Minulla kohta 15-vuotias poika, jolla ei koulun ulkopuolella tapaa ketään saman ikäistä. Hänellä on kyllä liikuntaharrastus, joka vie noin neljä iltaa viikosta, muuten hän viettää aikaa tietokoneella, facebookissa ja pelaillen. Koulu sujuu tosi hyvin. Olen todella huolissani siitä, ettei hänellä ole kavereita. Aiemmin kotona kävi joskus kavereita, mutta tätä nykyä ei ollenkaan. Olen keskustellut asiasta hänen kanssaan ja hän väittää, että kaikki on hyvin, mutta tuntuu pahalta, ettei hän koskaan mene kenellekään tai tapaa ketään. Tuttavaperheen poika on ainoa joka käy meillä, mutta hän asuu eri paikkakunnalla, joten tapaamiset eivät ole kovin usein tapahtuvia. Onko muilla vanhemmilla kokemuksia tällaisesta? Olisi mukava kuulla muiden mielipiteitä.
Ajattelin pyytää miestäni kulkemaan meidän pojan (17 v) kanssa edes punttisalilla tai tenniskentällä kerta per viikko, että pojallani olisi muutakin ohjelmaa kuin katsella päivät pitkät telkkaria ja soittaa huoneessaan kitaraa. Ehkä teilläkin joku pojan lähiaikuinen voisi välillä pojalle olla esim. em. tavalla seuraksi, kun ikätoverit puuttuvat? Vaikka eipä tämäkään menettely kaveria korvaa silti..
Hei, minua on kalvanut samantapainen huoli pojastani silloin, kun poika oli noin 13-15. Pari kertaa otin yhteyttä kouluun ja kyselin, onko pojalla koulupäivän aikana normaalisti kaveriseuraa, vai viettääkö välitunnitkin yksin? Koulussa ei ollut ongelmia, ryhmätyöt ja parityöt sujuivat, välitunteina poika pelaili esim. shakkia. Mutta koulun jälkeen hän tuli aina suoraan kotiin, ei koskaan maleksinut missään tai kenenkään kanssa, istui huoneessaan koneen ääressä. Läksyt hoituivat vähällä vaivalla erittäin hyvin. Lukiossa (nyt poikani on jo 18) tilanne alkoi tasoittua; poika alkoi jonkin verran liikkua muutaman kaverin kanssa (leffassa, rannalla yms.) kerran-pari viikossa. Aina poikani on väittänyt, että asiat ovat hyvin, mutta nuorempana (13-15-vuotiaana) en ihan uskonut, varsinkin kun huomasin hänen silmiensä kyyneltyvän. Mutta kuitenkin asiat näyttivät loppujen lopuksi menevän hyvin, hänen tyynen temperamenttinsa mukaisesti. Jos samanikäisiä poikia on ystävinä vähän, tuskin ollenkaan, voi apua olla myöhemmin tytöistä, jotka usein pitävät tällaisia poikia miellyttävinä. Kannattaa yrittää säilyttää poikaan puheyhteys ja kuulostella, puhuuko poika totta sanoessaan ettei hänellä ole hätää. Ja tietysti kannattaa yrittää löytää joku harrastus/elämänpiiri, jossa hän voisi toteuttaa itseään ja löytää sukulaissieluja.
Hei!
minulla on 13 vuotias poika ja olen surullinen hänen yksinäisyyden vuoksi. Pojallani on ollut kielen viivästymä pienestä asti ja vielä näkyyy vähän puhekielessä tänäkin päivänä. Olen miettinyt onko tämä se syy miksi hänelle ei oikein ystävyyttä riitä koulujen jälkeen :(
koulussa opettajien kertoman mukaan on kaveriporukkaa ja sosiaalinen ja kaikkien kanssa toimeen tuleva, mutta iltaisin, viionloppuisin ja lomilla kukaan ei oikein ole hänen kanssaan. poikani selvästikin on surullinen asiasta ja on toisaalta kyllästynyt aina ”ruinaamaan” kavereiden perään, kun olen ehdottanut että soittaa jotain ystävää käymään. Hän sanoo että eipä näy kaveritkaan kyselevän hänen perään. Joskus ”kaverit” ovat sanoneet että ei pääse ja kun itse menen kauppaan, näen heidät sitten porukassa jossain. Poikani on todella sosiaalinen ja kiltti opettajien mielestäkin. Asumme pienellä paikkakunnalla ja täällä ei oikein ole ihmeellisisä harrastuksia tarjolla. Perinteisiä jääkiekkoa ja jalkapalloa on, ne ei kiinnosta poikaani. Miten tässä tekee pojan hyväksi? :(
Hei!
Meillä on 14 vuotias poika, jonka yksinäisyydestä olen huolissani ja surullinen hänen puolestaan. Aiemmin, noin vuosi sitten pojalla oli muutama kaveri, joiden kanssa vietti paljonkin aikaa. Kaverit olivat meillä viettämässä aikaa poikani kanssa päivät pitkät. Nykyään poika on yksin kotona, kukaan ei käy hänen luonaan eikä kaverit enää soittele ja pyydä luokseen. Poika on luonteeltaan hyvin ujo, joten uusien kaverisuhteiden solmiminen on varmasti hankalaa. Tuntuu, että ujous on vain pahentunut viimeisen vuoden aikana. Enää poika ei edes puhu mitään näille muutamalle kaverille, jos he eivät kysy mitään. En tiedä mikä on muuttunut ja mitä on tapahtunut. Olen yrittänyt keskustella pojan kanssa asiasta. Toisinaan saan käsityksen, että nämä kaverit ovat naljailleet jostain pojalleni ja hänestä on tullut niin arka, ettei hän enää uskalla puhua mitään. Varmaan tämän vuoksi kukaan heistä ei enää pyydä poikaa luokseen eikä tule pojan luokse. Poika on koulussakin hyvin hiljainen, eikä sielläkään puhu mitään jos häneltä ei kysytä mitään. Kotona hän on reipas ja juttelee asioista, kertoo koulun tapahtumia ym. Olen äitinä todella surullinen ja epätoivoinen, mitä voisin tehdä pojan hyväksi? Mistä löytää pojalle uusia kavereita tai miten saada entiset takaisin? Asumme pienellä paikkakunnalla eikä täällä ole sellaisia harrastusmahdollisuuksia, jotka poikaani kiinnostaisi. Antakaa hyviä neuvoja jos tähän jotain neuvoa on olemassa. Rukoilen joka ilta, että poikani saisi edes yhden uuden kaverin.
Minulla pian 14v täyttävä poika, joka myös hyvin ujo ja hiljainen. 7v sitten muutto toiselle paikkakunnalle, johon jäi pojan paras kaveri päiväkoti- ja eskariajoilta. Täällä ollut muutamia kavereita, mutta suhteet loppuvat. Tuntuu ettei yhteistä säveltä löydy. Viimeksi syksyllä kaverin menetys, koska kaveri alkoi seurustelemaan ja hänen kaveripiirinsä muuttui. Poikani on nykyään aina kotona ja yksinäisyys vaivaa. Äitinä sydäntä raastaa, kun en voi niitä kavereita hänelle hankkia. Vanhalle paikkakunnalle jääneeseen kaveriin pitää harvakseltaan yhteyttä ja tapaavat ehkä neljä kertaa vuodessa. Viimeksi itki sieltä tullessaan, tuli niin kova ikävä ja suru kun piti pois lähteä.
Saisimmeko näille yksinäisille nuorille vertaistukea? Olisi aivan ihanaa, jos nämä nuoret pystyisivät tapaamaan. Tai ainakin ensin netissä tutustumaan. Mitäs äidit olette mieltä?
Toi vertaistuki olis hyvä idea.
Minulla 15v tyttö vailla kavereita sydämmeen koskee kun hän on aina kottona ja äidin pitäisi osallistua kaikkeen toimintaan, muistellen omaa nuoruuttani oli kavereita ja kimpassa pyörittiin, vanhempia ei missään tapauksessa olisi mukaan huolittu:)
Tuttavien samanikäisistä lapsista jo osa seurustelee ja vanhemmat ovat huolissaan kun minä taas olisin iloinen jos tyttärelläni olisi edes yksi hyvä ystävä..
Meillä -98 syntynyt poika,joka viettää paljon aikaa tietokoneella ja urheilussa käy 2 kertaa viikossa!Hän on hiljainen,rauhallinen ja ehkä hiukan ujokin kuulemma koulussa,mutta sosiaalisempi koulun ulkopuolella!Nyt kuitenkin on alkanut tunnekuohujen aika murrosiässä ja vahva itsekritiikki!Ja ennen hänen luonaan kävi kavereita harva se päivä,mutta nykyisin kommunikoivat tietokoneen kautta!Koulussa on kyllä muutama kaveri ja asuvatkin ihan samalla asuinalueella!Mutta kai se on vaan erilaista tänä päivänä! Pikkasen vaan huolestuttaa..(Meilläkin opiskelu sujuu)
No ompa helpottavaa huomata, että täällä on muitakin samassa tilanteessa olevia. Meillä on samanikäinen poika, joka 7-luokan alkaessa lopetti liikunnallisen harrastuksensa. Silloin tällöin löytyy jokunen kaveri, mutta useimmiten koulun jälkeen ja viikonloppuisin poika viettää aikaa itsekseen pelaillen pelejä, tietokoneella ja TVtä katsellen. Olen yrittänyt ehdottaa kaiken maailman harrastukset, mutta mikään ei kiinnosta. Pieni lohtu kuitenkin on se, että pelejä pelataan myös netin kautta kavereiden kanssa kommunikoiden ja netistä löytyy tuota sosiaalista mediaa, joten ei poika kaiketi ihan erakko ole. Toivottavasti tämä on vain murrosiän alkuvaiheen aikaista kehitysvaihetta ja se sosiaalisempi elämä alkaa muutaman vuoden sisällä. Mieheni lohduttaa minua sanomalla, että ole onnellinen ja tyytyväinen, kun tuon ikäinen poika viihtyy kotona eikä kaupungilla. Näinhän se on.
Poikien yksinäisyydestä ollaan täällä huolestuneita.
– Mitenköhän tytöt – kannetaanko heistä huolta yhtä paljon? Jotenkin tuntuu, että ei.
Mistäköhän se johtuu, että juuri poika on se, josta äidit kantavat huolta?
Olen huolissani nykyajan tyttöjen puolesta, joilta monilta isä on kadonnut elämästä ja joista äiditkään eivät kanna huolta.
Heistä olen todella huolissani.
Tyttöjen pahoinvointi on todella hälyyttävästi lisääntynyt.
Jos koulu sujuu, ei varmaankaan ole todellista huolenaihetta, masennusta tms eikä syrjäytymisvaaraa tms.
Huomatkaa myös tyttärenne!
Juuri sitä ajattelin itsekin että täältä kenties voisi löytää kaveriehokkaan yksinäiselle lapselleni. Minulla on 14-vuotias poika myös joka on todella yksinäinen. Hän on ujo ja arka ja surullinen nuori. Miten teillä on asiat tänään, kun viestistä on sentään jo monta kuukautta aikaa? Me asutaan Parolassa Hämeenlinnan lähellä.
Minullakin on poika, 15v. joka on joka päivä koulun jälkeen yksin kotona. Pihalla muut pojat pomppivat trampoliinilla, skeittailevat, pyöräilevät, leikkivät kirkkistä yms. eivätkä koskaan ota/pyydä poikaani mihinkään mukaan. Vielä n vuosi sitten ottivat he joka päivä hänet mukaan touhuihin. Jossain vaiheessa nuo pojat huomasivat lapseni erilaisuuden (puheen tuotto & -ymmärtämisvaikeus) ja ilmeisesti tämän takia eivät enää halunneet häntä mukaan mihinkään. On äärimmäisen surullista ja ahdistavaa kun poikani vain katsoo ikkunasta heidän leikkejään. Hän yrittää olla kovin urhea, esittää reipasta ja sanoo, ettei se haittaa kun muut ovat pihalla. Aikanaan kehotin häntä aina menemään vaan reippaasti sinne mukaan, mutta kun huomasin, että siitä tuli hänelle vain pahempi mieli, päätin antaa pojan mieluumin pelata tietokonepelejä yms. Olen monesti miettinyt, että aivan varmasti on olemassa paljon muitakin yksinäisiä lapsia/poikia, mutta miten saisin heihin yhteyden ? Olisiko kohtalotovereita ? Poikani on kovin urheilullinen, avoin ja sosiaalinen, asumme Helsingissä ja pystyisin kuskaamaan häntä hyvinkin. Viestitelkää ! Vertaistuki olisi taatusti parasta pojille sekä vanhemmille. Olisiko jollain tietoa/ideoita miten voisimme järjestää tapaamisen ?
Kaikki edelliset viestit kuulostaa aivan kuin puhuttaisiin minun 16v. pojastani.Löytyykö Oulusta vartaistukea tai vastaavaa nuorta seuraksi hänelle? T:myös surullinen äiti
Oma poikani on 17v ja myös yksinäinen, kavereillaan on muista kavereita joiden kanssa hengaavat, sanovat pojalleni joka ikinen päivä että ehkä soittaa, eivät soita.
On netissä facebookissa päivät ja pelailee pleikalla, haluaisi olla ulkona ja auringossa ja tehdä kaikkea, mutta ei lähde sinne yksin.
SURULLISTA, miksi ovat noin julmia etteivät ota mukaan.
Hei! Kesällä 14v pojallani oli tekemistä, kun mökkeiltiin ja vähän reissattiinkin Suomessa. Tuttavaperheiden poikien kanssa tuli heti juttuun :) Me asutaan Kaakkois-Suomessa, mutta matka on vaan hidaste :) Haluaisitko alkaa kanssani sähköpostia kirjottelemaan? Jospa saataisiin jotain aikaiseksi :)