Hei!
7-vuotias poikani on aina ollut voimakkaasti tunteva ja inhonnut kiirettä ja aikatauluja. Nopeat lähtemiset aiheuttavat rajujakin kiukunpuuskia ja välillä hän kaipaa yksinäisyyttä ja ei halua viettää aikaa kavereiden kanssa. Ymmärrän hyvin, että välillä haluaa olla yksin ja kaipaa myös sitä omaa rauhaa, mutta jo esikoulussa poikamme alkoi olemaan todella negatiivinen. Olen ajatellut että eskarin ja koulun aiheuttama aikataulutettu ja säädelty arki ovat hänelle vaikeita ja häntä väsyttää, mutta samassa tilanteessa ovat muutkin lapset. Olen kotona ja hän ei käy esim. iltapäiväkerhoa ja harrastuksia on vain kahtena iltana tunnin kerrallaan. Hän sanoo itseään koko ajan tyhmäksi ja huonoksi, vaikka yritämme joka tilanteessa kertoa, miten rakas ja hyvä hän on kaikin tavoin. Koulussa tehtävät sujuvat hyvin ja hänellä on paljon kavereita. Kuitenkin ihan kaikenlaisissa tilanteissa poikamme näkee asiat negatiivisesti. Aina joku on kohdellut häntä muka huonosti kaveriporukassa ja kun juttelemme asiasta, toinen on ollut vain eri mieltä. Kun kehumme häntä, eri tilanteissa hän aina kommentoi, että ei ole totta, olen vaan tyhmä ja huono. Kun hänelle kertoo jostakin kivasta asiasta, reaktio on aina, ei se kuitenkaan onnistu tai sitten se ei tunnu hänestä miltään ja ainakin hän yleensä keskittyy vain valittamaa, että se ei ole juuri nyt ja tällä hetkellä. Jos hän saa jonkun lahjan tms., hän on tyytymätön, olisi pitänyt olla hienompi tai jotain muuta. Nyt meille on jo alkanut tulla riitaa, kun mieheni ja minä alamme kyllästymään tuohon ainaiseen negatiivisuuteen. Aika tiukasti on tullut välillä sanottua, että nyt sen täytyy loppua! En oikein tiedä, miten tätä tilannetta pitäisi käsitellä. Olemme vuosia yrittäneet tukea hänen itsetuntoaan ja kehua häntä, mutta ei ole näköjään kantanut hedelmää. Nyt sitten ollaan tultu siihen pisteeseen, että jos ei hyvällä niin sitten käskemällä. Onko kellään ajatusta, mistä tällainen voisi johtua ja mitä sille ennen kaikkea voisi tehdä? Hän itse syö omalla käytöksellään omaa onneaan ja mahdollisuuksiaan ja se harmittaa, kun kaiken pitäisi olla hyvin. Kun luen omaa kirjoitustani, lapseni kuulostaa lellityltä ja hemmotellulta. Siitäkö onkin kyse vai enkö ole osannut tarpeeksi kertoa, kuinka hyvä hän on?
Hei 7-vuotiaan äiti. Kuulostaa siltä, että olet kehunut ja kannustanut lastasi toden teolla ja sehän on hyvä asia.Olet hyvä äiti!! Miten paljon te vanhemmat teette asioita yhdessä, esim. pelaatte pelejä yhdessä, käytte vaikka retkellä luonnossa, jossa poika pääsisi tutkimaan ja löytämään itse hänelle tärkeitä asioita. Josko poika löytäisi vaikka tällä tavalla sitä, missä hän on hyvä ja kekseliäs ja niissä tilanteissa saisi myös huomiota vanhemmiltaan. Näin yhdessä ollessa kuuntelisitte ja katselisitte sekä kyselisitte hänen ajatuksiaan ja oivalluksiaan.
Kouluunmeno on iso asia pojan elämässä. Hän tarvitsee teiltä vanhemmilta edelleen turvallisuutta, tukea ja hoivaa, mutta myös omien tunteidensa jakajaa. Lasta saattaa pelottaa epäonnistuminen. Ehkä hän jännittääkin monia asioita. Kyselkää ja olkaa rinnalla. Seitsenvuotiaan kehityksestä voit lukea myös MLL:n sivustoilta”Tietokulma”.
Voimia teille joulunaluspäviinne toivottaen
Hei! Oletteko kertoneet lapselle mitä ja miten paljon hän on oppinut uusia asioita vaikkapa verraten viime syksyyn? Itse olen yrittänyt kehua nimenomaan sanomalla,että oletpa hienosti oppinut tekemään jotain. Ajattelen, että siten lapsikin ymmärtää, että harjoittelun avulla voi oppia myös sellaista, mikä ei ehkä ihan heti onnistu kuten haluaisi!
Hei,
Oletko ajatellut, että lapsesi voisi olla masentunut? Minusta itsensä vähättely viittaa siihen. Toiseksi tuli mieleen, että kun olette selvästikin turvallisia vanhempia, hän voi purkaa pahaa oloaan kotona. Onko koulussa, harrastuksessa, kavereiden kanssa jotain hankaluuksia, joista hän ei pysty kertomaan, mutta viestittää pahasta olosta käytöksellään? Onko opettaja reilu ja kunnioittava? Onko tilanne ollut aina sama vai muuttunut ninenomaan eskarin ja koulun alettua?
Kannatan avun hakemista matalalla kynnyksellä! Esim. perheneuvolasta saa kuulemma hyvää apua. Koululääkärin tai lasten psykiatrin kautta voi myös lähteä eteenpäin. Varsinkin, jos tilanne on jo jatkunut pidempään, en suosittelisi odottamista.
Meillä hitaus siirtymätilanteissa ja asioiden läpiviemisessä on tosi tuttua – ja myös voimakkaat tunnereaktiot vähäiseltäkin tuntuvasta poikkeamasta johtuen. Tilanne on helpottanut, poika on jo 11v. Hänen kohdallaan tilanne on sikäli toinen, että hän on peruspositiivinen luonne, ja omintakeisesti huumoritajuinen. Hänellä leimallista tunteiden hallinnan vaikeuksien lisäksi on keskittymiskyvyn vaikeudet. Itse hakeuduimme koululääkärin suosituksesta neurologille. Sitä kautta kautta hän sai diagnoosit ADD:stä ja lukivaikeudesta, mistä on ollut suuresti apua koulun kanssa tukitoimia sovittaessa. Lisäksi prosessi auttoi ymmärtämään omaa lasta, ja tukemaan hänen kehitystään ja jaksamistaan paremmin.
Lapsemme pulmat ovat siis erilaiset kuin teidän pojan. Kokemuksesta suosittelen kuitenkin avun hakemista.
Missä päin Suomea ADD lapsen kanssa asustelet. Hoidetaanko teillä ADD-lapset neurologialla vai lasten psykiatrialla. Hyökkääkö kotikunnassanne/kaupungissanne lastensuojelu ADD lapsen perheen kimppuun?
En tiedä lukeeko aloittaja tätä enää, mutta haluaisin kuulla miten tilanne eteni? Kysymys on meinaan aivan kun suoraan meidän elämästämme tällä hetkellä. Alkaa olla keinot jo vähissä ja ainainen negatiivisuus kuluttaa kaiken energian. :(
Lapsihan on hyvin herkkä aistimaan aikuisten mielen kipeät kohdat. Jos lapsi kokee, että nimenomaan pettymyksen, ärtymyksen, jne mielipahan tunteet aiheuttavat aikuisissa ”outoja” reaktioita (kiistämistä, vastustusta, sivuuttamista, silmien pyöritystä, huokailuja) sen sijaan, että he olisivat avoimina ottamaan tunteet vastaan, sanottaisivat myötätunnolla ja olisivat kiinnostuneita kokemuksista, jotka ne ovat nostattaneet, hänellä on kaksi tapaa suojautua: joko toistuvasti tuoda näitä ko. tunteita tarjolle, tarjoten vanhemmille mahdollisuutta korjata tilanne tai muuttua kiltiksi, niin ettei rasita vanhempia. Yleensä me vanhemmat toivomme jälkimmäistä vaihtoehtoa, mutta valitettavasti se merkitsee vielä rankempaa kasvuprosessia tulevaisuudessa.
Joten jos lapsi on vihainen ja pettynyt, hänellä on siihen hyvät syyt, ehkäpä vuosien aikana patoutuneet.
Mutta olkaamme armollisia vanhempina itsellemme. Eihän meilläkään ole ollut vanhempia jotka olisivat myötätunnolla ottaneet äksyilymme ja raivomme vastaan, vaikka olisimme sitä tarvinneet. On pitänyt niellä ja pinnistellä ja pahimmillaan saanut tuntea nahoissaan sen, että on uskaltanut tuoda inhimilliset puolet itsessään julki.
Kannattaa muistaa, että me aikuiset emme enää mene rikki lapsiemme tunteiden purkauksista, vaikka siltä voi vielä tuntua. Se vaara oli silloin lapsena kun varoimme omien vanhempiemme yllättäviä mielenliikkeitä.
Onneksi voimme aina pahoitella osaamattomuuttamme ja edetä muutoksessa pienin askelin, etsien itselle tukea.
Lopuksi vielä huonosta itsetunnosta. Lapsi (ja aikuinenkin) voi sanoa itseä pahaksi ja huonoksi ja syvempi tarkoitus on saada ymmärrys sille TUNTEELLE että on arvoton. Eli voi vastata myötätunnolla, että vaikka on hyvä, niin kuin sinä ehdottomasti olet, voi tuntea aivan kuin olisi paha…
Hei! Meidän 7- vuotias poikamme on hyvin samanlainen. Kaikesta kinastellaan joka päivä, kouluun lähteminen oli koko syksyn yhtä tuskaa ja hoputtelua. Nyt kun ekaa luokkaa on syksyn verran purkissa, on lähteminen aamuisin jo helpompaa. Kaikesta mahdollisesta kuitenkin kisataan, rajoja hänellä on ollut aina, ja aina hän on pyrkinyt niitä venyttämään. Kavereita on muutama, ja oppiminen sujuu hyvin. Raskasta hänen kanssaan on joka Päivä, onneksi jäämme sen mieheni kanssa, muuten en jaksaisi.
Meillä kamppaillaan saman asia kanssa ja päädyinkin jo hakemaan apua perheneuvolasta. Aloittajan viesti oli jotenkin täysin samankaltainen kuin oman pojan kanssa. Kunpa olisikin joku yksi ja oikea keino saada selvyys asioihin.
Sama tilanne täälläkin.
Huomasin tuossa kun kävimme virpomassa, että negatiivinen mieliala on taas päällä. Itseäni tympäsi että minä jouduin virpomaan hänen puolesta, ihan hävetti kuinka hän äksyili niille vieraille ihmisille jotka olivat jotain palkkiota antamassa.
Ei katsonut silmiin, ei mitään miellyttävää. Vaikka häntä on kyllä yritetty kasvattaa kohteliaaksi. Tuntuu että mitä enemmän painostan, sitä enemmän hän vetäytyy ja rupeaa hankalaksi.
No nyt kokeilin sitten ihan vaan pysähtyä siihen tien sivuun ja sanoa että ei ole oikein että minä teen tässä kaiken työn ja sinä sitten vaan keräät palkkiot. Silloinhan palkkio kuuluu minulle.
”Virpomisessa on tarkoituksena ilahduttaa ihmisiä ja toivoa heille hyvää, he saavat iloisesti koristellun vitsan ja sinä osaat sen loitsun, jolla sitä toivotetaan. Eikä haittaa vaikka et osaisi, minä kyllä tuen sinua sitten.” sanoin. Tämän jälkeen hän kohensi käytöstään ja virpoi loppukohteet itse lorun lukien. Ei katsonut ihmisiä silmiin, virpominen selvästi ujostutti, mutta en siitä maininnut. Pääasia, että rohkaistui. Loppumatkasta hän oli iloisempi, kun huomasi homman jo sujuvan ja näki odottavat herkut. Joku mies ihan pysähtyi vartavasten ja haki autostaan karkkia iloisille pikkunoidille vaikka ei edes virvottu. Pidettiin kierros lyhyenä.
Kiukku meinasi puskea vielä siinä kohtaa esille, kun olisi halunnut alkaa matkan varrella syömään herkkuja ja kielsin. Perustelin kuitenkin kiellon sillä, että on kivempi syödä suklaat sitten kotona lämpimässä ja pöydän ääressä ilman, että sormia palelee. Ruoka syödään myös aina ensin. Hän joutui odottamaan aika monta tuntia, mutta ei kitissyt, koska tiesi, että en anna periksi ja pidämme aina kiinni tästä säännöstä.
Poikamme on aina ollut tosi fiksu, hänen pitää ymmärtää miksi asioita tehdään ja hän on isänsä tavoi sellainen luonne, että haluaa tietää jo ennalta mihin ollaan menossa, mitä tehdään, miksi ja mitä on odotettavissa jatkossa. Kun itse spontaanina muistaisin tämän, pääsisin helpommalla. Ja koska hän on tosi fiksu, saatan vahingossa vaatia häneltä liikaa.
Poika on siis 5-vuotias. Esimerkiksi matematiikassa hän on jo todella pitkällä, kerto- ja murtolaskuissa. Huomasin hänen kiukkuilevan matematiikkapelissä. Vaikka hän osasi lopulta kun sai kiukkunsa hallittua, huomasin, että laskut ovat hänelle silti henkisesti liian vaikeita, tai ainakaan niitä vaikeita ei saisi olla liikaa peräkkäin. Palasimme helpompiin tehtäviin ja ilo harjoitteluun palasi, hän kuitenkin halusi edetä itse ja haki pelin ilolla ja raportoi jokaisesta onnistumisesta iloisena.
Joten luulen, että vika ei ole lapsessa vaan meissä vanhemmissa. Vaadimme liikaa emmekä aina muista selittää asioita tarpeeksi hyvin, jotta lapsi edes voisi ymmärtää vaatimuksemme.