Meidän nuori, 14-v., on hiljainen, kiltti, hieman ylipainoinen. Koulussa häntä nimitellään ja kiusataan mennen tullen, mutta asiaan emme me vanhemmat saati opettaja saa kuulemma puuttua, koska siitä seuraisi katastrofi. Oma luokka sulkee nuoremme ulkopuolelle ja henkistä kiusaamista esiintyy joka päivä.
Satuin, onneksi, vahingossa kuulemaan, kun hän puhui puhelimessa edellisessä koulussa olleelle ystävälleen, miten masentunut hän on ja miettii oikeasti, miten voi kuolla. Puhelusta huokui oven läpi sellainen viha nykyistä koulua ja luokkaa sekä myös perhettä vastaan, että haluan puuttua asiaan. Kuulin myös, miten nuoreni on jo viillellyt itseään, mutta kukan ei saa nähdä jälkiä, emme ole kyllä nähneetkään mitään.
Miten puuttua vakavaan asiaan, josta kuulin vahingossa?
Murrosikäiset kokevat monet asiat voimakkaina, koska heillä ei ole aikaisempaa kokemusta mitä vasten peilata asioita.
Kerroit että nuoresi on hieman ylipainoinen. Yritä saada nuoresi keventämään painoa ja siinä kun hän onnistuu, piristyy mielikin. Mieti syökö nuoresi sopivaa ruokaa, joka edesauttaa painon alentumista? Siis syökö hän riittävästi eläinkunnantuotteita, punaista maitoa, voita, rasvaa? Niistä hän saa oikeaa polttoainetta. Jättäkää kaikki viljatuotteet pois, koska niiden tiedetään aiheuttavan myös masennusta kuten myös ylipainoa. Ei kannata keitellä ruuaksi myöskään pastaa, riisiä eikä perunaa. Ja innosta nuoresi mukaan ruuanlaittoon, se kasvattaa itsetuntoa.
Kun paino putoaa, kasvaa samalla itsetuntokin ja kiusaajat eivät saa enää otetta. Vahvistamalla itsetuntoa, hän pääsee kiusaajiensa yläpuolelle. Kun saat nuoresi uskomaan itseensä, niin hän tulee oivaltamaan kuinka hieno tyyppi hän onkin ja miten kivaa elämä loppujen lopuksi voikaan olla. Jos sinä itse et jaksa olla nuoresi tsemppari, niin yritä saada nuoresi kääntymään jonkun toisen aikuisen puoleen.
Viiltely on merkki siitä että hän haluaa huomiota, pystyisikö sinä antamaan hänelle sen huomion jota hän kaipaa? Hänellä on paha olo ja hän tarvitsee siihen tukihenkilöä, sitä joka kuuntelee ja että hän tulee myös nähdyksi. On ihan oikein että puutut asiaan, toimi itse niin pitkälle kun osaat ja jaksat ja sitten hae sen jälkeen apua esim. terveydenhoitajalta. Ja muista sinä et ole yksin tämän asian kanssa.
Meillä on melko samanlainen tapaus. Kuulimme kiusaamisesta, henkisestä sellaiseta ja kavereiden puuttumisesta muualta. Hän itse kieltää tapahtuneen, kuitenkin kiukuten juoksee omaan huoneeseensa asiasta kkysyessä. Olemme uusioperhe, jossa lapset asuvat vuoroviikoin. Tämä lapsi on mieheni entisestä avioliitosta. Päätimme aluksi keskustella exvaimon kanssa, mutta hänen mielestään ongelmaa ei ole. Pääasia kuulema on, että lapsi viettää aikaansa kotona. Äiti ei salli lapsilleen minkäänlaisia harrastuksia, koska silloin kuluu arvokasta aikaa olla yhdessä lasten kanssa. Lapsi on hyvin ahdistunut äidillään. Olemme ottaneet yhteyttä kouluun siellä on puhuttu asiasta yleisellä tasolla ilman tulosta. Nyt olemme päättäneet hakea hänelle apua mielenterveyshoitajalta, kuitenkin huomasimme kuinka vaikeaa on nuorelle saada apua jos ei ole vielä itsetuhoisia ajatuksia. Joten kai tässä odotellaan itsemurhayritystä ennen kuin apua saadaan.
Sinulle kuitenkin haluan sanoa keskustele avoimesti asiasta lapsen kanssa ja kerro vaikka kuullesi asiasta vahingossa.Mielestäni sinun kannattaisi ottaa yhteyttä terveyskeskuksen mielenterveyshoitajaan ja kertoa hänelle asiasta. Viiltely kun on jo sellainen hätähuuto, että luulisi apua tulevan
Olet ehkä oikeassa siinä, että vahingossa kuultuun keskusteluun ei kannata puuttua. Ensinnäkin siksi, ettei nuori sulkeudu kokonaan. Se, että hänellä on joku, jolle hän avautuu, on positiivinen ja kannatteleva asia. Toiseksi siksi, että ratkaistavana on isompi ongelma, joka saattaa hämärtyä, jos junnataan yhtä tilannetta.
Meidän perheellä on kokemusta siitä kuinka huonosti voivan lapsemme, tai oikeastaan murkun, elämä muuttui jälleen hyväksi. Lastani kiusattiin koulussa ja muut lapsen jättivät hänet täysin ulkopuoliseksi. Lapsemme muuttui: ryhti huononi, paino nousi, oli itkuisuutta, oli uhmakkuutta/ sisäänpäin kääntymistä, katse muuttui, nukahtaminen oli vaikeaa jne. Ikävä kyllä koulu suhtautui lapsemme huonoon vointiin niin, että se oli lapsemme erilaisuudesta johtuvaa. He myös epäilivät kotioloja.
Saimme asiat muuttumaan parhain päin niin, että teimme jämäkän toimintasuunnitelman. Kutsuimme sitä pelastusoperaatioksi. Sovimme, että mikäli asiat parantuvat nopeasti, pelastusoperaatio keskeytyy. Toteutimme suunnitelman kuitenkin loppuun asti, koska vasta radikaalit muutokset auttoivat. Pelastusoperaation takia jouduin lopettamaan työt, mikä tuntui hetken aikaa pahalta ja tiukensi tietenkin taloudellista tilannettamme. Nyt olen onnellinen siitä, että tein tuon uhrauksen. Perheemme selvisimme yhdessä ja olemme siitä kiitollisia toisillemme.
PELASTUSOPERAATIO
Aloituskeskustelu: tammi-helmikuun vaihde
1) Aluksi keskustelimme lapsemme kanssa hänen huonosta olostaan. Keskityimme olemaan empaattisia ja vain siihen millainen fiilis hänellä on ja mitä hän haluaa elämässä. Hän kertoi kuinka hänellä on sellainen tunne, että koulussa tai olemattomassa kaveripiirissä kaikki vihaavat häntä rehtorista vahtimestariin ja pienimpään ekaluokkalaiseen asti. Hän kertoi jännittävänsä jokaista sekuntia koulussa ja pelkäävänsä kaikkia koulun oppilaita, näiden vanhempia ja koulun henkilökuntaa. Tämän keskustelun lopuksi sovimme, että hän pitää koulusta yhden päivän lomaa. Tuon päivän aikana hän lepää isoisän luona ja illalla istumme pohtimaan erilaisia vaihtoehtoja asioiden ratkaisemiseen.
2) Isoisä antoi lapsemme nukkua kymmeneen ja sen jälkeen piti hänet mieleisessä puuhassa ja ruoassa päivän. Alkuillasta jatkoimme asian ratkomista.
3) Lapsi sai ensin ehdottaa mitä tehdään. Hän halusi lopettaa koulun käymisen. Koulussa kiusaamista ei saisi enää käsitellä. Taustalla meillä oli monta mönkään mennyttä yhteistyöyritystä koulun kanssa. Kunta ei myöskään suostunut järjestämään lapsellemme paikkaa toisesta koulusta. Pyysimme lapselta lupaa yrittää vielä kerran yhteistyötä koulun kanssa. Sovimme määräajasta, johon mennessä kiusaamisen pitää loppua. Sovimme myös ettei hänen tarvitse enää mennä tuohon kouluun, jos asiat eivät silloin ole hyvin. Sovimme, että hän kertoo meille tuona ennalta sovittuna ajankohtana onko kiusaaminen hänen mielestään loppunut ja onko hän alkanut saada jalansijaa lapsiryhmässä.
Neuvotteluaika: helmikuu-huhtikuu
4) Käytännössä tämä tarkoitti 2,5 kk ajanjaksoa, tätä kutsuimme neuvotteluajaksi. Tärkeintä tuon 2,5 kk neuvotteluajan aikana oli pitää lapsessa yllä uskoa siihen, että jaksaa seuraavaan vaiheeseen asti TAI asiat muuttuvat muutamassa kuukaudessa hyväksi. Neuvotteluajan suunnitelma oli seuraava. Ensin yhteydenotto rehtoriin ja viesti siitä, että kiusaamisen on nyt loputtava ja toivomme hänen kertovan konkreettisesti ne toimenpiteet, joihin koulu ryhtyy. Joitakin toimenpiteitä koulu yritti, mutta niillä ei ollut positiivista vaikutusta. Päinvastoin, ne aiheuttivat sen, että lapsestamme tuli entistä enemmän lapsien, opettajien ja muiden vanhempien silmätikku. Kun koulu ei osannut auttaa, otimme yhteyden rehtorin esimieheen ja muihin koulutoimen johtajiin. Niin moneen ja niin kauan, kunnes joku auttaisi meitä. Samalla yritimme auttaa lastamme saamaan kavereita kutsumalla heitä meille kylään, elokuviin, uimahalliin jne. Muutama kaverikontakti vapaa-ajalla oli – vanhempien pakottamia, vaisuja tapaamisia ja muutama pettäminen.
Odotusvaihe: huhtikuu-toukokuu
5) Neuvotteluajan päättyessä lapseni tilanne ei ollut muuttunut parempaan. Siirryimme ns. odotusvaiheeseen, joka kesti 1,5 kk. Odotusvaihe tarkoitti sitä, että otimme lapseni pois koulusta ja otimme hänet kotiopetukseen. Sovimme lapsemme kanssa, että hänen ei enää koskaan tarvitse mennä takaisin tuohon kouluun, jossa hänen elämänsä on kurjaa. Sovimme, että järjestämme hänelle paikan uudessa koulussa. Lapsille emme sitä kertoneet, mutta päätimme muuttaa naapurikuntaan, mikäli uutta hyvältä tuntuvaa koulua ei löytyisi.
Olimme valmistautuneet kotikouluun ilmoittamalla asiasta kuntamme virallisen käytännön mukaisesti koulutoimeen viikkoa ennen kotikoulun aloittamista. Koska vanhan koulun rehtori kävi kuumana, ilmoitimme lapsemme olevan flunssan vuoksi muutaman päivän kotona. Viikon sisällä kotikoulun aloittamisesta kunta määräsi erään erityisopettajan opettamaan ja pitämään kokeita lapsellemme 4 oppituntia viikossa. Lopun ajan viikosta vuorottelimme lapsemme opettamissa yhden sukulaisemme kanssa. Lisäksi lapseni kävi kaksi kertaa viikossa yksityisessä terapiassa.
Koulutoimen kanssa käymämme keskustelut olivat sekavia, eikä koulupaikkaa tuntunut löytyvän. Meille ehdotettiin häiriökäyttäytyville lapsille tarkoitettua erityiskoulua ja jopa sairaalakoulua, jossa oli psyykkisesti oireilevia ja pitkäaikaissairaalahoidossa olevia lapsia. Otimme yhteyttä lääninhallitukseen. Yksi kouluasioista vastaava virkamies auttoi meitä ja otti yhteyttä kuntamme koulutoimeen. Saimme uuden koulupaikan. Me vanhemmat kävimme tutustumassa rehtoriin ja uuteen luokanvalvojaan varmistaaksemme, että koulu tuntui turvalliselta.
Lepovaihe: kesä-elokuu
6) Kerroimme lapsellemme kesäkuun alussa, että uusi koulu oli löytynyt ja meidän mielestämme sekä rehtori että uusi opettaja olivat mukavan oloisia tyyppejä. Kesällä pidimme pitkän yhteisen loman. Mökillä, liikkuen ja tuttujen hyvien ihmisten kanssa seurustellen. Lapsemme alkoi voida silminnähden paremmin.
Loppuratkaisu: elokuu
7) Lapsemme pääsi tutustumaan luokanopettajaan ja koulurakennukseen päivää ennen koulun alkua. Jo ensimmäisenä koulupäivänä uudet luokkakaverit olivat pyytäneet häneltä kännykkänumeroa. Lapsemme pääsi mukaan luokkayhteisöön niin koulussa kuin vapaa-ajallakin. Uudessa koulussa on hyväksyvä ilmapiiri ja uudet opettajat ovat pääsääntöisesti maailman parhaita! Syksyn lapseni kävi traumaterapiassa kerran viikossa. Joulun jälkeen hän ei kokenut enää tarvitsevansa terapiaa, joten se lopetettiin.
Vuoden sisällä lapsemme hoikistui, muuttui iloiseksi ja aktiiviseksi nuoreksi. Olemme onnellinen perhe, jossa asuu onnellinen nuori. Taistelu siis kannatti.
Ensinnäkin Pelastusoperaation toteuttajalle: Olettepa toimineet hienosti. Upeaa!
Alkuperäiselle en oikein osaa sanoa konkreettisia neuvoja. Jotenkinhan tuohon olisi puututtava, mutta enpä minäkään ehkä paljastaisi, että olen kuunnellut salaiseksi tarkoitetun keskustelun. On kuitenkin hyvä, että nuorella on joku, jolle hän voi puhua.
Vaikka nuorenne kieltää yhteydenoton kouluun, voisiko asiasta silti puhua luottamuksellisesti terveydenhoitajan ja/tai koulukuraattorin kanssa?
Asiaan on puututtava. Kiusaaminen on saatava loppumaan tai koulua on vaihdettava. On kyse nuoren ihmisen elämästä ja tulevaisuudesta. Te olette nuorenne tärkeimmät ihmiset ja tukijat. Apua on tarjolla jos sitä vain uskaltaa hakea. Älkää jättäkö nuortanne yksin…
Hei. Tyttäreni on kokenut ja kokee täsmälleen samaa. Viime joulukuussa, ehkä jo aiemmin, alkanut sosaalinen eristäminen on aiheuttanut vakavia ongelmia: masennuksen, viiltelyä, syömishäiriöisyyttä, lääkeyliannoksen. Kuvio on samanlainen kuin kertomasi, ja samoin oma tyttöni kieltää kaiken julkisen puuttumisen ongelmaan, koska se kuulemma vain pahentaisi tilannetta. Ja itse asiassa koulu on näissä asioissa todella kynnetön, kun pitää olla yltiötasapuolinen, kukaan ei oikeasti näe ja tunnusta ongelmaa, vaikka se läjähtäsi päin naamaa. Ehkä kannattaisi ottaa yhteyttä nuorisoprykiatrian puolelle, jos sellainen on käyettettävissä. Oman tyttäreni kohdalla ainut keino on vahvistaa nuorta kestämään ja selviytymään, koska koulu ei kiusaajia osaa hoitaa.
Oman lapsen kiusaamisen kokeneena, on raskasta lukea, että muissakaan kouluissa ei puututa kiusaamiseen. Tuo vertaisryhmän sairas ilmapiiri sairastutti lapsemme. Meidän ihana poikamme tervehtyi hyvin nopeasti päästyään eroon kiusaavasta ryhmästä. Parhaan avun hän sai yksityiseltä traumaterapeutilta sekä uusilta koulukavereilta ja opettajilta, jotka pitävät häntä tavallisena vertaisenaan nuorena.
Siksi haluan tuoda esille kokemukseen perustuvan mielipiteeni:
KAIKKEIN TÄRKEINTÄ ON, ETTÄ NUORI SAA ELÄÄ YHTEISÖSSÄ, JOKA TUKEE HÄNEN POSITIIVISTA MINÄKUVAANSA.
Kun lastamme kiusattiin koulussa ja hän alkoi voida huonosti, lapsemme pääsi kyllä suhteellisen nopeasti keskussairaalan päiväpsykiatrian asiakkaaksi. Terapia, lääkitys ja tutkimukset eivät tuoneet helpotusta lapsellemme. Hän tunsi olonsa entistäkin erilaisemmaksi. Koulu oli myös tietoinen siitä, että lapsi saa psykiatrista apua. Tämä tieto aiheutti sen, että koulun henkilökunnan mielestä lapsemme oli sairas ja erilainen kuin muut. He käyttivät tätä tietoa meitä vastaan. Esimerkiksi:
-rehtori, opettajat ja erityisopettaja sanoivat useaan kertaan kiusaamisen johtuvan siitä että lapsemme on erilainen kuin muut. Mm kun kiusaamiskyselyssä kaikki muut oppilaat kertoivat että lastamme kiusataan, rehtori sanoi: mutta tämä ei ole oikeaa kiusaamista; koulu ei siis tosissaan uskonut että lastamme kiusataan
-koulun vaihto vaikeutui
Mikään terapeutti, psykiatri tai lääke ei voi poistaa syytä nuoren pahoinvointiin. Jos syy on kouluyhteisössä, on vain kaksi ratkaisua:
JOKO kouluyhteisön on lopetettava kiusaaminen
TAI nuori pitää siirtää toiseen kouluun, jossa hän pääsee vertaisryhmänsä täysivaltaiseksi jäseneksi
Tuo kertomus kuulosti niin tutulta, niin tutulta. Meille tarjottiin koulussa kuraattorikeskusteluja, yksin nuorellemme sekä yhdessä pahimpien kiusaajien kanssa. Se johti vain siihen, että lapsemme joutui pahemmaksi silmätikuksi, samoin meeitä vanhempia alettiin pitämään outoina.
Seuraavaksi vaihdoimme asuinpaikkaa ja lapsemme koulua. Ensimmäinen vuosi sujui aika hyvin, kunnes entisen koulun oppilaat keksivät, missä asumme. Alkoi ensin juoruilu, sitten hiljainen lapsemme oli ja on taas samassa kiusatun asemassa.
Tuo teidän tapauksenne antoi ajattelemisen aihetta, ehkä mekin nousemme vielä, kiitos!
Tämä keskusteluaihe pitäisi tehdä julkiseksi. Tekisi mieli soittaa koulujen rehtoreille ja sanoa, että uskokaa pois, teidänkin koulussa on näitä kiusattuja! Kyllästyttää ainainen ongelmien vähättely, ja epäuskoisuus.
Kiitos teille, jotka olette kertoneet omista kokemuksistanne, tuntuu edes hieman helpottavammmalta kun tietää, että tälläisiä ongelmia on muillakin.
keskustella että olette huolissanne ja jos te ette ole henkiöt joiden kanssa haluaa jutella kuten se useasi on niin te hommaatte hänelle keskustelu apua että apua on ja että ei tarvi yksin olla.
Ihailen sitkeyttänne! Hienosti toimittu. On kannustavaa kuulla, että asiat voivat halutessamme muuttua.
Viiltely ei ole hätähuuto. Itsetuhoinen käytös on laajaa, eikä jää vain viiltelyyn. Itsetuhoisuus saattaa olla autotien ylittämistä ilman autojen tulemisen tarkistamista. Toivoen että auto tulee ja osuu. Itsetuhoisuus ei välttämättä tarkoita halua kuollla.
Nuoresi viiltely saattaa olla henkisen kivun harhauttamista. Fyysinen kipu stimuloi hermoja ja keskittää kehon uuteen, pahaan, tuntemukseen. Siitä tulee yleensä hyvä olo.
Joskus itsetuhoinen ajattelee anstaitsevansa sen kivun. Että on niin huono ihminen, että kaikki mahdollinen kipu on tervetullut.
Tälläinen henkilö yleensä ajattelee olevansa huonompi ihminen kuin muut, sen takia antsaitsee kivun.
Itsetuhoisuus ei ole suoramuotoista kivun tuottoa. Se voi olla jonkin uuden harrastuksen, kuten potkunyrkkeily, skeittailu, aloittaminen. Kukaan ei kyseenalaista jos on uusia mustelmia joka treenin jälkeen.
On ihmisiä jotka todellakin hakevat vain huomiota, mutta tämä liitetään yleensä narsismisuushäiriöön. Sekin on mielenterveyshäiriö. Yleensä kuitenkin (varsinkin nuorilla murrosikäisillä) tämä todetaan vanhempien huomion puutteena. Vaikka viiltelystä on tullutkin trendi, sitä pitää silti pitää vakavana ongelmana.