Hei!
Ollemme olleet pian 30 vuotta yhdessä. Meillä on 19v sekä 15v pojat. Vanhin pojista asuu jo omillaan.
Mieheni oli pakannut kampppeensa ja muuttanut lapsuudenkotiinsa minun poissaollessa kotoa noin kuukausi sitten.
Kysyessäni syitä mieheni poismuuttoon vastaus oli ”hanki itselle parempi mies”. Hän itse on suurimmaksi osaksi viikot töiden takia reissussa, viikonloput hän harrastaa ja kulkee pelireissuilla aktiivisesti. Kotona ollessa hän käyttää suurimman osan ajasta tietokoneella pelaamiseen tai tv:n katseluun. Minun pyytäessä häntä nyt talvella lumitöihin vastaus oli”tee ite, itse halusit tämän omakotitalon”.
Kesäkelien tullessa hän käy moottoripyöräilemässä ja kesään kuuluu reissu eurooppaan. Itse en lähde mukaan koska en jätä lastani vielä yksikseen ja toinen syy on etten pysy hereillä m.pyörän kyydissä :D enkä muutenkaan jaksa istua 11-12 tuntia matka-ajoa/päivä.
Edelleen kotihommat vievät minun aikani ja mielummin nautin kesästä omalla takapihalla tehden puutarhatöitä ja tietenkin nautiskellen auringon lämmöstä..
Mieheni mielestä käskytän häntä ja aina kuulemma on tärkeämpää tekemistä jos hän suunnittelee omia juttujaan viikonlopuksi.
Kysyessäni hänen suunnitelmistaan hän vastasi että ”ei halua erota ja kaikki on kuin ennenkin mutta hän ei asu meidän kanssa”. Nyt hän saa toteuttaa itseään ihan vapaasti ilman että näkee minun ”happaman naaman”. Itse olen ajatellut, että hän haluaa kuoria perhe-elämän kerman kakun päältä eikä siedä ikäviä asioita ollenkaan. Seksi ei suju. Mielialalääkitykseni on suurin syy siihen. Meillä ei ole mitään yhteistä harrastusta, koska hän ei halua kanssani tehdä mitään. Talosta on vielä muutama vuosi lainaa maksamatta. Itse teen vuorotöitä myyjänä ja palkkani ei todellakaan ole suuri. Minä en kyllä nyt tiedä että miten tässä pitäisi menetellä??
Perheterapiassa olemme käyneet reilu 10 vuotta sitten mieheni uskottomuuden takia…Ne ovat ollutta ja mennyttä ja siitä ei sen enempää…Ja hän ei halua enää lähteä kuuntelemaan, kuinka paska ihminen hän on…
Tällä hetkellä olen vaan ja pyöritän arkea ja huolehdin nuorimmaisen hyvinvoinnista…Onneksi minulla on ystäviä joitden kanssa olen jutellut aika paljon. Kuitenkin heistä jokaisella on eri näkemys asiaa. Mitä mieltä te olette tästä asiasta?? Kuitenki kevättä kohden tässä ollaan menossa ja aurinkoa toivon elämääni.
Terve,
Voi kuinka tutunkuuloinen kuvaus! Tarkoitan tietysti tunnepuolella, koska jokainen perhe on omansa kaltainen.
Miehenä koin myös aiemmin; elämä karkaa käsistä, eikä koskaan palaa, jos en nyt toimi – kriisin.
Tuloksena yrittämisen halun kuoleminen rakkaussuhteessa ja saman aikainen syvä loukkaantumisen tunne: vaimokin vain pyörittää arkea ja linnoittaa kotimme omilla ”juoksuhaudoillaan” ja loputtoman arkisilla vaatimuksillaan! Miten miehenä vastaan tähän? Ajan pois ja kaipaan takaisin? Teen työtä ja unelmoin palkinnosta, jota ei ehkä koskaan tule? Mikä minä olen vaimolleni, kun palaute on etten riitä?
Mitä on ruumis ilman verenkiertoa tai lähimmät ilman rakkautta ja rakastamista?
Talo on ok ja prätkä samoin, mutta mikään ei korvaa rakkautta ja uskaltamisen oikeutusta saada rakastaa ja tulla itse jälleen toisen rakastamaksi! Rohkeudessa ei ole vertaista sillä, joka uskaltaa palata rakkaansa luo, vaikka se maksaisi oman rikkinäisyytensä tunnustamisen julman taistelun keskellä!
Terveiseni miehellesi on, älä luovu vaimostasi, sillä rakkautta ei saa takaisin, kun sille kääntää selkänsä. Korvikkeita tulee ja menee, mutta rakkauden tarve jää ja kaipuu sen menettämisen takia. Vieraat ihmiset jäävät lopulta vieraiksi, kun sydän vaatii rehellisyyttä. Työt tulevat tehdyksi ja ajot ajetuiksi. Miksi luovuin halvalla kalleimmastani? Uskalsinko koskaan edes yrittää voittaa, kun pakenin? Tulinko vastaan edes puoleen väliin, saati perille asti?
Suosittelen kokemuksesta avun hakemista seurakunnasta. Siunatkoon Jeesus teidän suhteenne, perheemme ja talonne, sekä toinen toisenne myös!
Hei,
ymmärrän hyvin tunteesi pitkän avioliiton jälkeen.
Sinusta voi tuntua siltä, että nyt kun lapset on saatu jo melko itsenäiseksi olisi aikaa parisuhteelle ja ”uudelle kahden aikuisen elämälle”.
Tämä vaihe voi osua monesti miehillä ikäkriisiin ja tulee helposti usko, että jättämällä tämän perhe-elämä pääsee myös omaa vanhenemistaan pakoon.
Tottakai molemmilla puolisoilla saa ja täytyykin olla omia harrastuksia, mutta silti pitää huolehtia perheen yhteisistä asioista ja kotitöistä.
Viestisi perusteella teillä on ollut jo aiemminkin haasteita parisuhteessa.
Miehesi voi tuntea syyllisyyttä entisistä asioista ja kokee pakenemisen helpottavaksi. Pakoon ei kuitenkaan pääse selvittämättömiä asioita.
Olisi varmaan hedelmällistä käydä pariterapiassa vaikka ensin molemmat yksin ja sitten mahdollisesti myös yhdessä.
Olette sitten tulevaisuudessa erossa tai yhdessä, niin on tärkeätä selvittää asiat. Olette kuitenkin edelleen molemmat lastenne vanhempia ja joudutte/saatte tavata vielä monta kertaa ainakin lapsiin liittyvissä asioissa.
Nauti nyt kesästä ja puutarhastasi ja yritä rakentaa oma elämäsi mahdollisimman tyydyttäväksi.
Terv Eveliina