Olen käytännössä yh-äiti, vaikka yhteishuoltajuus onkin. Tyttäreni on nyt 16-vuotias. Opiskelee haluamalleen alalle. Peruskoulu meni lukematta, eikä ammatillisessakaan kolussa lukeminen liiemmin innosta. Jatkuvia myöhästymisiä, aamut vaikeita herätä/ keritä ajoissa kouluun. Aamuäreyttä, syyttää muita perheenjäseniä milloin mistäkin. Alkuun piti kokeilla ammattillisen oppilaitoksen vapaus, eli olla luvattomasti pois koulusta. Tuli raja vastaan ja nyt on pyrkinyt siellä käymään. Arki-iltojen juoksut on onneksi rauhoittuneet, mutta viikonloppuyöt viettää kavereiden luona / tai kaupungilla, tullen kotiin n. klo 01-03 aikoihin. Arkena enimmäkseen omassa huoneessaan, netissä, lähinnä facebookissa. Kavereita on rutkasti, ollut aina sosiaalinen. Kotiintuloaikoja ei noudata. Yökylä luvat otetaan, jos ei lupaa anneta. Mielialat vaihtelee, koskaan ei tiedä minkä vastaanoton saa kun erehtyy huoneeseen menemään tai muuten lähestymään. Riitoja ja yhteenottoja meidän välille tulee paljon. Äksyilee myös kavereilleen. Minkäänlaista palautetta ei huonosta käytöksestään kestä, syy on lopulta minussa. Sanomiseni kääntää itseään vastaan ja vääristelee sanomisiani. Tupakoi. Alkoholin käyttöä uskon olleen muulloinkin, mutta kolmesti on tullut selvästi päihtyneenä kotiin. Viimeisin tänään sunnuntaina. Tuli yöllä yhden aikaan kotiin ja lähti aamulla kavereiden soittamana sunnuntaiaamuna klo 9:00 ”bileisiin” ja tuli klo 12:30 kotiin, kun yksi vanha kaveri alkanut vaatimaan/ painostamaan seksiin. Luottamustani on ravisteltu, valehtelusta on jäänyt useasti kiinni. Viimeaikoina tyttö on siinä petrannut, vastaa kun soitan, on yleensä tavoitettavissa. Puhevälit ovat on/off. Silloin kun joku selvästi määttää ei puhu ja kun on parempi aika puhuu omista asioistaan hyvinkin. Toivoisin että voisi puhua myös silloin kun joku asia painaa, koska purkaa sen kuitenkin ympäristöönsä ja siten hankaloittaa omaansa ja muidenkin elämää. Isäänsä on katkaissut välit lähes kokonaan, ei ole käynyt siellä pitkään aikaan. Olen vanhempana todella yksin ja jaksamiseni on toisinaan aika kovilla. En halua puhua asioistani ihmisille, koska olen aistinut paheksuntaa ja syyllistämistä, sekä tarpeen aina korostaa omaa hyvyyttään/ paremmuuttaan. Rohkenin nyt näin kasvottomana avautumaan täällä, josko täältä voisin saada vertaistukea ja voimia selvityä nuoren kanssa.
Kysyt onko normaalia murrosikää. Kertomasi perustella juuri sitä tyttäresi kanssa elätte. Itselläni näinä päivinä 18-vuotta täyttävä ”tapaus” ja hyvin paljon samaa käytöstä meilläkin koettu. Pahin vaihe oli 16-vuotiaana, joissain asioissa saimme rajat asetettua mutta toisissa kohdin laskimme rimaa ettei elämä olisi ollut pelkkää asemasotaa.
Päihteet ja biletys kuuluivat tiukan rajanvedon piiriin koska kyseessä kuitenkin alaikäinen lapsi jota joskus on suojeltava omalta itseltään. Eli tässä kohdin yritä pitää pintasi vaikka kokemuksesta tiedän että sivusta on aina niin helppoa neuvoa, käytäntöön vieminen on ihan toista. Koeta myös löytää kaikki hyvä ja positiivinen (niitä löytyy kuitenkin) tyttären käytöksestä ja anna niistä suoraa palautetta. Meilläkin oli vaiheita jolloin nuori ei suostunut edes samaan ruokapöytään kanssamme, puhumattakaan siitä että olisi avautunut ja keskustellut yhtään mistään, saati sitten syvimmistä tunnoistaan.
Mutta tunnelin päässä on valoa; viimeisen puolen vuoden aikana keskusteluyhteys tuntuu vaivihkaa taas löytyneen. Pahimmat kapina-aiheet ja vaiheet tuntuvat nuorta jo hieman nolottavan. Me vanhemmat olemme aivan puhki ja poikki mutta eiköhän tästä selvitä.
Tiedän tunteen kun yrittää vertaistuen toivossa avautua. Kaikkien muiden nuoret ovat kympin oppilaita jotka eivät ”koskaan ole huolta tuottaneet”, keskustelevat ja harrastavat yhdessä vanhempiensa kanssa, jne, jne. Itselle tulee syyllinen olo ja se saa pitämään jatkossa suun supussa. Sen vuoksi itsekin aloin etsiä tukea näiltä, sekä Väestöliiton sivuilta.
Muista pitää huolta itsestäsi ja koeta kuitenkin löytää hengenheimolaisia jostain. Itselläni on ollut yksi henkilö joka samassa tilanteessa ja tiukan paikan tullen olemme olleet toisillemme todella tarpeellisia.
Kiitos Sara vastauksestasi, joka rohkaisi ja antoi uskoa tulevaan. Täytynee muistutella itseä positiivisen palautteen antamisesta, se kun helposti unohtuu kaiken ikävän keskellä.
Tämä sinun aloituksesi kuulostaa kovin tutulta. Meillä tosin on se tilanne, että ollaan uusperhe, jossa lapset asuvat pääsääntöisesti äitinsä luonaan tässä lähellämme ja ovat ns. viikonloppulapsina meillä. Lapset ovat siis mieheni. Meidän teinimme on pian 15v, hyvin herkkä ja ujohko, josta on viime aikoina kehkeytynyt ns. kovis. Haistattelee kaikesta, on asenteella ”ei kiinnosta”, kulkee milloin missäkin porukoissa ja vaihtaa poikakavereitaan turhankin tiuhaan.
Tytön äidillä on myös uusperhe, siellä on myös erinäisiä ongelmia; riitoja, mielenterveyshäiriöitä (masennusta) ja tämän lisäksi lasten äidin ja miehen välit on huonot. Lasten äiti on katkera miehelleni vielä vuosien jälkeenkin, syyllistää miestäni jopa oman parisuhteensa heikosta tilasta ym. Äiti myös syytää lapsilleen sitä samaa moskaa isästään, mitä itse kokee.
Viikonloppuna tyttö sai taas raivarit, kun asioista koitettiin keskustella rakentavasti. Huoritteli minut, tuli isänsä päälle ja kun isänsä joutui rauhoittamaan tytön käsistä kiinni pitämällä, tyttö totesi että ”nyt joudut kuseen”. Eli juorusi äidilleen -> terveyskeskukseen näyttämään pienet mustelmat, jotka nujakassa tuli. Mutta.. tyttö unohti kertoa äidilleen puolet tarinasta; miten itse käyttäytyi, mistä kaikki alkoi ym. Mietimme, ettei tytöllä ole kykyä käsitellä negatiivisia tuntemuksia; syyllisyyttä / syyllistämistä (tarkoitan tällä sitä, kun on tehnyt jotain, asiat ovat aina muiden syytä), kieltoja ja rajoituksia, vastuun ottamista ym. Vika on vain aina muissa.
Taustalla tytöllä on mm. viiltelyä eikä tällä hetkellä koulu kiinnosta. On aikoinaan käynyt mm. psykologilla ja nyt myös viime aikoina koulunkäyntijuttujen takia päätynyt kuraattorille – jonka senkin haukkui huoraksi :(
Olemme voimattomia, etenkin kun lasten äiti uskoo vain tytärtään eikä tue kasvatuksessa, saati anna siihen mitään mahdollisuuksia. Tyttö on kyllä mielinkielin kun on jotain vailla..
Olipas ihana avautua, helpottaa kummasti. On myös lohdullista huomata, että on kohtalotovereita.