Hei,
meillä on kaksi poikaa, 6 ja 7 vuotta. Nuorempi saa helposti kavereita, vaikka on aika valikoiva. Hänellä on ollut jo pari kolme vuotta yksi hyvä ykköskaveri ja muutama muu.
Vanhemmalla taas on ollut alusta lähtien vaikeuksia solmia kaverisuhteita. Hän on, kuten sinunkin poikasi, myös iloinen ja periaattessa sosiaalinen poika; hyvin puhelias aikuisten ja tuttujen lasten seurassa. Mutta kun on kyseessä vieraat lapset, niin ”kissa vie kielen”. On itse sanonut, että häntä arastuttaa ja ujostuttaa, eikä keksi puhumista vieraitten lasten kanssa.
Veljekset tietysti touhuavat paljon keskenään, mutta jos esim. pikkuveljellä on kaveri meillä kylässä, niin isoveli jää usein kolmanneksi pyöräksi. Olen sanonut, että voisivat hyvin olla kaikki keskenään, mutta en voi pakottaa heitä olemaan yhdessä, ja ymmärrän, että pikkuveli haluaa olla välillä kahdestaan oman kaverin kanssa.
Päiväkodista ei jäänyt yhtään pysyvää kaveria ja eskarissa jäi ”ylimääräiseksi”, eli leikki aina siinä porukassa, mihin sattui minäkin päivänä pääsemään mukaan. Oli myös paljon itsekseen (onneksi on aina osannut olla myös omissa oloissaan). Useaan otteeseen siellä puhuin henkilökunnan kanssa tästä, mutta ei se auttanut. Kun ketäänhän ei voi pakottaa olemaan jonkun kanssa.
Hänellä oli naapurustossa samanikäinen hyvä kaveri pari vuotta sitten, joka muutti pois. Siitä murheesta kesti kauan päästä yli.
Onneksi nyt on naapurustosta löytynyt pari vuotta nuorempi poika, jonka kanssa on paljon. Mutta luonnollisesti jo melkein 8-vuotias haluaisi enemmänkin kavereita ja samanikäisiä. On surullinen siitä, että veljellä on paljon kavereita, mutta hänellä ei ja miksi hän jää aina yksin.
Huolestuttaa, että syrjäytyy ja itsetunto menee. Hän itse kokee olevansa jotenkin huono, kun ei kelpaa. Toivottavasti syksyllä löytyy uusia kavereita koulusta. Nyt on käynyt pienluokkaa ja oppilaat ovat siellä isommalta alueelta. Siellä on ollut kavereita, 1-3, mutta kaikki kauempaa ja syksyllä menevät eri kouluun.
