Mistä tukea sijoitetun nuoren vanhemmille?
Raskain sydämin näin äitienpäivän aattona.. 15v esikoiseni on tänä keväänä jouduttu sijoittamaan lastenkotiin oman holtittoman käytöksensä vuoksi. Kaikki kotikonstit kokeiltiin, eikä jäänyt muita vaihtoehtoja. Uskokaa, ettei ollut helppo päätös lähteä hakemaan apua sosiaalipuolelta. Eikä päätöstä tehty ihan pikkuperustein.
Välillä näytti siltä, että sijoituksesta on apua, mutta nyt ollaan taas lähtöpisteessä. Nuori ei halua nähdäkään, ei tule puhelimeen kun kysyn kuulumisia, ei halua tulla kotiin (omien sanojensa mukaan enää ikinä). On hyvin pettynyt, etenkin minuun.
En tunne enkä tiedä ketään samassa tilanteessa olevia. Täytyy tunnustaa, että jotenkin lapsellisesti olen aina kuvitellut, että sijoitetut lapset ovat jotenkin huonoista oloista. Mutta mekin olemme ihan tavallinen perhe ja minä olen ihan tavallinen äiti. En ymmärrä miten olemme joutuneet tällaiseen tilanteeseen. En tunne lastani enää ja tuntuu hirveän pahalta että hän on kääntänyt selkänsä minulle ja perheelleen.
Olin jo mielestäni karaistunut siihen vihaan, mitä nuori minuun kohdistaa. Mutta nyt .. tuntuu niin hirmuisen pahalta. 15 vuotta sitten minusta tuli äiti. Ja ensimmäistä kertaa sen jälkeen vietän äitienpäivää ilman että ensimmäinen lapseni on kotona. Suru tuntuu musertavalta. Miten tällaisen yli pääsee??
Älä ainakaan syyttele itseäsi!!! Ratkaisu oli aivan oikea. Hyvä ystäväni joutui samaan tilaneseen ja seurasin tapahtumia hyvin läheltä!!!
Muista, ettet ole tehnyt mitään väärin!!!
Voin itsekin nuoren kapinallisen äitinä myötäelää surussasi. Itselläni ei ihan vastaavaa kokemuspohjaa ole, mutta läheisestä tuttavapiiristä tiedän erään vastaavan tapauksen: Vanhemmat aina olleet rakastavia ja huolehtivia ns. kunnollisia, pitkälle koulutettuja ihmisiä. Murrosiässä, n 16-vuotiaana esikoinen vain yhtäkkiä heittäytyi täysin holtittomaksi, karkaili kotoa, teki pikkurötöksiä, alkoi käyttää päihteitä, lintsasi koulusta jne. Vanhempien keinot olivat lopussa ja oman itsensä takia hänet päädyttiin sijoittamaan määräaikaisesti kodin ulkopuolelle. Tuossa vaiheessa tilanne näytti aika toivottomalta.
Mutta nyt kun tuosta kaikesta on muutama vuosi kulunut tilanne on taas muuttunut. Nuori on aloittanut keskenjäänet opintonsa ja hankkinut myös osa-aikatyön. Omaan vuokrakotiin on muuttanut ja hoitaa asiansa hyvin. Hän on nyt jälkikäteen kiittänyt vanhempiaan kaiken kestämisestä ja siitä että jaksavat ja haluavat vieläkin häntä rakastaa ja tukea.
Haluan tällä kirjoituksella valaa sinuun uskoa että aina on toivoa. Oikeasti!
Ajatus siitä että sijoitetut nuoret tulevat aina huonoista oloista joutaa romukoppaan. Myönnän että lasten ollessa pieniä ajattelin salaa itsekin vastaavasti. Nyt kun murrosikää on meilläkin eletty ja tuttavaperheen kokemusta olen seurannut en olisi voinut enempää väärässä olla. Hymyilyttää kun pikkulasten vanhemmat toteavat ettei heille varmaan tule murrosiässä ongelmia kun lapsi on ”niin kiltti”… Olen huomannut että kun näistä asioista avautuu ja alkaa keskustella kuulee jatkuvasti ns ”kunnollisten”, aivan tavallisten perheiden tarinoita rankasta arjesta nuortensa kanssa. Esim lastensuojelu-asiakkuus on teini-ikäisten perheissä paljon yleisempää kuin voisi kuvitella.
Voimia sinulle äiti-kollega, olet paras emo omalle poikasellesi, usko pois.
Nyt kun lapseni on 19v. Ajattelen, että olisivatpa ottaneet sen jo 15v pois. Silloin voisin nyt ajatella, että myös kasvatuksen asiantuntujat ovat koittaneet saada häntä ymmärtämään elämän tosiasiat, eikä kaikki olisi minun vastuullani. Yritä ajatella hänen parastaan ja olla rypemättä itsesäälissä. Anna ammattilaisille mahdollisuus. Kyllä lapsesi aikuisena voi tulla kiittämään sinua vielä.
Usko parempaan on koetuksella. Kuinka paljon pitää sietää? Olen äiti, kyllä. Mutta ihminen minäkin. Ennen ajattelin aina, että kyllä äidit jaksaa, pakkohan se on! Omasta lapsesta kyse. Mutta .. minua on lyöty, on potkittu, solvattu, uhkailtu. Päälleni on syljetty, on haistateltu. On käytetty hyväuskoisuuttani hyväksi, valehdeltu jne. Pienemmän sisarukset tätä olleet seuraamassa ja pelänneet.
Ja nyt ollaan siinä tilanteessa, että nuori ei halua kotiin, eikä halua puhua. Haluaa tulla huostaanotetuksi. Joku sanoisi, että hyvä niin! Että ei tuollaisella käytöksellä kotiin ole asiaakaan. Itsekään en halua saman katon alle. Ellei sitten käytös/asenne muutu radikaalisti paremmiksi (mihin en usko). Ollaan siis samaa mieltä tästä asiasta.
Mutta kuka kertoisi nämä järkiasiat minun tunteille?? Kyseessä on lapsení, jota kannoin ja jonka synnytin. Jota huolella hoivasin ja jolle halusin (haluan!) vain parasta. Se sama lapsi, joka vielä vuosi sitten leikki naapurin lasten kanssa. En tunne häntä enää. Eikä hän halua enää tunteä minua. Sydämestäni toivon,että saan lapseni takaisin.
Kai tähän sopeutuu. Kun on pakko. Ottaa vaan niin luonnolle, että en omaa lastani saanut aikuisikään saateltua. Että siihen tarvitaan tämmöinen raskas kalusto, että saadaan yhden nuoren elämä raiteilleen. Ja millaisille raiteille se laitoksen kautta voi mennä .. En tiedä, tuleeko se järki päähän myöhemmin, enkä tiedä, pystynkö itsekään häntä enää vastaanottamaan niin avoimin sydämin kuin toivoisin. Jotain minussa on särkynyt ja hävettää sanoa näin, sillä eihän äidit koskaan luovuta???
Hei! Kovin riipaisi sinun tarinasi. Minulla oli vuosi sitten samanlainen tilanne. Lapsi muutti pois kotoa äitienpäivän aattona.
Meidän nuori oli vain väliaikaisessa huostaanotossa, mutta kyllä niitä epätoivon hetkiä oli ja on edelleenkin. Voisin melkein sanoa, että meilläkin ollaan samassa tilanteessa kuin vuosi sitten. Meillä oli aluksi nuorella vakaa aikomus palata mahdollisimman pian kotiin, mutta kun huomasi saavansa kulkea kaupungilla ilman valvojaa (ja tavata vanhaa jengiä), niin totesi, ettei palaa kotiin. Välillä tuntui, että muiden ongelma-nuorten kanssa käydyt keskustelut vain ruokkivat kiihkoa ja kapinaa. Lisäksi he antoivat toinen toisilleen alibeja kun saivat pareittain käydä ulkona. Jossakin vaiheessa tuntui, että palavereissa suorastaan annettiin eväät siihen miten kiertää annettuja rajoitteita!
Olen itse käynyt tämän vuoden ajan psykoterapiassa, lähinnä omien lapsuuden traumojeni kanssa, mutta myös viimekesäisen takia. En voi mitenkään mainostaa saaneeni apua siitäkään. Välillä tuntuu, että lapsella on oikeuksia, mutta vanhemmilla ei. Olen myös kokenut, että minun korvien väliä osoitellaan kun sanon jotain, mutta kovasti ovat monet asiat käyneet toteen mitä olen pelännyt.
Olemme myös ihan perusperhe ja kaiken pitäisi olla ihan ok, mutta nuoremme ajautui väärään seuraan ja sitten karkasi mopo käsistä.Sukumme ja kaikki tuttavamme ovat leimanneet meidät huonoiksi vanhemmiksi kun emme pysty rakastamaan lastamme. Juuri nyt kun tukea olisi eniten tarvittu! Toivottavasti sinulla on tukea edes sieltä päin.
Kotiutumisen jälkeen tilanne on näennäisesti rauhallinen, mutta pinnan alla kytee koko ajan. Toisaalta se, ettemme saa pidettyä kuria, on johtanut siihen, että nuori hakeutui toiseen vähintään yhtä arveluttavaan porukkaan.
Kun lapsi tuli takaisin kotiin, odotin yhteistyötä kasvatuksen ja rajojen kanssa, mutta kyllä me jäätiin ihan tyhjän päälle. Nuoren kanssa on ihan mahdoton keskustella kotitöistä ja rajoista, mutta kun on hänen oikeuksistaan kyse, niin hyvä ettei tiedä numerolta lakipykälää joka puoltaa hänen kantaansa. Olisi ollut helpotus, kun olisi saatu kotiutumisvaiheessa mustaa valkoisella kodin säännöistä ja myös mitä seuraa kun sääntöjä rikotaan.
Tänään taas vuoden tauon jälkeen luin näitä MLL:n ohjeita ja totesin ettei meillä mene sinnepäinkään. Kurinpalautuksen aika siis! Ensimmäistä kertaa tulin kurkanneeksi myös tänne palstalle ja sinun kirjoituksesi kolahti kovasti.
On todella vaikeaa, kun oma lapsi etääntyy (eikä ihan luonnollisella tavalla, vaan kaveriporukan vetämänä). Toivon sinulle jaksamista, mutta omasta kokemuksesta voin vain todeta, että helppoa se ei tule olemaan.
Ja hei, meitä on paljon muitakin, et ole yksin! Sitäkin olen ihmetellyt, ettei kukaan ole ohjannut ns. vertaistukeen. Siitä on kyllä usein paljon enemmän apua kuin noista virkailijoista, tosin minulle tokaistiin aika pahasti ”maallikko- asiantuntijoista” kun vertasin erään puolitutun kokemuksia omiini. Täällä netissä tietysti voi keskustella, mutta kyllä se toisen ihmisen läsnäolo näissä tilanteissa vaan kummasti tuo lohtua.
Ymmärrän paremmin kuin hyvin ajatuksesi ja tunteesi. Toivottavasti löytäisit samassa tilanteessa olevia juttukumppaniksi, meitä on.. Sinähän olet erityisen hyvä tavallinen äiti, kaipaat lastasi ja järjestit hänelle apua huolimatta kärsimyksestä, jota joudut nyt kokemaan.
Olen kasvatusalan ammattilainen, mutta ei se suojaa oman lapsen myrskyisältä murrosiältä. Meillä on takana lyhyt sijoitus, josta lapsemme on hyvin katkera, vaikka me vanhemmat näemme siitä olleen hyötyä. Pitempi sijoitus on uhkana koko ajan. Emme kukaan sitä toivo, mutta olemme siihen valmiit, jos muu ei auta. Työkaverini lapsi oli sijoitettuna hieman pitempään, tilanne on nykyisin paljon parempi. Ystäväni lapsi on sijoitettu täysi-ikäisyyteen asti.
Pyydä tukea myös lastenkodin työntekijöiltä. Sinulla on myös oikeus saada tukea ja apua, se auttaa myös lastasi. Oletko kuullut vanhaa viisautta ”yhden lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä” ?
Yhdessä jaksamme paljon paremmin :)
Meillä elettiin noin vuosi taas katsoen läpi sormien erinäisiä valheita ja tekosyitä ja laiminlyöntejä. Nyt olen vahvempi kuin viime vuonna ja nyt olen valmis jopa antamaan lapseni pois.
Viime vuonna lapsi ilmoitti haluavansa pois kotoa. Toivoi jopa että lyötäisiin häntä (eikä vain huudettaisi) että olisi edes joku syy mihin voisi vedota että pääsee pois kotoa. Nuorisokodissa vajaan 3 kuukautta asuttuaan oli ensin sitä mieltä, että ei halua palata. Koska mitään oikeaa syytä kotoa pois muuttamiseen ei löytynyt, joutui sitten palaamaan. Alku oli hankalaa. Oltiin kuin kissat ja hiiret. Kun sossu tarjosi apua kotiin, niin yhtäkkiä nuori teki täyskäännöksen ja olikin niin onnellinen kun saa olla taas kotona ja kaikki sujuu NIIN hyvin.
Olin palaverissa ihan ihmeissäni. Olin ollut ihan varma, että jokin ässä on hihassa, mutta että tällainen ässä! Olin helpottunut, onnellinen ja luottavainen.
Pitkin talvea alkoivat taas vanhat käytösmallit palata, ote nuoreen löyseni ns. luottamuksen myötä. Jossakin taka-alalla kummitteli erinäiset lausahdukset, normaalista poikkeavat käytösmallit, epäilys luotettavuudesta sekä omaa nuorta, että sitä porukkaa kohtaan jossa hän liikkui.
Nyt vyyhti on taas purkautumassa, mutta nyt tiedän ettei vika ole meissä vanhemmissa, vaan nuoressa itsessään. En tiedä miten häntä enemmän voisin rakastaa. Miten enemmän tukea. En vaatinut koulun suhteen kovia ponnisteluja, livettiin kotitöistäkin tarvittaessa. Annoin otteen höllentyä kun pelkäsin nuoren aloittavan saman rumban kuin viime vuonna. Pelkäsin, että hän käy itkemässä luokanvalvojalle, terveydenhoitajalle, kuraattorille ja kenelle kaikille kävikään itkemässä kurjaa kohtaloaan viime vuonna. Pelkäsin menettäväni hänet taas. Vaan nyt kun alkaa olla näyttöä hänen omasta holtittomasta käytöksestään, niin juttu alkaakin purkaantua meiltä päin. Tiedän, että jos hän joutuu huostaanotetuksi, niin meitä syytetään taas. Antaa tulla vaan. En aio elää omaa elämääni pelon, syyllisyyden ja jännityksen vallassa. Meillä on nuorempiakin lapsia ja myös heidän turvallisuudestaan alkaa olla huoli. Tiedän myös sen, että nuoremme ei halua joutua taas tiukkojen rajojen takia pois kotoa. Me lupasimme viime vuonna yrittää vielä vaikka voimat olivat lopussa. Nyt se tie on kuljettu koko lailla loppuun.
En voi kertoa mitä kaikkea meidän perhe on nuoremme toilailujen takia joutunut kärsimään, mutta oman ja nuorempien lastemme turvallisuuden takia on pakko tehdä tämä ratkaisu. Sydän itkee verta, se on totuus, mutta rajansa kaikella.
Uskon, että sinunkin kohdallasi aika tekee tehtävänsä. Tunteet vaimenevat, mutta eivät kuole. Tulee itsesuojeluvaisto päälle ja hyväksyy sen, että nyky yhteiskunnassa on niin paljon mätää, että vanhempi ei enää pysty kovaluontoista nuortaan rajoittamaan niin kuin ennen.
Itse sain remmiä pienenä ajoittain, en ole siitä ylpeä, mutta nöyräksi se opetti. Valehtelusta seurasi suuria rangaistuksia, jotka nyt tuntuvat ihan kohtuullisilta rajoitteilta. Silloin ei ollut viikkorahoja, nettejä, kännyköitä. Kavereille jos halusi, niin ei lähtenyt kotiväki autolla kuskaamaan ovelta ovelle vaan pyörällä polkaistiin satoi tai paistoi. Meillä kun vuosi sitten alettiin kaikkea rajoittamaan, niin heti me kostettiin lapsuutemme traumoja omalle lapsellemme ja minulle näytettiin tietä psykiatrin puheille.
Meillä vanhemmilla on välillä myös ollut tiukkaa, ja sehän taas saa murkkumme riemun valtaan. Vuoron perään vaihtuu se, kenen puolella hän on ja kuka saa paistatella hänen suosiossaan. Tarvittaessa on osapuolia kiristetty erinäisistä ajattelemattomista lausahduksista ja se on myös ollut rasittamassa suhdettamme. Toisaalta olemme kyllä luvanneet toisillemme, että emme ota näitä nuoren ”raottamia” asioita vakavasti. Yleensä olemme ehtineet purkauksistamme keskustella yhdessä ennen kuin lapsi on ehtinyt julkaista kommenntejamme.
Tätä tämä on. Vuoristorataa. Yleensä käy vielä niin, että mitä kauemmin on tyyntä, niin sitä voimakkaampi rajuilma sitä seuraa. Nyt oli taas pitkään tyyntä – liian tyyntä. Usko ja toivo, epäusko ja epätoivo vuorottelevat koko ajan. Luottamusta yritettiin juuri saada lisääntymään, mutta nyt kävi ilmi, että kaikki on ollutkin teatteria ja nyt ollaan taas luottamuksessa pakkasen puolella.
Minullakaan ei ole tällä hetkellä uskoa parempaan. Nyt vielä vähemmän kuin vuosi sitten. Oloni on nyt kyllä rauhallisempi ja pystyn jäsentelemään asioita, töissä olen pystynyt olemaan ja muutenkin pyörittämään normaalia arkea. Mutta öisin heräilen pohtimaan sitä miten sääli on kun ihan fiksu nuori heittää elämänsä täysin hukkaan. Vaikea ymmärtää kuinka paha olo nuorella täytyy olla, mistä se johtuu, millä sitä helpottaisi. Nuorimmainen kysyi vähän aikaa sitten miksi nauran niin erilailla kuin ennen. Toden totta, naurunikin on vain teennäistä. Se sai minut myös päätämään, että nyt tämä loppuu.
Toivon sydämestäni, että nuorelle kasvaa nopeasti järki päähän. Näyttää vaan niin pahasti siltä, että alamäki on vielä nopeampi. Toivon myös sinun nuorellesi sitä että kypsyy ja järkevöityy. Meidän suurin virheemme taisi olla se, että päätimme yrittää kotioloissa vielä. Suunta on ollut selvästi alaspäin. JOS olisimme antaneet periksi aikaisemmin, niin nuori edes eläisi turvallisemmassa (????) ympäristössä ja olisi tiukemman seurannan alaisena.
Vaikka sinusta tuntuukin vaikealta se, että joudut olemaan erossa lapsestasi, niin yritä ajatella että se on teidän kummankin parhaaksi. Kotilomat näyttänevät suuntaa mihin päin tilanne on menossa. Mutta älä tee samaa virhettä kuin minä, että alat nöyristellä hänen edessään saadaksesi hänet takaisin. Voin vain todeta, että se se vasta lisää tuskaa, mielipahaa ja pohjaa sille, että nuori saa sinut alistumaan ja hiljaa hyväksymään huonon käytöksen.
Meillä todennäköisesti alkaa vääntö siitä, että jos hän olisi saanut vuosi sitten olla siinä jengissä missä oli, niin hän ei olisi hakeutunut tähän jengiin. Olen sitä mieltä ettei meillä ole kysymys hyvästä ja huonosta vaihtoehdosta, vaan kahdesta yhtä huonosta. Nyt onkin vaan työ, että saamme nämä viranomaiset tajuamaan tämän. Lapsemme osaa nimittäin olla erittäin manipuloiva, valehtelee todella sujuvasti, on todella aikuisen oloinen puheissaan (silloin kun haluaa) ja saa meidät näyttämään todella syyllisiltä.
Tämä minun kokemukseni ei taida olla sieltä kaikkein kannustavimmasta päästä, mutta toivottavasti saat edes sellaista tunnetta ettet ole yksin huolinesi. Ehkä meidän perheen juttu myös valottaa sinulle tulevaisuutta, ainakin mitä se pahimmillaan vielä voi tuoda tullessaan. Toivon kyllä sydämeni pohjasta, että sinun tulevaisuutesi olisi jotain ihan muuta.
Kiitos vastauksistanne! Siitä on valtavasti apua, kun saa vaikka ”vain” netin kautta purkaa ajatuksiaan ja niihin vieläpä vastataan! Se tieto, ettei ole yksin ja että on muitakin samanlaisissa tunnelmissa, sillä on todella iso merkitys ainakin minun jaksamiselle. Ainakaan en enää tunne olevani totaali epäonnistuja kasvattajana.
Totuushan on, että jokainen lapsi lähtee kotoa ennemmin tai myöhemmin. Tämän vanhimman kohdalla arvelin jo vuosi sitten, että itsenäistyy kovaa vauhtia ja mahtaako peuskoulun jälkeen opinnot jo viedä kodista pois. Mutta että tällainen rytinä. Ei tämmöiseen voi valmistautua. Ei mitenkään. Muutos alkoi tapahtua pikkuhiljaa n.vuosi sitten. Nuoren kaveriporukka alkoi muuttumaan. Uusissa kamuissa on monen sortin ongelmatapausta, ei ehkä ihan parasta seuraa mitä lapselleen toivoisi.. meidän nuori alkoi sitten vähitelle samastua heihin. Olipa kuulkaa aikamoinen järkytys näin jälkeenpäin kuulla, mitä kaikkia juttuja meidän lapsemme on näille kamuille kertoillut. Esittänyt ongelmaista, ihan totta! Ja kaikki vain jotta sopeutuisi porukkaan, josta puolet käy terapiassa ja toinen puoli olisis kipeästi sen tarpeessa. Niin suuri oli nuorella halu kuulua näiden ”koulun pahisten” joukkoon, että loi itselleen roolin sitä varten.
Ilmankos yksikin lapsen kavereista aina tavatessamme ei tervehtinyt vaan vain mulkoili minua. TIes minkä tarinan nuori oli hällekin kertonut.
Ja nyt todella näyttää siltä, että asiat ei ainakaan parempaan suuntaan mene. Sijoitusta piti jatkaa, lapsi on ollut kertaalleen karkureissulla (siitä aika kovat seuraamukset, mutta syystäkin) .. kielenkäyttö, asenne, kaikki on muuttuneet pahemmiksi kuin koskaan. Mietin, että ei oltaisi tätä enää kotona jaksettukaan, että parempi vaan kun pysyy siellä missä nyt on. Siellä on ammattilaiset ilman tunnesidettä ottamassa vastaan noitumiset ja rähinän.
Mutta muuttuuko tää ikinä paremmaksi? Tuleeko se raja vastaan nuorella, jolloin hän tajuaisi että hei, näin en voi jatkaa. Että käääntäisi suuntaa, joka nyt on selvästi itsetuhoinen ja väärä. Sitä ei tiedä kukaan ja itsekin vain arvailen: mutta oma näkemykseni tähän astisen perusteella on, että laitoshoito ei ole kellekään paras ratkaisu. Plus kaveriporukka jossa alkoi hengailla n.vuosi sitten.
Itse menen nyt päivä kerrallaan. Hoitelen arkea ja odotan sitä kaunista päivää, jolloin saan vanhimman lapseni takaisin. Toivon että se koittaa ennenkuin on myöhäistä.
Mikä näitä meidän nuoria vaivaa? Mistä ne saa kaiken tiedon ja taidon toimia näin päättömästi? Olen ihan mykistynut, sillä nyt vasta tajuan miksi ihmeessä ihmiset kaupungilla katsovat kieroon ja hyvä jos tervehtivät! Olenpa ollut tyhmä! Kiitos valaisevasta viestistäsi.
Meillä nuori ilmoitti yläasteelle mennessään, että muuttaa kotoa pois heti kun täyttää 16v. Muutto tuli kuitenkin (väliaikaisena) jo vuotta aiemmin. Nyt hän olisi ollut kovasti menossa naapurikaupungin kouluun, mutta tässä tilanteessa emme katsoneet sitä mahdolliseksi. Onneksi hälytyskellot sen verran soivat silloin valintojen aikaan!
Koulussa tuntuu nykyään tuo valistus näille ongelmaisuutta hakeville nuorille olevan varsin hyvin perille menevä asia. Jos mitään muuta ei opittukaan, niin kaikki omat oikeudet kyllä.Ja toden totta, yksi jos toinen nuoremme kaveriporukasta käy psykiatrin vastaanotolla.
Lisäksi on näitä nuorten lehtiä, joissa on ihan suoraan toimintamallit, mitä pitää tehdä että ”pääsee” huostaanotetuksi. Oman nuoren (itseni tilaamia) lehtiä taannoin selattuani olin ihan järkyttynyt. Pelkkää seksiä ja tätä ongelma- juttua kaikki!
On todella helpottavaa minullekin ollut nämä ”vain” netin kautta käydyt keskustelut! Kiitos, kun avasit aiheen!
On tämä tunteiden vuoristorataa.. Tulisipa jokin päätös suuntaan tai toiseen. Sossu on sitä mieltä, että päätavoite on nuoren kotiutuminen. Kiitos kyllä, sitä toivon itsekin. Mutta nuori itse ei halua! Joten tässä sitä seilataan ja koitetaan palaveerata ja miettiä ratkaisuja.
Ja sillä välin minä koitan olla ja elää kuten ennenkin. Välillä on niin paljon patoutunutta surua ja raivoa sisuksissa, että tekee mieli huutaa ääneen. Miksi, miksi tämän piti tapahtua? Miksi nuorella on näin paha olla? Mitä tein väärin?? Missä kohtaa epäonnistuin? Tyhjään kyselen, vastauksia ei kukaan tule antamaan. Sanovat, etten saa syytellä itseäni. No ketä sitten??
Epätietoisuus ja asioiden keskeneräisyys on vaikeita kestää. Kun edes tietäisi, milloin tämä jatkuva painajainen päättyy.
Hei, itse sain ja saan edelleen tukea nuorisopolilta nyt jo 18-vuotiaan poikani alkoholista aiheutuviin käytösongelmiin. Muuten tukehtuisin näihin ajatuksiini. Poika on 14-vuotiaasta aina rikkonut rajojaan monin eri tavoin ja sain hänet mm. pari vuotta sitten avohoidon tukitoimena sijoitettuna nuorisokotiin muutamaksi kuukaudeksi. Poika vihaa minua ja se tulee aina esiin kännissä. Hänellä on takanaan kahdet käräjät, käynyt kiinni ihmisiin, uhkailee mutta vain kännissä. Hän on rikkonut tavaraa nuorempana jne. Olen yrittänyt puhua hänelle, että menisi hakemaan keskusteluapua, mutta hän ei pidä itseään niin ongelmaisena. Itse vietin vuosi sitten äitienpäivän poliisiasemalla, jonne poikani oli viety kännissä mopolla ajamisen takia. Mutta valtaosin menee hyvin. Kuitenkin aina pelkään yöllisiä soittoja ja nyt taas monen viikon raittiuden jälkeen hän oli kavereilla juhlimassa. Tuli aamulla käymään luonani kännissä, ja koska kyselin missä on ollut, otti nokkiinsa. Meni omaan asuntoonsa ja toivon, että on ok ja voimme vähän keskustella asioista illalla. Mutta koko ajan pelkään, että hän joutuu vielä suurempiin vaikeuksiin ja vankilaan. Se pelko pitää minut otteessaan lähes aina öisin. Poika tapaa isäänsä vain harvoin. Mutta hänellä on paljon hyviä ystäviä, onneksi.
Ihan tavallinen äiti ja muut kirjoittajat, hei! Suomen kasvatus- ja perheneuvontaliitolla on käynnissä Voikukkia –verkostohanke, jonka tarkoituksena on välittää tietoa ja tukea huostaanoton ja sijoituksen kohdanneille vanhemmille. Hanke ylläpitää mm. tukiyhdistyksiä ja vertaistukiryhmiä sekä tuottaa vanhemmille oppaita ja esitteitä. Voikukkia –verkostohankkeen www-osoite on http://www.voikukkia.fi. Sivusto on tutustumisen arvoinen!
Hei!
Olipa onni että löysin tämän keskustelun.
Ei siksi, että meillä äideillä on taakkanaan niin paljon surua, huolta ja tuskaa oman lapsemme elämän vuoksi vaan siksi, että voimme antaa toinen toisillemme tukea. Kuten teistä jotkut muutkin, myöskään minä en tunne ketään kenen nuori olisi ollut sijoitettuna laitokseen.
Oma tyttöni muuttui pikkuhiljaa 7. luokalle menon jälkeen. Kaveripiiri vaihtui ja vuoden aikana tapahtui yhtä sun toista, selviteltävissä olevaa mutta 8. luokalla kaikki kävi rytinällä. Oli päihteiden käyttöä (ongelman laajuutta en ehkä vieläkään kokonaan ymmärrä, niin hyvä tyttö oli/on selittelemään ja peittelemään) lintsausta, yöpoissaoloja, näpistelyä, huutamista, haukkumista… Kotonamme vallitseva ilmapiiri oli hirveä. Me vanhemmat olimme kireitä ja tyttö oli hyvä saamaan meidät myös toisiamme vastaan tietyissä asioissa. Ammattilaisten mielestä tyttäremme on todella hyvä pelaamaan ihmisillä.
Tuli koulupsykologi ja sitten erityisluokka. Sitten sain selville että tyttäreni ei ole käynyt koulua muutamaan päivään ja erinäisten salapoliisitoimien kautta sain selville hänen viettävän aamupäivät kavereitten kanssa mieluummin ryyppäämässä kuin koulunpenkillä, voimani loppuivat.
Tuohon mennessä olin lintsaamisten vuoksi kuljettanut lastani kouluun ja hakenut kotiin (aina ei suostunut tulemaan kyytiin.. ). Olin aivan lopussa.
Samoihin aikoihin lastensuojeluilmoituksia sosiaalihuollolle meni kolme kappaletta ; yhden teki poliisi, joka sai tyttäreni kiinni myymälävarkaudesta. Toisen teki koulun rehtori koska tyttäreltäni löytyi koulussa repusta kaljaa. Kolmannen tein minä koska koin että emme vanhempina enää kykene kasvattamaan rakasta lastamme.
Meillä on aina ollut kodissa säännöt. Olen ollut läsnä (kotiäitinä monta vuotta). Olemme viettäneet perheenä yhdessä aikaa ja muutenkin ns. tavallinen perhe. Tuntui todella vaikealta kun yksi meistä yhtäkkiä haistatti paskat kaikille eikä välittänyt enää kuin itsestään ja kavereistaan.
Yritin tutustua nuoren kavereihin mutta harvoin he meille tulivat… aina oli tyttäreni mentävä heille/kaupungille. Jossain vaiheessa opin tuntemaan tyttäreni ”poltteen”. Tietty käyttäytymismalli vakiutui ja hänen muuttuessaan levottomaksi, puhelimessa roikkuvaksi äkäpussiksi, tiesin että taas tapahtuu … pakkokeinot kotona olemiseen kokeiltiin, seurauksena pienempien sisarusten pelkääminen ja varsinkin yhden lapsen todellinen ahdistuminen tilanteesta. Kaikki kulkivat varpaillaan koska ikinä ei voinut tietää millä päällä nuori tyttö oli.
Tästä kaikesta on aikaa nyt 1½ vuotta. Tyttö sijoitettiin avohuollon tukitoimena nuorisokotiin. Sijoitusaikaa jatkettiin aina kun toivottua käyttäytymistä ei saatu aikaan ja päihteet olivat aina vain kuvioissa mukana. Itsekään en ollut heti parin viikon jälkeen valmis ottamaan nuorta takaisin kotiin koska olimme kertakaikkiaan niin väsyneitä.
Nuoriskoti sijaitsi liian lähellä omaa kotiamme ja tyttö sai kulkea miten sattuu, huono kaveripiiri haki ja antoi petipaikkaa tytölle jos ei huvittanut palata nuoriskotiin sovittuina aikoina. Rangaistukset ryyppyreissuista ja vastaavista olivat lähinnä naurettavat, tyttö vähät välitti ja sama meno jatkui. Osasi puhua työntekijöistä osan niin puolelleen ja esitti uhria että selkeesti huomasi heidän arvostelevan minua äitinä kun ”en huoli lastani kotiin asumaan”.
Sitten koitti hyvä jakso. Tyttö asui joka toisen viikon kotona ja joka toisen viikon nuorisokodissa. Sai päättötodistuksen ja haki opiskelemaan. Alettiin puhua kotiuttamisesta ja me kaikki olimme siihen valmiita ja luottavaisin mielin.
Syksy tuli ja taas mentiin. Päihteet kuvioissa ja tilanne kriitiytyi uudelleen. Mukaan tuli myös agressiivinen käytös minua kohtaan, hakkasi ihan täysillä jos ei saanut tahtoaan läpi.
Palaverissa päätettiin sijoittaa tyttö lastenkotiin, edelleen avohuollon tukitoimena. Lapselle tuo merkitsi sitä, että minä olen syyllinen koska haluan hänet pois, en rakasta jne.
Tuollaiset asiat on vaikea kuulla oman lapsen suusta.
Viime vuoden lopulla tyttö lähti monen sadan kilometrin päähän. Vihdoin katkaistiin sidos tuohon huonoon kaveripiiriin mutta ei aikaakaan kun löytyi uusi…
Alku lastenkodissa meni hyvin, tyttö sopeutui ja alun nurinan jälkeen ei valittanut paikasta vaan kaikki sujui hyvin.
Vaan tyyntä myrskyn edellä sekin… ensin kotilomat sujuivat hyvin. Sitten tuli päihteet taas mukaan ja edellisellä kerralla tyttö pyöri kotona pillerihumalassa ja karkasi metsään ja sieltä kaupungille. Lähdin etsimään ja viimein löysin yhdestä ”kantapaikasta”. Väkisin otin mukaani, sain päälleni syljet, haukut, lyönnit… samantien tyttö haettiin lastenkotiin takaisin. Nyt on nähty niin että minä olen ajanut sinne vierailemaan.
Ja sitten tapahtui niin että tyttö karkasi lastenkodista on on tiellä tietymättömillä edelleen. Joku järki päässä on kun ilmoittaa minulle päivittäin olevansa kunnossa (onkohan.. )mutta tämä huoli on saanut ihan uuden käänteen. Se kasvaa kuin iso musta möykky mun rinnassani ja minusta tuntuu että tukehdun tähän!
Lähipiiri ja lähisukulaiset on tietoisia siitä mitä meillä on meneillään mutta muiden ihmisten katseita mun on vaikea kohdata. Esim. työpaikalla en ole kertonut, tosin muutenkin olen pitänyt työelämän ja perhe-elämän melko visusti erillään.
Vanhempana tämä tuntuu niin ristiriitaiselle … tavallaan tietää että lapsen muualle asumaan laittaminen on ainoa ratkaisu mutta samalla kokee siitä niin valtavaa syyllisyyttä. Enkä kestäisi yhtään ihmistä joka minua siitä tulisi syyttämään, olen vieläkin niin voimaton tilanteeseen..
Tulipa tässä testiä mutta pakko päästä purkamaan asioita jonnekin. Minulla on kyllä ihmisiä kenelle puhua, mutta syvälliseksi kun menee, en saa sanoja ulos itkultani.
Miten te muut jaksatte?
Itse olen miettinyt menisinkö MTT:hen juttelemaan jollekin.
Tässä jutussa on mukana vielä kaikkea muutakin mutta nyt en jaksa enempää.. jatkuvasti päässä pyörii se ajatus, että millainen tulevaisuus odottaa tuota rakasta lastani joka tekee niin paljon pahaa itselleen?
Voimia teille kaikille muille rakastaville äideille ja isille.