Hei!
Onko muiden miehet miten fanaattisia omien harrastuksiensa suhteen? Mikä on normaalia harrastamista, joka tulee vain sietää? Koska pitäähän kaikilla niitä omia juttuja ja harrastuksia olla…
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä lähes 10 vuotta ja heti alusta lähtien huomasin, että harrastaa hän mitä tahansa, se menee aina ihan ”överiksi”. Hoitaa kyllä työt, kotityötkin ja lastamme hoitaa kiitettävästi, mutta aina kun vain on mahdollisuus, niin pitää päästä harrastamaan tai muuten hän muuttuu todella V-mäiseksi ihmiseksi. Jos ei pääse kotoa pois harrastuksen pariin, niin katselee siihen liittyviä videoita netistä tai lukee palstoja yms.
Mies käy harrastamassa pari-kolme kertaa viikossa ja yhteen harrastusreissuun menee aikaa vähintään 4h, joskus koko päiväkin. Lähtee siis yleensä illalla kun lapsi on saatu nukkumaan ja tulee kotiin puolen yön maissa. Tai sitten lähtee päiväunien aikaan ja tulee joskus illan suussa kotiin.
Tällainen harrastaminen on mielestäni liikaa ja riitelemme aiheesta paljon, lähes päivittäin. Hän vain sanoo, että minunkin pitäisi alkaa harrastaa jotain eikä valittaa hänen harrastuksistaan. Odotamme nyt toista lasta syntyväksi, esikoinen on pari vuotias hyvin vaativa tapaus. Ymmärrän sen, että omia harrastuksia saa ja pitää olla, mutta missä menee raja??? Itsekin harrastan joo, mutta sellaisia asioita, mitä voin tehdä kotona ja joihin ei mene tunti tolkulla aikaa.
Kaipaisin ehkä mieheltäni enemmän henkistä läsnäoloa ja tukea, puhumista, mutta aina kun hän on kotona, hän uppoutuu harrastuksensa pariin tavalla tai toisella. Olen koittanut keskustella asiasta varmaan satoja kertoja tässä vuosien aikana, välillä auttaa vähäksi aikaa, mutta yleensä hän pian palaa vanhoihin kuvioihin. En oikein ymmärrä, mitä asian suhteen tekisin. Tekisi itse niin mieli ottaa auto ja lähteä kotoa pois viideksi tunniksi kerrallaan monta kertaa viikossa, mutta mielestäni se on väärin… Olenko ihan väärässä? Kun odotimme esikoista, sanoi perheneuvojalle, että ymmärtää, ettei voi sitten enää harrastaa entiseen tyyliin. Laji vaihtuikin, mutta eipä ole tuo harrastaminen vähentynyt yhtään siltikään…
Hei!
Täällä on yksi äiti jolla on ihan samanlaiset ajatukset pyörineet päässä viime aikoina. Mikä on se raja? Ja mitä pitää sietää?
Meillä kaksi lasta, 6v ja 8v. Toinen heistä hyvin vaativa tapaus. Mies harrastaa lajia joka vie paljon aikaa. Olen yrittänyt vain sietää sitä, että joudun olemaan kotona melko paljon yksin lasten kanssa, mutta nyt on tullut ajatuksia että onkohan tämä sittenkään oikein.
Tällä hetkellä olen todella väsynyt arkeen, joka on haastavaa tämän vanhemman lapsen kanssa. Mies tuli juuri melkein kahden viikon mittaisella harrastereissulla. Sinä aikana tuli mietittyä että onko tämä todellakin reilua.
Itsekin harrastan, mutta ne vievät korkeintaan 1-2 tuntia päivässä, eikä edes joka päivä. Miehen harrasteet vievät useita tunteja, viikonloppuisin koko päivänkin. Itse teen vuorotyötä, mies säännöllistä arkityötä. Ymmärrän sen että illalla ja viikonloppuna on hänen mahdollisuudet olla harrasteissa.
Kaipaisin häntä enemmän olemaan läsnä kotona minun ja lasten kanssa, jakamaan arkea. Minä pyöritän kodinhoidon, kauppa-asiat, ruuat, lasten asiat hyvin pitkälle yksin. Minä toki olen siellä kotona enemmän, mutta silti. Kyllä aikuisetkin kaipaa apua ja tukea.
Itsekin toivoisin että me keskusteltaisiin asioista, mutta hän on ollut aina huono puhumaan. Lähinnä on se kuuntelija. Ollaan riidelty ja puhuttu tuosta harrastusasiasta, mutta aina se kääntyy jotenkin siihen että minä estän menemästä kun alan toivoa että olisi enemmän kotona enkä sitten halua olla sellainen nipottaja, joten yritän taas sietää sitä harrastamista kunnes vähän ajan päästä taas keittää yli. Lapsienkin takia toivoisin että toinenkin vanhemmista olisi kotona.
Jotenka ihan täysin ymmärrän sinua! En usko että ollaan ihan hakoteillä. Meidän pitää vaan olla vahvoja ja uskoa itseemme ja yrittää puhua isännille. Pelkään itse että liittomme ei kestä tätä loputtomiin. Suoraan sanottuna en voi itse hyvin tällä hetkellä äitinä enkä puolisona.
Kuulostaa hurjalta ja aika kurjalta.. Itselläni ei läheskään vastaavasta ole kokemusta mutta arvelisin että ainoa tapa saada se toinen ymmärtämään miksi teitä harmittaa, on se että alatte ottaa itsellenne aikaa. Ei tietenkään lasten kustannuksella mutta onhan isällä velvollisuus/oikeus olla lastensa kanssa myös! Perheen yhteistä aikaa ei voi ehkä pakottaa, koska se voi helposti mennä riitelyksi jos toinen kokee tulleensa painostetuksi jättämään väliin harrastuksen tms. Mutta ehdottomasti on oikeus äidin vastia itselleen myös harraste/vapaa-aikaa ja ehkäpä Puolison sillä välin hoitaessa lapsia ja kotia, hän Tulee miettineeksi asioita ja hoksaa että kuinka paljon enemmän se toinen onkin hoitanut näitä kotiaskareita yksinään.. arvostusta saa arvostamalla itseään!!! Eli tyyliin ”sopiiko että oon huomenna klo15-18 lenkillä ja kaveria moikkaamassa” tai nykyään itse sanon vain ”menen huomenna klo se ja se sinne, ok?!”.. Yllättävän helppoa kun päättää luopua syyllisyyden tunteesta! Oma olo helpottuu monin tavoin. Ja usein kyllä on niinkin että isät hiukan vahingossa sysätään etäälle kotitöistä tai lastenhoidosta vauva-aikana eivätkä he koe sitten oloaan luontevaksi niissä hommissa myöhemminkään. Varmaan kannattaa yrittää keskustella myös siitä mitä isät menettävät ollessaan paljon poissa, ja mitä he toivovat isyydeltä. Ettei keskustelussa olisi vain se syyttävä sävy tai painostava. Kuulostaa siltä että olette molemmat joustaneet jo liikaakin!! Tsemppiä ja voimia, toivottavasti tilanne paranee!
Niinpä, keskustella pitäisi, mutta kun ei ole sitä kahdenkeskistä aikaa. Pitäisi olla ihan oma rauha, ilman lapsia.
On ollut todella hiljaista meillä kotona kun mies tuli reissusta, jo monta päivää sitten. Me ei puhuta juuri mitään toisillemme, pakolliset lasten asiat vaan. Ollaankin kyllä oltu tosi vähän yhtä aikaa kotona, vuoronperään töissä ollessa mennyt.
Ilmeisesti minun vastaanotto reissusta palanneelle ei ollut kovin lämmin. Olin todella masentunut ja väsynyt lastenhoidosta, vanhemman lapsen kanssa oli ollut raskasta. Ja sitten vaan suoraan sanottuna vitutti kun toinen reissaa huolettomana. Mies sitten otti sen itseensä ja kokee nyt kai syyllisyyttä kun oli poissa niin pitkään. Alkaa olla aika kireä ilmapiiri, tuntuu ettei enää edes osaa puhua toiselle.
Meillä on ollut hyvä suhde, yhdessä on oltu noin 13 vuotta. Kaikesta on selvitty tähän mennessä. Minulla itselläni olisi hirmuinen tarve puhua asiat selviksi mahdollisimman pian ja haluaisin kertoa oman mielipiteeni ja ajatukseni hänelle. Ja puolestaan haluaisin tietää hänen ajatuksensa tästä kaikesta.
Paha olo itsellä vaan kasvaa.. Ei ole kyllä koskaan ollut meillä tällaista.. Rakastan häntä yli kaiken enkä halua häntä menettää! Toivon kovasti että kun saamme puhuttua nämä asiat selviksi, niin voimme jatkaa onnellista elämää eteenpäin..
Kuulostaa tutulta.Mies on sinulla vielä kolmantena lapsena jonka huollat.Minä en jaksanut,ahdistuin ja rakkauteni kuoli.Rupesin yksinhuoltajaksi.(Mikä siis käytännössä olin jo.)
Yrittäkää saada lastenhoitaja.Menkää vaikka syömään ja keskustelkaa.Kysy häneltä suoraan haluaako hän menettää perheensä pakoillessaan vastuuta isänä ja puolisona.Hän jatkaa poikamiesvuosiensa käytöstä tajuamatta että on perheenisä.Sinullakin on oikeus omaan aikaan ja harrastuksiin.Perheen yhteisestä ajanvietosta puhumattakaan.
Mielestäni peruskysymys on: miksi miehesi haluaa harrastaa näin paljon? Mistä siinä on kyse? Tämän aiheen avaaminen voi tietenkin olla vaikeaa, sillä miehesi joutuu silloin kohtaamaan monenelaisia, ehkä vaikeitakin, asioita: Eikö parisuhteenne tyydytä häntä, eikö seuranne riitä, onko hänellä niin heikko itsetunto, että pitää sitä koko ajan ’testata’ kaveriporukassa, haluaako hän olla kanssanne, miksi hän ei halua harrastaa yhdessä…? Mitä hän ajattelee perhe-elämästä ja siihen kuuluvista sioista, miten perheessä eletään? Toisaalta voit myös kysyä itseltäsi, miksi sinä et harrasta mitään ja miksi olet mustasukkainen miehesi harrastuksista. Oletko kenties liian riippuyvainen miehestäsi? Entäpä jos todellakin hankkisit itsellesi jonkin harrastuksen tai ainakin ottaisit etäisyyttä arkipäivään ja olisit poissa kotoa. Hyvää vanhemmuuteen ja parisuhteeseen kuuluuu myös se, että voi olla poissa ja tehdä omia asioita aikuisena.
Mies harrastaa varmaan siksi niin paljon, kun se on kivaa… Kukas sitä nyt jäisi kotiin homehtumaan, jos on mahdollisuus käydä harrastamassa! Ei harrasta kaveriporukassa tällä hetkellä juurikaan, vaan yksin. Kaverit ei tunnu olevan se tärkein juttu, vaan itse tekeminen. Tykkää olla kotonakin ja hoitaa lapsen ja kotityöt, mutta harrastus tuntuu vain olevan yksinkertaisesti niin koukuttava, että se on kuin huumetta: pakko saada annos joka päivä.
Aiheen avaaminen miehen kanssa on todellakin vaikeaa, koska ei halua puhua asioistaan ja ajatuksistaan, vaan menee herkästi täysin lukkoon, jos alan kysellä hänen fiiliksiään ja tuntemuksiaan. Ei ole ylipäätään halukas puhumaan yhtään mistään ikinä, on sen luonteinen; hiljainen, arka. Jotenkin olen kuitenkin tässä vuosien aikana saanut häntä pehmitettyä ja suostuu nykyisin puhumaan, jos itse osaan vetää oikeista naruista ja puhun tietyllä äänensävyllä ja tiettyyn tapaan. Pienikin hyökkäävyys saa hänet vetäytymään tilanteesta.
Ymmärrän ihan täysin sen, että pitää ja saa olla omia harrastuksia, kavereita ja menoja, mutta mieheni harrastaminen menee kyllä yli ymmärrykseni ja sietokykyni, varsinkin jos olen itse väsynyt, kotityöt kasaantuneet tms. En ymmärrä, että jos itse harrastaisin esimerkiksi virkkaamista, niin onko normaalia, että virkkaisin 5h putkeen kolmena päivänä viikossa ja sen lisäksi AINA kun mahdollista (joka ilta monta tuntia putkeen) katsoisin virkkaamiseen liittyviä videoita, luen virkkaamisvinkkejä palstoilta, ostan kasapäin tarvikkeita virkkaamiseen liittyen jne? Kun lähden lapseni kanssa ulos, otan kutimet mukaan ja istun virkkaamassa ja lapsi saa pärjätä omineen? Sukuloimassa ollessa virkkaan kaikessa rauhassa ja mies saa viihdyttää minun sukulaisiani?
Varmasti olen sillä tavalla riippuvainen miehestäni, että haluaisin häneltä enemmän henkistä läsnäoloa ja tukea, että tehtäisiin asioita ja harrastettaisiin yhdessä, niinkuin ennen… Meistä kummallakaan ei juurikaan ole kavereita ja kodin ulkopuolista elämää. Hän sentään käy töissä ja näkee siellä aikuisia ihmisiä. Ennen harrastimme paljonkin yhdessä (ja mies toki myös itsekseen, kuten nytkin) ja viihdymme edelleen toistemme seurassa, olemme varmaan toistemme parhaat kaverit. Mutta lapsen saaminen on muuttanut paljon asioita, samoin tämä uusi raskaus.
Meidän parisuhteessa pelastus on ollut varmaankin se, että itse olen hyvin avoin ja sosiaalinen, juttelen paljon ja kerron hänelle fiiliksiäni, vaikka en saa juurikaan mitään vastakaikua. Välillä on kuin seinälle puhuisi. Minä myös koitan keksiä meille arjen piristyksiä ja suunnittelen lomamatkat, mökkireissut jne. Mielestäni meillä on hyvä suhde ja kaikki toimii hyvin, ainut asia mikä on aina kismittänyt, on tämä harrastaminen joka menee överiksi minun mielestäni.
Olemme samassa veneessä. Miehelläni on ihan älytöntä joka syksyinen metsällä ravaaminen. Se kaksi kolme kuukautta ollaan kuin persuuksille ammuttua karhua. Mikään ei ole koskaan hyvä.
Itse en pääse mihinkään käymään korkeintaan käyn tunnin pikamutkia kavereiden luona. Mutta pääsääntöisesti kaverini tulevat meille, sillä kolmen lapseni kanssa olen täysi jumissa kotonani.
Kyll, mieheni hoitaa kohtuu hyvin lapset. Mutta luottamus heidän pärjäämiseen on aika matala. Jokainen kerta kun olen tullut kotiin on talo kuin myrsky, lapset huutavat ja märisevät kilpaa.
Olen miettinyt töihinkin menoa, mutta miten senkään ihmeen tekisi kun aina syksyt olen jumissa ja isäntä huitelee missä sattuu.
Meillä oli perheessä viimetalvena kriisi, sillä syntyi yksi lapsi lisää eli kolmas pieni tyttö. Kuvittelin jopa että asiat alkavat järjestyä, mutta kuvittelin. Jälleen tilanne on sama, olen kotona pentujen kans. Me ei paljoa keskustella, sillä isäntä lähtee aamu aikaisella, tulee ilta myöhään. Alkaa nukkumaan ja jos se on suuremman ajan kotona hän alkaa vain raivoamaan ja valittamaan. Ja suurin syy hänen v*teen on se ettei hän nuku kunnolla. Meillä muka piti mennä naimisiinkin, mutta sitä ihmettä ei ole tapahtunut vieläkään…
Kuulostaapa tutulta! Meillä kaksoset 2v8kk ja ollaan oltu yhdessä iät ja ajat. Kun oltiin kahdestaan niin hän harrasti kaikkea ja koko ajna ja minä jotain pientä omani siinä sivussa. Mutta nyt, on toki vähentänyt, mutta aina kun aloittaa jonkun niin innostuu aina NIIN TÄYsiä, että ostaa uudet kamat ja kattoo netistä videoita päivät pitkät ja lastenhoito kärsii…ai että mua ärsyttää. Pinna kireellä tän takia. Kyllä mekinollaan yritetty ajoittaa niitä menoja sopiviin aikoihin, mutta ne on tosiaan pitkiä menoja, ja sitten usein kuittailee, muille jotka pyytää häntä mukaan, ettei pääse, koska vaimo ei päästä.
Hei Tiia! Oletko kohtalotoveri minulle? Mieheni fanaattinen metsä- ja kalamies. Tämä miehen harrastuksen keskustelu niin kolahti omaan elämääni. Meidän liitto jo 21v
edelleen on vain tämä ongelma vuosittain
eli jään yksin henkisesti puoli vuotta. Eikä taida siihen jäädä. Nyt koiran koetoimintaa kiihkeästi, kalastus kesällä
Onkohan miehenne ihan oikeasti harrastamassa vai ”harrastamassa”…
Saanen kokemuksesta katkerana kertoa, että seurustelin 8 kk varatun miehen kanssa, joka kertoi eronneensa 10 vuotta sitten. Tarkempaan en tätä suhdetta ala täällä käymään läpi, mutta kun vaistoni heräsivät ja rupesin ottamaan asioista selvää, niin se mies ei todellakaan ollutkaan eronnut. Kun tiesin miehen menevän oikeasti harrastukseensa pariin ja jonka jälkeen hän aina tuli minun luokse, niin yhtenä iltana sitten päätin lähteä tsekkaamaan miehen osoitteen. Sielläpä olikin sitten kaksi sukunimeä ja menin sitten pimpottamaan ovelle ja kerroin hänen naisellensa kaiken. Siinä sitte romahti sen naisen 25 vuoden elämä ja minun luottamukseni miehiin. Ja vaikka olenkin yli 40 v., en ollut ikinä ennen ollut näin rakastunut.
Tämä mies todellakin harrasti, mutta aina harrastuksensa jälkeen tuli minun luokse iltamyöhään ja lähti kotiinsa aamuyöllä.
Että, ottakaahan nyt selvää missä miehenne harrastavat ja kenen kanssa…
Täällä on päinvastoin, olen mies enkä saa harrastaa mitään. Kärsin lisäksi voimakkaasta kroonisesta kivusta, niin elämä on muutenkin liian vaikeeta. Pariin otteeseen puoliso heittänyt pihalle kotoa, ja uhannut etten tule näkemään lapsiani, mikäli mut pihalle pistää. Eli pitää vaan tyytyä kohtaloonsa. Teidän miehiä käy kateeksi, olisitte teki onnellisia.
Itse olin kai myös tuollainen mies. Minulla on lukuisia kiinnostuksen kohteita, ulkopuolisista liikunnanharrastuksista kodin sisällä tehtäviin pelaamiseen, piirtelyy, kirjottamiseen, sarjojen katseluun jne. Tähän päälle vielä kaikki sosiaaliset tapaamiset ja juhlimiset. Tämä toki rassasi itseänikin puolison puolesta, että aina syyllistettiin kun olisi ollut joku menoa ihan vaikka lentopalloa pelaamaan kesäsäällä tai sähkyä iltasella. Ei koskaan katottu hyvällä ja sekin varmaankin vain siksi kun toisella ei ollut mitään. Ei menoja, harrastuksia ja vain vähän ystäviä. Tähän tuli sitten muutosta kun tuli lapsia. Liikuntaharrastukset jäivät ja kotonakin tehtävät harrasteet siirtyivät ensin nukkuma ajan jälkeen. Mutta koska puoliso ei saanut unta jos toinen ei tullut samalla nukkumaan niin päädyin valitsemaan oman ajanvietto ajankohdan toisesta ääripäästä eli heräsin aikasemmin ennen aamuvuoroa. Ja tässä ei ollu puolisollekaan ongelmaa. Koronan kanssa tätä hyödynnettiin myös yökauppailun merkeissä. Mutta ongelmana on kuitenkin se ettei puolisoni vaan nykyään siedä enää sitäkään. Kyse ei ole siitä että yöheräämiseni valvottaisi tai herättäisi häntä. Hän vaan ei ymmärrä miksi yleensäkkään harrastaa mitään. Eikö pelkkä perhe riitä. Miksi tarvitsee pelata, katsella netflixiä, lukea, maalata, kirjoittaa? Musta elämä on tylsää jos ei pääse tekemään luovia asioita. Pää on täynnä vaikka mitä ideoita, mut se ettei he joudu siitä kärsimään edes yhteisen ajan menetyksenä, vaan ei riitä. Voi olla että kaikki alkoi mennä mönkään siinä kohtaa, kun aloin olemaan sosiaalisempi entisten ystävieni kanssa. Aloimme pelaamaan netin välityksellä d&d kerran viikossa n. 3h pätkissä illalla. Se on puolisostani ärsyttävintä ja hän ei ymmärrä sitä ollenkaan miksi joku haluaisi viettää niin paljon aikaa ystäviensä kanssa ja pilata joka viikon perheeltään näin. Pyydänkö liikaa. Hänkin sentään käy parina päivänä viikossa muutaman tunnin ajan uimassa. Ei ole mulle mikään ongelma. Teen tosiaan muutenkin kaikki huushollin ruuat, tarjoilen ne ja siivoa sotkut. Leikin töiden jälkeen lasten kanssa ja siivoilen kämppää. Poljen pyörällä 15kilsaa suuntaan pyörällä, että puoliso pääsee ainoalla autolla viemään ja hakemaan lapset. Hän tekee 6h päivää ja on ihan poikki. Teen mielestäni kaikkeni perheeni eteen ja suoraan sanoen aina kun jutellaan näistä mun harrastuksista niin mua pidetään jotenkin outona vaikka uskon et kyl ne muutkin jotain saattaa elämällään haluta tehä kun herätä, mennä töihin, tulla töistä, tehdä ruoka, katsoa pikku kakkonen, leikkiä ja siivota ja sit nukkua. Sama toistetaan. Tai voi olla et mus on vaan jotain pahasti vialla ja parempi ollakin yksin niin ei kaikki mitä teen ärsytä ketään…
En osaa antaa sen enempi vinkkejä tilanteeseen, mutta tuli mieleen, että neuroepätyypillisille ihmisille kuten Asperger/autismin kirjolla oleville on tyypillistä jumittua mielenkiinnon kohteensa pariin. Voisiko mistään tällaisesta olla kyse teillä, jotka kerroitte miehen kaiken ajan vievästä (melkein pakkomielteisestä) harrastamisesta?
Hei kaikki harrastavien miesten vaimot!
Ei kannata odottaa että tilanne muuttuu avioliiton aikana vaimon kannalta paremmaksi. En lukenut kaikkia kommentteja mutta vaikuttaa siltä että sama kaava kaikissa.
Tilanteessa ei auta muu kuin alkaa elää omaa elämää niin paljon kuin mahdollista.
Järjestää vaikka väkisin omia kodin ulkopuolisia juttuja.
Marttyyrina olo ei tehoa.
Tuo viittaus neuroepätyypilliseen persoonaan on varmaan yksi selitys.
Itse avioliitossa x2 kohta 50 vuotta ja sama jatkuu. Onneksi olen nyt ollut jo kauan vapaa itsekin tekemään mitä huvittaa😊.
Voimia kaikille.