Masennuksesta toipuva nuori – koska se pelko loppuu?
Kesän alku täällä jo huolettaa, ja ehkä kaipaan kohtalotovereita, ehkä jopa rohkaisua siitä, jos jollakin toisella asiat ovat jo järjestyneet parhain päin.
Tilanne on meillä sellainen, että nuoremme masennus syveni hiljalleen, pahin vaihe alkoi olla päällä noin vuosi sitten ja siitä viime kesään. Yritimme pitkään saada apua jos jonkinlaisilta tahoilta: koulupsykologi ja kuraattori, perheneuvola, kaupunkimme nuorisopsykiatrinen työryhmä… Käytiin arviokäynneillä siellä täällä ja koska nuori siellä jutteli tyyliin ”emmätiiä, ihan okei”, ei sitten nähty tarpeelliseksi esimerkiksi terapiaa. Yritettiin olla tukena, vaikka me vanhemmat emme ole ammattilaisia tai ammattiapua voi korvata. Sukupuoli-identiteetti on mietityttänyt myös, missä olemme yrittäneet olla neutraalina tukena, viestittäen ennen kaikkea että on meille aina rakas ja tärkeä, ihan sama miten suuntautuu tai mitä muuten on meneillään. Nuori oli hyvin selkeästi masentunut, mikään ei kiinnostanut, alkoi olla itsetuhoisia puheita, viiltelyä joka paheni niin, että nuorta ei uskaltanut jättää hetkeksikään yksin. Koulussakin pyrki viiltämään itseään, aina jotain terävää löytyi vaikka kotona oli veitset, ladyshaverit ja muut aikuisen takana. Alkoi myös yrittämään kuristaa itseään pyyhkeillä, hupparinnaruilla jne, eli ei hetkeksikään ilman valvontaa! Koulussa halusi käydä ja aina sydän kurkussa odotettiin tuleeko vielä kotiin, saateltiin ja odotettiin, muutamina päiviä ei kertakaikkiaan uskallettu päästää kouluun… Koska kuitenkin kävi koulussa ja menestyikin, ei ammattilaisten mielestä mitään hätää, me vanhemmat yritimme venyä.
No, lopulta tilanne kriisiytyi niin, että koululta tekivät lasu-ilmoitusta jotta edes jostain jotain apua saataisiin ja nuorisopsykiatriseen työryhmään jonottaessa viilsi koulussa niin, että joutui – tai pääsi – psykiatriselle osastolle. Ensin pariksi viikoksi ja liian aikaisen(?) kotiuttamisen ja edelleen itsetuhoisen käytöksen myötä palasi muutamaksi viikoksi, kesälomalla kotiin. Alamäki saatiin viimein poikki! Saatiin masennuslääkitys, sopiva toiminnallinen terapeutti löytyi ja hoitokontakti psykiatrian polille. Masennuksen ja ahdistuksen lisäksi diagnoosina tunnesäätelyn ongelmia, ja herkät aistit ylikuormittuvat välillä. Muutaman kerran on tullut ”pakkia”: ollut viiltämistä josta on sitten avoimesti puhuttu. Nuori kertoo tunteistaan, mitä, miksi jne. Nämä olleet enemmän reaktioita voimakkaaseen tunteeseen kuin varsinaista itsemurha-ajatusta; tunteiden terveempää käsittelyä ja kohtaamista harjoitellaan varmaan vielä pitkään, mutta selvästi ihan eri ihminen kuin vuosi sitten , sanoisiko että enemmän taas sellainen kuin ennen sairastumista.
Se, mikä nyt mietityttää on siis milloin uskallan luottaa että kaikki järjestyy? Koska nuoren uskaltaa jättää yksin, edes muutamaksi tunniksi? Kyseessä kuitenkin jo pitkälti yläkoululainen… Me vanhemmat emme ole edes puolen tunnin lenkillä tai lähikaupassa olleet niin, että nuori on yksin. Kun pelottaa, vaikka olisi kai tervettä antaa jo tilaa hengittää? Kuinka palata työelämään – mietin ihan vakavasti lopputiliä jatkuvan hälyytystilan ja pelon takia. Olen ollut opintovapaalla tämän talven ja nuorelle aina saatavilla etäopiskelun äärestä ja isä etätöissä joskin enemmän kiinni työssään. Lukukauden lopussa loppuu opintovapaa, ja minulla työn luonne sellainen että puhelinta ei voi kesken tekemisen päivystää, eikä useinkaan voi pudottaa kaikkea käsistään ja juosta kun lapsi tarvitsee, mitä elämä on kohta vuoden ollut. Isäkin palailee ”sorvin ääreen”.
Nuori on taas kiinnostunut asioista, jopa innostuu aina jostain projektista, keskustelee tosi hyvin ja avoimesti meidän kanssa, suunnittelee tulevaisuutta. Harrastaa musiikkia, tekee omia biisejä ja soittelee useita soittimia. Pieniä ison ilon hetkiä minulle, kun nuori kertoo, että huomasi kauniin auringonlaskun ja näyttää ottamiaan kuvia – ajattelen että kovin masentunut ei pysähdy kuvaamaan kaunista maisemaa. Koulussa vaihtoi pienryhmään, ja aistikuormitus ja keskittyminen helpotti. Koulun kanssa palaveerataan pian koulunkäynnin tukemisesta, koska koulussakin ovat kovin huolissaan näistä muutamista takapakeista (aina sattuneet koulussa ja lähes joka kerta tietty, sama opettaja on ”sattunut” olemaan jotenkin osallisena). Niinpä koulu on jatkanut lastensuojeluilmoitusten tekoa ja koska sieltä ei keksitty miten muuten voisivat tukea, saatiin nuorelle tukihenkilö, jollaista olin toivonut puolisen vuotta sitten. Koirakaveria on katseltu, iloksi nuorelle ja meille muillekin. Pelko ei meinaa vain hellittää.
On teillä ollut kovaa ja tulee olemaan jatkossakin huolta. Samaistun kertomaasi. Olen hakenut lapselleni apua jo 3s/4s luokasta asti. Hän on oirehtinut eri tavoin mutta kuudennen keväällä jäi kiinni viiltelystä kun oli yksin päivän kotona ja leikkasi syvän haavan itselleen. Olen hakenut myös ajan saatossa apua opeilta, kuraattorilta, koulupsykologilta. Perheterapiassa käyty jossa keskityttiin perhedynamiikkaan eikä lapseen (missä ei sen enempää ihmeellistä vaikka eroperhe olemmekin ja isäpuoli lasten elämässä jo yli puolet heidän iästään, enemmän isä kuin biologinen isä). Pelko itsellä periytyvästä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, sillä pitkiä masennuskausia, toivottomuus, vetäytyminen, ylikuormittunut tila vaikka koulumenestyjä onkin.. Syitä on haettu koko ajan masentuneeseen ja poikkeavaan oloon sekä kaverisuhteiden ongelmallisuuteen tai rikkimenoon. Lapsi lakkasi puhumasta mistään itseään koskevista asioista 8-10 vanhana, eikä osaa sanoittaa mm tunteitaan ja kokemuksiaan. Ulkopuolisista asioista kyllä puhuu kun mieli tekee. Nyt viiltelystä kun jäi kiinni, pääsi vihdonkin 5v myöhemmin ikänsä puolesta nuorisovastaanotolle. Siellä asiat ei auennut enempää kuin ennenkään mutta päästiin eteenpäin onneksi nuorisopolille kartoitukseen. Vahva epäilys ja pisteet aspergeriin, autismin kirjo sekä kuulo, näkö, aisti ja tuntoharhat. Lisäksi yrittänyt itsemurhaa, vahingoittanut viiltelyllä ja saippuasyönnillä itseään. Oma maailma romuttui ja hajosin henkisesti kun lapsi oli varastanut 20cm keittiöpuukkoveitsen ja piilottanut huoneeseensa. Oksettaa kaikki edes ajatella. Meillä tarjottu aina läheisyyttä,rakkautta, huolenpitoa, tilaa, omaa tekemistä, rajoja, sääntöjä ja yhteisiä tekemisiä sekä kk keskustelutuokiot perheen kanssa jossa jokaisella avoin puheenvuoro toiveista yms. Rahasta ei ole ollut tiukkaa. Kaikki siis pitäisi olla hyvin eikä koskaan ymmärretty mikä ongelman ydin paitsi teinimyllerrys ja epäilys jonkinasteisesta mielialahäiriöstä. Odotamme edelleen jatkohoitoihin pääsyä. Tää on kestänyt vuosikaudet ja on saanut olla tosi luja ja sinnikäs. Tsempata lasta koko ajan ja viimeiset 2,5v ollut itse kotona etätöissä jatkuvasti saatavilla. Minua pelottaa. En tiennyt itsemurhayrityksestä. En myöskään aistiharhoista. Epäilyjä mielestä ollut pitkään, sekä erityisherkkyydestä. Kuolema ajaa häntä takaa koko ajan, hän kerta kaikkiaan ajattelee sitä paljon. Kerron ja juttelen miten tärkeä hän on, tästä kyllä selvitään vaikka on vaikeaa. Keskustelua hän ei juuri välitä, eikä ennemminkään ole kertonut näistä, koska hän on sanomansa mukaan (jo 10v) avun ulottumattomissa ja kukaan ei voi auttaa. Keskustelemalla näistä, nämä ei auta häntä, kertoo. Kuinka hankala äitinä on puhua siitä että oma lapsi haluaa kuolla. Että ethän tapa itseäsi jaksa vielä? Hän on äärimmäisen fiksu, ihana, lahjakas ja sitten on toinen puoli arka, ujo, vetäytynyt. Sitten vielä tämä kolmas piilominä, jossa harhat, viiltely ja kuolema jahtaa. Olen saanut pidettyä lapsen elossa. Tulevaisuuden suunnitelmia on tullut edes vähän. Kuinka kiitollinen olen hetkestä, jossa lapsi kysyy huomisesta tai tulevasta, mitä tehdään? Kuin ahdistunut olen kun totean, että ihan töitä ja arkea. Pakko keksiä ilon hetkiä ja toteuttaa niitä. Saanko pidettyä ilon yllä ja lapsen itselläni vielä kunnes diagnoosit ja oikea lääkitys alkaa auttamaan? Ajattelen positiivista, mutta tämä on järjetön taakka. Oma terapia jossa olen ollut, ei siitäkään mitään hyötyä ole ollut. keskittyy vain siihen mitä minä koen, olen. Lapsesta ei sovi puhua. Mutta hän on mun elämäni ja miten hän ei voisi olla vaikuttamatta kokemukseeni ja arkeeni. Yritän olla hänen apuna ja tukena niin kuin nämä kaikki vuodet. Olemme läheisiä. Olen kaveri ja aikuinen. Sovittelen ja pehmennän. Pelkään riitatilanteita ja hänen yksin jättämistään jos tuohtunut tai ristiriita ollut. Vaikka puhun asiasta ja sovimme, minua pelottaa. Missä on vanhempien oikea tuki, meille, että kykenemme ja jaksamme toimia lastemme tukena?