Mistä apua kun yh-äiti ei oikeasti enää jaksa? 16-v lukiolaispoika, sai tänään raivarin ja heitti säilykepurkin 42″ taulutelevisioon, rikkihän siinä meni sekä tv että äiti! Oikeasti jos mulla olis kättä pidempää niin se olis lauennut. Asiasta on keskusteltu, vielä ei poika tule päälle, vaikka pelkään että fyysinen väkivalta minua kohtaan ei todellakaan ole kaukana. Tänään on yllättäen puhuttu paljon, mutta poika kieltää rikkoneensa mitään! Alkuun nauroi vaan, nyt haukkuu mua hulluksi/valehtelijaksi ja väittää että hän ei rikkonut, vaan minä. Lapsen isä on just pari viikkoa matkoilla, tukirinkiä ei ole. Vihaan tätä! Vihaan itseäni! Vihaan lasta! Fiiliksellä jompi kumpi tästä lähtee… mutta ei molemmat. Näin tämä ei voi jatkua.
En valitettavasti osaa auttaa tässä, mutta haluan jakaa kokemuksesi.
Myös minulla on 16-vuotias poika, jonka käytös muuttui vauhdilla viime kesänä rippileirin jälkeen – puhelinlaskut nousivat pilviin, haistattelua, nimittelyä, tavaroiden rikkomista ja käsiksi käymistä. Lopputulema on aina se, että minä olen syyllinen kaikkeen, minun kanssani ei tule toimeen jne. Olo on kuin riitelisi parisuhteessa, jossa käsitellään av(i)oeron kaltaista tilannetta pahimmalla tavalla, missä tavoitteena on se, että syyllinen löytyy ja ristiinnaulitaan, ei se, että asiaa voisi käsitellä ja ratkaista.
Olen myös eronnut lapsen isästä jo vuosia sitten ja nyt tämäkin lapsi ilmoitti muuttavansa hänen luokseen. Onhan sekin jokin ratkaisu, mutta ei se surua poista tästä tilanteesta, päinvastoin.
Näen itse monen asian juontuvan siitä, että meillä vanhempina on kovin erilaiset näkemykset elämänarvoista ja kasvatusperiaatteista. Esimerkiksi siinä, että lapset ovat antaneet isälleen ”luvan” olla töissä joskus viikonloppuisinkin, koska ”johtajana joutuu työskentelemään myös joskus vapaa-ajallakin”, mutta minun toimimistani lasten ja perheiden parissa arvostellaan, koska olen ”sellainen”, että.. kuinka edes voin toimia sillä alalla!
Toivottavasti tilanteesi on helpottunut!
