaa.
Mitä ammatinvalintaan tulee, niin urheiluun liittyviä ammattihaaveita ei kannata tyrmätä. Ei 17-vuotiaasta voi tietää, eikä hänen itsensäkään tarvitse vielä tietää, mitä hänestä tulee isona. Moni kehittyy paljon – urheilijanakin – vasta vähän vanhempana. Toki voit positiivisesti kannustaa poikaasi opiskeluun ja siihen, että hän miettii eri vaihtoehtoja ja vaihtoehtoisia urasuunnitelmia siltä varalta, ettei hänen ensisijainen unelmansa toteudu. On hyvä tuoda realistisesti esille se, että vain todella harvasta tulee sellainen ammattiurheilija, joka elättää itsensä pelkällä urheilulla.
Opiskelu kannattaa, eikä muun ammatin tai tutkinnon hankkiminen ole este eikä haitta, vaikka urheilu kantaisikin ammatiksi asti. Urheilu ei sitäpaitsi ole ammatti loppuiäksi, joten tässäkin mielessä nuoren urheilijanalun olisi hyvä hankkia muutakin myytävää työmarkkinoille. Kirjeesi perusteella vaikuttaa siltä, että poikasi ymmärtää tämän itsekin, koska hän selvästi panostaa myös koulunkäyntiin.
Nuoret ovat niin kovin erilaisia myös seurusteluasioissa, etten pitäisi mitenkään epätavallisena saati huolestuttavana sitä, ettei 17-vuotiaalla ole vielä tyttöystävää. En usko, että urheiluharrastuksella on sen asian kanssa paljonkaan tekemistä – poikasi kohdalle vain ei ole osunut riittävän kiinnostavaa tyttöä, tai sitten hänellä ei vielä ole halua seurustella vakavammin. Oma vanhempi poikani aloitti intensiivisestä urheiluharrastuksesta huolimatta seurustelun jo 16-vuotiaana ja nuorempi 18-vuotiaana, kun taas monet tutut pojat eivät ole seurustelleet vielä yli kaksikymppisinäkään. Asialla ei ole kiire, kukin taaplaa tyylillään.
Alle 18-vuotiaan on aika vaikea nykypäivänä löytää kesätöitä ilman suhteita ja apua. Moniin paikkoihin ei oteta alaikäisiä kesätöihin ollenkaan ja jos otetaankin, hakijoita on paljon. Monen vanhemmankin nuoren on vaikea löytää kesätöitä. Olet aivan oikeassa siinä, että olisi hyvä saada se ensimmäinen työpaikka, niin sitten on helpompi jatkossa löytää muita työpaikkoja. Poikaasi varmaan helpottaisi, jos hänen vanhempansa voisivat olla positiivisessa hengessä apuna ja tukena ensimmäisen työpaikan hankkimisessa. Itseluottamus ja usko omaan osaamiseen kasvavat, kun saa sen ensimmäisen työpaikan ja pärjää siinä. Seuraavien työpaikkojen hakeminen ihan oma-aloitteisesti on sitten jo paljon helpompaa.
Omista kokemuksista tuli myös mieleen, että jos poikasi urheiluharrastus edellyttää kesäharjoittelua tai on jopa nimenomaan kesälaji, niin se rajoittaa aika paljon kesätyön hakemisen ja tekemisen mahdollisuuksia. On vaikeaa löytää kesätyöpaikkaa, jossa voisi olla vain tietyt tunnit päivästä tai vain muutaman viikon ajan. On tietysti valintakysymys, kumman asettaa edelle, kesätyön vai urheilun, mutta itse en pakottaisi nuorta töihin vielä tämän ikäisenä, jos hänen harrastuksensa edellyttää intensiivistä harjoittelua myös – tai ennen kaikkea kesällä.
Jos vain talous sen sallii, niin antaisin kyllä nuorelle mahdollisuuden keskittyä vielä tässä vaiheessa urheiluun sen sijaan että menisi töihin. Nuori mies ehtii kyllä töitä tehdä tarpeeksi elämänsä aikana, eivätkä kenenkään ura tai tulevaisuudensuunnitelmat ole kaatuneet siihen, ettei ole ollut lukioikäisenä kesätöissä.
Voit tosiaan olla iloinen ja ylpeä pojastasi. Anna hänen löytää oma tiensä, kuitenkin kannustaen, tukien ja neuvoen vierellä. Aurinkoista kevättä ja kaikkea hyvää sinulle, pojallesi ja koko perheelle!
Mielestäni sinulla on fiksu poika, opiskelee ja harrastaa eikä tuhlaa rahaa turhuuksiin.
Ehkä vielä tänä kesänä ei ole välttämätöntä löytää kesätöitä?
Jatkoa ajatellen, kesätöitä hakiessa urheilutaustaa arvostetaan,ehkä jopa enemmän kuin työkokemusta!
Sinuna en olisi huolissani.
Seurustella kyllä ehtii…vaikkapa sitten kun koulut on käyty.
Tekeekö hän kotitöitä? Niitä voisi kyllä opetella.
Armeijassa viimeistään ajatukset varmaan tuulettuu, kun tulee uusia kavereita.
Mukavaa kesää sinulle ja perheellesi.