Poikamme aloitti lukiossa ja syyttää nyt itseään väärästä valinnasta. Kaverit tuntuvat olevan kaukana, ammattikoulussa eri kaupungissa. Vasta syksyn tullen iski hänelle ahdistava tunne , että on väärässä paikassa. Alaa hän ei vielä keväällä tiennyt sanoa, muutto olisi edessä vieraalle paikkakunnalle, ja hän kesken vuottakin haikailee kavereiden perään. Motivaatioita jotenkin estää tuo syyllistämisajatus, ja nyt myös meitä vanhempia kohtaan vihainen kun emme päästä häntä ilman päämäärää lähtemään. Oppimisvaikeuksia ei ole ollut, mutta jo ysiluokkalaisena oli merkkejä alisuoriutumisesta, jota varten varmaan patistimme. Emme vanhempina muuten häntä painosta, vain pitämään tuumaustaukoa lähilukiossa kotona asuen . Jos ala löytyy , voi hakea ensi vuoden haussa ammattikouluunkin. Nyt keskusteltu ja suunníteltu paljon, mutta hän on jumittunut samaan . Viimeksi jo totesi , että elämällä ei tarkoitusta, eli itsetuhoisuusko? Mieliala vaihtelee, kaverit nettipelin tapaamisissa joka ilta jutellen. Mikä olisi parasta nyt? Pitääkö luopua ja järjestää asunto näin epävarmalta pohjalta, vai onko oikein perustella tällä miettimisajalla. Vai onko syynä esim. peliriippuvuus, koska muuhun tekemiseen ei löydy mielenkiintoa ? Ei ole myöskään kiinnostunut tutustumaan uusiin, miettii vain virhe päätöstään.
Tilanne jatkunut syksyn.
