Murrosikä ei ole sairaus. Se kuuluu elämään, se on kasvamista kohti aikuisuutta, vastuun ottamisen opettelua, se on kokeiluita, sääntöjen rikkomista, se on mielialan heittelyä, se on irrottautumista vanhemmista. Se on tunteiden myrsky.
Toisille se tulee hyvin rajuna, toisilla sitä ei juuri ulospäin huomaa. Silti se myrsky on läpi käytävä, jotta voi kasvaa ihmisenä.
Tässä kohtaa on kasvatusasioissa mielestäni menossa hieman metsään. Ei vanhemmat, ei lapset, vaan lastensuojelu.
Lastensuojelu on saanut aikaan paljon hyvää ja on todella tärkeää että lapsen etua valvotaan, jos vanhemmat laiminlyövät kasvatuksen tai kohtelevat lasta kaltoin. Murrosikä ei sen sijaan ole syy lastensuojelulle, ei silloin, kun perhe ei tarvitse apua. Toki on tärkeää että apua on saatavilla jos joku perheenjäsenistä kokee tarvitsevansa sitä, mutta se ei perhettä auta jos apua joutuu vastaanottamaan ilman todellista tarvetta. Se on loukkaavaa. Tästä keskustelin sosiaalialalla työskentelevän ystäväni kanssa ja hän totesi, että puututaan, koska ei ihmisestä voi tietää ennakkoon miten hän tulee pärjäämään tulevaisuudessa aikuisena. Ihmettelen kovin tätä ajattelutapaa. Kasvatus oli vielä minun nuoruudessanikin vanhempien vastuulla. Siitä, että olisi tarvittu puuttumista kasvatukseen kodin ulkopuolelta, ei ole mitään näyttöä. Meidän ikäluokasta suuri osa on ihan tervejärkisiä aikuisia, äitejä ja isiä. Nuoruuden myrskyt ja hölmöilyt takanapäin. Entä nyt, kun yhteiskunta valvoo enemmän kasvatusta? Siitä löytyy näyttöä; hurjasti kasvanut tarve lastensuojelulle, nuorilla paljon enemmän mielenterveysongelmia, joka helposti johtaa siihen, että työkykyisiä nuoria aikuisia ei enää tulekkaan niin kuin ennen. Pahimmassa tapauksessa nuorelle tarjotaan murrosiän tunteiden ailahteluun syyksi masennusta. Lääkitystä tarjotaan aivan liian helposti. Ei murrosikää kuulu lääkitä pois. Ei lapsi ole vääränlainen kasvaessaan, eikä hänen tunteensa ole vääriä. Tunteita on opittava käsittelemään ja murrosikä on juuri siihen tärkeä hetki. Miksi nuorelle annetaan kuva, että hänessä on vikaa, vaikka ei ole? Kannattaisi palata ajatuksissa omaan nuoruuteen ja miettiä, olisiko minusta kasvanut sama ihminen jos lapsuuden perheeseen olisi kasvatukseen ja kasvuun puututtu ulkopuolelta. Olisiko itsetuntoni kehittynyt hyväksi jos olisi annettu ymmärtää, että mielenterveydessäni voi olla jotain vialla kun tunteet heittelee tai on alakuloinen olo, sen sijaan että kerrotaan, että ne kuuluu ikään ja kasvamiseen. Oliko meidän vanhemmat sitten huonoja kasvattajia, kun on katsottu, että kaivataan muutosta? Pitääkö meidän pystyä parempaan. Aika suuret vaatimukset kaadetaan nykyvanhemman harteille. Minä en ole sen parempi, enkä huonompi kasvattaja kuin omat vanhempani.Olen kiitollinen että sain kasvaa omaksi itsekseni, kipuilla murrosiän läpi. Saman tahtoisin tarjota omille lapsilleni. Haluan että oppivat elämään, ajattelemaan, tuntemaan ja rakastamaan. Ei vanhemmuudessa tarvita kasvatusoppaita tai ammattikasvattajia avuksi. Lapsi tarvitsee kodin, rakastavat vanhemmat, tai ainakin yhden, huolenpitoa ja hellyyttä, rajoja ja rakkautta. Saman hän tarvitsee nuorenakin, vaikka kaikkea vastaan kapinoi. Silloin vanhemman tehtävä on olla se kotisatama jossa myrskyjen välissä voi levätä, turvassa. Väitän että useimmat vanhemmat tämän pystyvät. Eikä voida katsoa että lapsen murrosikä olisi seuraus vääränlaisesta kasvatuksesta. Ennemmin olisin huolissaan liian kiltistä ja rauhallisesta lapsesta.
Miksi ei enää luoteta vanhemmuuteen? Miksi ei luoteta nuoriin, että heistäkin voi kasvaa ihan hyviä aikuisia?
Murrosikä ei ole sairaus!
