Nyt on pakko kirjoittaa huolista, jos se auttaisi edes vähän.
Erosimme reilu vuosi sitten. Ero oli helpotus; kiusasimme toisiamme, mies joi, minä nälvin ja valitin. Vuodesta toiseen.
Olen nauttinut vapaudesta mutta epäonnistuminen kaihertaa. Asumme pienellä paikkakunnalla ja minusta tuntuu, että minua pidetään ”syyllisenä”. Ex saa sympatiat puolelleen, koska on niin mukava ja fiksu. Juominen tuntuu vain huvittavan. Olen menettänyt eron myötä myös ystäviä, mikä tuntuu todella pahalta. Ystävät ovat ”valinneet” puolensa, kokevat jopa minut uhkana, koska olen sinkku.
Olen ollut pitkämielinen ja joustava, tukenut exää, halunnut hänelle parasta, onhan hän lasteni isä. Silti olen saanut kuulla haukkuja juovuspäissään. Viime haukkujen jälkeen päätin, että en enää Anna haukkumista anteeksi, en jaksa olla joku ihme kattopaikka, mihin kipataan paha olo.
Mutta kaiken kaikkiaan; ero harmittaa koska epäonnistuin, lapset kärsivät ja menetin ystäviä.
Toinen huoli on suhde teiniin. Tyttö, 17-v muutti lähemmäs opiskelupaikkaa, vaikka matkaa oli vain 45 km. Välit on parantuneet mutta jos olemme vähänkin kauemman aikaa yhdessä, tulee riitaa. Riitä tulee lähinnä siitä, että minä yritän olla ystävällinen ja tsemppaan tyttö, saan vastaani äksyilyä, johon sitten lopulta hermostun. Nytkin hermostuin päivällä, ja vieläkin olen vihainen. Tai paremminkin pettynyt. Miten oma lapseni voi käyttäytyä niin itsekkäästi ja tuijottaa omaa napaa. Kiusaa 8 vuotta nuorempaa pikkusiskoa. Ja äksyilee minulle joka asiasta. Missä kengät, missä takki, anna rahaa..
Koen olevani epäonnistunut äitinä hänen kohdallaan. Olisin halunnut kasvattaa lapsen, joka kunnioittaa vanhempiaan ja ottaa toiset huomioon, kokee empatiaa.
Kolmas huoli on töissä jaksaminen.
Olen yrittäjä ja työmäärä on hirveä. Siitä huolimatta taloudellinen tilanne on todella huono. Minulla oli kannattava ravintola ja hölmöyksissäni menin avaamaan toisenkin ravintolan juuri eron hetkellä. Tämä uusi ravintola ei sitten lähtenytkään odotetusti tuottamaan ja nyt on paha tilanne. Jopa konkurssi on mahdollinen. Yritän selvitä käyttämällä asiantuntijoita apuna.
Mutta jos joudun toteamaan, että epäonnistuin tässäkin.
Kotona asuu vielä kaksi lasta, Ihanat tyttö ja poika, tällä hetkellä ainoat, joiden takia tuntuu, että jaksan.
Elämää ei ole tarkoitettu helpoksi, mutta onko sen oltava näin raskasta?
Oletpa ollut melko mankelissa viime aikoina.
Ero oli varmasti oikea ratkaisu, mutta silti lapset usein reagoivat kuten vanhin tyttäresi näyttää tekevän. Osa hänen käyttäytymistään voi olla vielä murrosiän oireilua, mutta myös huomion hakua, kun on viikot poissa. Hän on kuitenkin vielä lapsi ja osa-itsenäistynyt todella nuorena.
Ajan kanssa tosi ystävät kyllä palaavat, vaikka olisivatkin valinneet puolensa eron jälkeen. Tai sitten on vaan parempi hankkia uusia, joita ei menneisyys rasita.
Työtilanteesi varmasti vaikuttaa myös jaksamiseesi. Olisiko mahdollista luopua toisesta ravintolasta ja keskittyä vain kannattavaan toimintaan. Tarvitse voimavaroja lastesi kanssa elämiseen ja heidän tukemiseen vielä monta vuotta.
Ei epäonnistuminen ole häpeä. Pitäisin isompana häpeänä, jos ihminen ei yritä mitään.
Tsemppiä kevääseen ja toivottavasti löydät ilon aiheita!
