Käytämme evästeitä parantaaksemme sivujemme käyttäjäystävällisyyttä ja toimivuutta. Jatkamalla verkkosivuilla vierailua, hyväksyt evästeiden käytön vieraillessa Mannerheimin Lastensuojeluliiton verkkosivustolla. Lisätietoja.
Ovat tarpeen sivustomme teknisen toiminnan ja käytön vuoksi. Nämä evästeet eivät kerää käyttäjästä tietoa, jota voitaisiin hyödyntää markkinoinnissa tai muistamaan käyttäjän valitsemia sivustoja.
Luovat tilastollista tietoa siitä, miten käyttäjät käyttävät verkkosivua ja tiivistävät pyyntöjen toteutuksen nopeutta.
Keräävät tietoa ja analysoivat, kuinka loppukäyttäjä käyttää verkkosivuja ja mitä mahdollista mainontaa käyttäjä on nähnyt ennen vierailuaan verkkosivuilla. Koordinoivat ja mittaavat mainoksia. Käytämme yhtä tai useampaa evästettä verkkomarkkinointiin ja kohdentamistarkoituksiin sekä kiinnostuksen kohteisiin perustuvan käyttäjäprofiilin luomiseen.
Mikä vanhemmuudessa mietityttää eniten? Keskustele aiheesta!
En ole koskaan halunnut lapsia, en koe minkäänlaista hoivaviettiä ja lapset lähinnä ärsyttävät. Olen aina ajatellut ettei tähän maailmaan kannata synnyttää lasta. Kuitenkin näin 34-vuotiaana ajattelen asiaa päivittäin, pohdin että kaduttaako valintani myöhemmin. Elämme mieheni kanssa molemmat sellaisessa ”voihan se olla että mieli joskus muuttuu” tilassa, mutta itselleni olisi selkeämpää kun osaisi vain hyväksyä päätöksen ja elää sen kanssa miettimättä entä jos. Lapsiarki näyttää vaan minusta raskaalta ja tuntuu että se tuhoaisi meidän parisuhteen, joka on ihanan rauhallinen ja samalla reissaamme paljon ja teemme asioita yhdessä – en halua niistä luopua.
Samaistun tilanteeseesi täysin! Itse olen 33v nainen ja mietin myös tätä asiaa päivittäin. En koe hoivaviettiä, lasten hankkiminen ja hoitaminen ei kiinnosta yhtään, rakastan vapautta enkä halua siitä luopua. Lapset vähän jopa ärsyttää, lukuun ottamatta oman lähipiirin lapset. En yksinkertaisesti koe mitään intoa tai tarvetta lapsen tekemiselle enkä nää itseäni äitinä, joka osaa huolehtia kaikesta. Mulla ja miehelläni on rakkaita harrastuksia, paljon tekemistä, reissaamista.. Molemmilla myös korkea työmoraali ja halu menestyä omassa ammatissa. Mies on onneksi myös (ainakin tällä hetkellä) sitä mieltä, ettei lapsia halua. Silti mietin tätä nykyään jatkuvasti. Jäänkö jostain oleellisesta paitsi ja onko elämä ”tyhjää” tai vajavaista ilman lapsia? Entä jos myöhemmin kaduttaa? Haluaisin rauhan ja hyväksynnän tähän asiaan. Tämä foorumi oli ilo löytää, sillä omasta ystäväpiiristä en ole löytänyt samoin tuntevaa, vaan kaikki lapsia haluavat. Ja mun on vaikea sitä ymmärtää. Jokin vietti kai puuttuu.
Hei! Minulla on lapsi ja mietin kovasti ennen häntä samanlaisia asioita kuin te, jo viestin lähettäneet. Yksi ystäväni oli kuvaillut omaa lasta niin, että oma lapsi on ”siistein tyyppi, jonka olet koskaan tuntenut” ja se sai minut ajattelemaan, että tuon haluan kyllä kokea. Ystäväni oli oikeassa, oma lapsi on juurikin siistein, ihanin, hauskoin, kaunein, ihmeellisin ja mukavin tyyppi, jonka olen koskaan tuntenut. Olen todella iloinen, että sain lapsen. Samaan aikaan on ainakin meidän perheessämme totta, että lapsiperhearki on rankkaa. Vanhemmuus on näiden kahden puolen välillä tasapainoilua: mieletön onni omasta, upeasta lapsesta ja jokapäiväistä iloa seurata hänen kasvuaan mutta samaan aikaan ”omaa aikaa” on tosi vähän eikä arkea voi elää juuri niin kuin haluaisi. Toisaalta on selvä asia, että muutamassa vuodessa tilanne sillä saralla jo helpottaa: lapsi kasvaa ja vanhempi saa takaisin enemmän omaa vapauttaan esim. harrastaa ja matkustella ja luoda uraa. Iloitsen siitä ajatuksesta, että sitten kun olen n. 50v, lapseni todennäköisesti etsii omannäköistä elämäänsä opintojen ja työelämän aloittamisen muodossa – sitä tulee olemaan myös ihmeellistä seurata vierestä. Vaikka varmasti myös sekin on raskasta, ainakin jos ja kun lapsi tekee valintoja, jotka aiheuttavat vanhemmassa huolta. Tämä ilon ja huolen, innon ja väsymyksen vuorottelu on varmasti aina läsnä vanhemmuudessa. Ajattelen, että ihmisen täytyy vain tehdä päätös, uskaltautuuko siihen. Uskon, että kaikille omasta ajasta ja vaikkapa yöunista luopuminen (joiksikin vuosiksi) ei oikein sovi. Mutta minusta on myös selvä asia, että ilman omaa lasta jää paitsi jostain isosta ja hienosta – monethan kuvaavat omaa lasta elämän tärkeimmäksi asiaksi.