Mitä tehdä kun vanhemmat laittaa aivan liikaa rajoja ruutuaikaan vaikka ite kaattoo laitetta 24/7 ja kun ehdottaa ruutuaikaan alkaa hirveä huuto
Tuttuja teemoja edellisissä kirjoituksissa. Tappeluita on ollut pelaamisesta. Monia. Isä kannustaa, äitinä minä rajoitan. Sitten eripuraa vanhempien kesken. Minunkin nuoreni pelasi lapsuuden ja myös teini-iän. Pelaaminen oli tärkeämpää kuin kaverit. Pelaaminen oli ihan must. Se jatkui läpi lukion, se jatkui yliopistoon asti. Pelaaminen on syy miksi opinnot yliopistossa keskeytyivät. Yliopiston opintoihin ei malta keskittyä enää. On vaivalloista. Pelaaminen on kivempaa. Pelaaminen vie helposti koko vuorokauden. Mikään muu ei kiinnosta enää. Ellei saa pelata, aggressio nousee. Miten joku kehtaa sanoa, että kun ette anna pelata, se vie tulevaisuuden nuorelta. Addiktoivat taistelupelit ovat vieneet minun nuoren aikuisen elämänalun – täysin.
Niin kävi. Kymmenen vuotta siihen meni. Neuvoin, ohjasin, pidimme pyöreänpöydän perheneuvotteluja. Allekirjoitimme yhdessä sovittuja sopimuksia, niin kuin oli neuvottu. Konsultoin viittä kuuraattoria ja sosiaalityöntekijää, kävin kysymässä psykologilta neuvoa. Vaimo lähtee juomalla ja isäpuoli pelaamalla. Viiden vuoden nouseva sterssi – josta osa tuli töistä – mutta ei se kotona helpottanut. Ja niin uuvuin ja muutin pois. Nyt vain toivutaan. Eikä enää katsella peliriippuvaisten lasten äitejä.
Kukaan ulkopuolinen ei pysty auttamaan valitettavasti. Vaikka pöydän ympärillä istuisi sata koulukuraattoria, niin se ei välttämättä auta. Pitää tuntea lapsi/nuori ja auttaa häntä hänen lähtökohdistaan ja yhteistyössä hänen kanssaan. Se onkin vaikeaa. Sellainen ulkopuolinen paasaaminen on yhtä tyhjän kanssa, enkä ihmettele yhtään että isäpuolikin uupuu. Keskity omiin juttuihisi ja asioihin, joihin pystyt vaikuttamaan. Positiivinen ilmapiiri ja hyväksyntä on tärkeää.
