Olen huomannut lapseni alkavan rukoilla ja liikkua uskovaisten seurassa. Hän on nyt 15-vuotias. Tämä huolestuttaa minua. En halua että hän tuhlaa elämänsä palvomalla Jumalaa jota ei koskaan ole ollutkaan. Miten voin auttaa häntä ja mitä tehdä?
Et itse ole uskossa ja olet sitä mieltä että Jumala on satua? Menikö oikein?
Olin itse nuorena, tyttäresi ikäisenä, kiinnostunut uskonasioista ja minulla oli ns. lapsenusko (eli uskoin Jumalaan, samalla luttavuudella kuin lapset uskoo, en osannut Raamattua) mutta minulta puuttui rohkeus mennä nuorille tarkoitettuihin kristillisiin kokoontumisiin, Teetupa se silloin taisi olla meilläpäin. Liityin siis toisentyyppiseen porukkaan. Ryyppäsin lähes joka viikonloppu, heilun pikkukännissä yöllä kaduilla kavereiden kanssa. Oli tosi mageeta – mutta todellisuudessa olisin halunnut kuulua kokonaan toisentyyppiseen ryhmään, olla ”kilttien” joukossa.
Nuorilla on vahva tarve kuulua johonkin ryhmään, ja minusta se, että nuori on uskovien joukossa on paljon terveempää ja lapselle turvallisempi kasvualusta kuin että hän hengailisi torin kulmalla siideripullot kourassa.
15-vuotias on kuitenkin jo niin iso, että osaa ajatella itse, päättää missä ryhmässä haluaa olla. Hän kykenee kriittiseen ajatteluun, eikä ole vain vietävissä toisten mielipiteiden armoilla.
Jos tyttäresi on uskovien joukossa vaikka tietää sinun äitinä vastustavan, päätös asian suhteen on oma, ja vahva sellainen.
Jos hän myöhemmässä vaiheessa elämää kokee uskonnon ja uskovat ahdistaviksi, hän voi lähteä pois. Tarkoitan, että ainakin minun kokemus on, ettei uskoa pakkosyötetä eikä siihen ketään pakoteta, se ei ole sellaista aivopesua kuin kristinuskonvastaiset ja/tai ateistit ajattelevat sen olevan.
En ihan täysin ymmärrä mikä sinua huolestuttaa tyttäresi arvomaailman valinnassa? Sekö, että se on täysin jotain muuta kuin sinun? Jotain, mitä et ymmärrä?
Oletko jutellut tyttäresi kanssa asiasta? Oletko tavannut näitä muita nuoria? Oletko tavannut esim. seurakunnan nuorisotyöntekijää tms. aikuista, jonka kanssa tyttäresi on tekemisissä, ja jutellut heidän kanssaan?
Uskoon tulo ei ole pelkkä päätös. Voidaan siis päättää, että menee johonkin ryhmään mukaan, mutta ”nyt minä olen uskossa ja uskovainen” – se ei toimi niin. Se ei mene niin, että itse päättää. ”Kutsu” tulee jostain itsen ulkopuolelta, syvälle itsensä sisälle. En osaa sitä fiksummin selittää, mutta ainakin minun kohdalla se kävi näin: olin monta kertaa aikuisiällä päättänyt että NYT olen uskossa, NYT lopetan tämän vastaanhankaamisen ja tulen uskoon, kun tätä olen teinistä asti halunnut ja odottanut jne, mutta mikään minun sisällä ei muuttunut. Se ei mennytkään niin että minä päätän. Ainoa mitä päätin, oli että aloin käydä seurakunnan tilaisuuksissa.
Ja sitten kerran tuli se tilanne, että minun oli tehtävä ratkaisu, kumpaa tietä kuljen. Kun uskovainen sanoo, että Jeesus kutsui, se tarkoittaa tätä.
Ei sinun tyttäresi tie ole huono tie, valinta väärä. Se on hänen valintansa. Kunnioita sitä, niin hänkin kunnioittaa sinun valintaasi. Päästä irti, niin saat lapsesi lähellesi.
Minä muuten olen oman sukuni ainoa uskovainen, liki 90-vuotiass isomummoni on myös. Mutta ei muita, ei koko laajasssa suvussa.
15-vuotias on juuri siinä iässä, jolloin uskonto, etiikka ja erilaiset aatteet alkavat kiinnostaa entistä enemmän. Nuori etsii tarkoitusta ja merkityksiä elämälle. Ei välttämättä ole hyvä syy kieltää jokin uskonto tai aate nuorelta sillä perusteella, että ei itse usko jumalaan tai ole tuon aatteen kannattaja. Sinuna lähtisin hyväksyvämmästä linjasta liikkeelle. Ota selvää mihin lapsesi uskoo ja miksi hän rukoilee. Toisin sanoen hanki tietoa: lue kirjoja, tutustu uskoviin ihmisiin ja keskustele lapsesi kanssa.
Uskoisin, että lapsesi arvostaa sitä, että olet kiinnostunut hänen ajatusmaailmastaan. Te voitte löytää paljon yhteistäkin, peruskysymyksiä ja arvoja joihin olette vain päätyneet erilaisten maailmakuvienne kautta. Löydätte varmasti erojakin, mutta niitä on hienoa kun huomaa osaavansa käsitellä niitä niin, etteivät ne pelota kumpaakaan. Niistä voi jopa tulla tietty rikkaus keskusteluunne.
Hyväksymisessä on mielestäni 2 erityisen tärkeää elementtiä.
Ensinnäkin. Kun nuori kokee, että et paheksu hänen maailmankuvaansa, etkä siitä johtuvia harmittomia asioita kuten rukous, on hän sinua kohtaan avoimempi. Hän kertoo sinulle enemmän tekemisistään. Tällöin sinä näet, jos hänen uskossaan tai jossakin muussa elämän osa-alueessa alkaa olla hänelle haitallisia piirteitä. Oikeasti vaarallisista asioista on helpompi puhua ja niihin on helpompi puuttua kun ei ole teilannut koko nuoren ajatusmaailmaa.
Toiseksi. Nuori oppii joustamaan. Uskon, että hän oppii myös viisaasti vahvistamaan tai vaihtamaan mielipiteitään, kun niistä ei tule kotona arvovaltakysymyksiä.
Anna siis nuoren rukoilla.
En näe mitään pahaa siinä on, jos lapsi rukoilee tai kulkee uskovien porukoissa. Ei siinä lapselle huonosti käy. Kyllä siinä ainaski monet muut huonot asiat jäävät kokeilematta. Ja voihan sitä itsekin vähän ottaa selville, että mitä se lapsi on oikein löytänyt. Voi se olla joskus niinkin, että muna on viisaampi kuin kana…
Hyviä vastauksia minusta olet jo saanutkin. Tosiaan taitaa olla niin että seurakunnan touhut on kuitenkin terveemmällä pohjalla noin niinkuin käytännössä kuin kännääminen kaduilla. Kaikissa ryhmissähän on lieveilmiönsä, myös uskovaisilla, mutta kaikenkaikkiaan melko leppoisaa sakkia näyttävät olevan ainakin täällä Suomessa, kiihkoilijoita lukuunottamatta.
Oletko muuten kysynyt mitä hän rukoilee? Jospa vaikka rukouksen tavoitteena olisikin uudet farkut, koiranpentu tai ihastuksen näkeminen viikonloppuna? Jokainenhan meistä toivoo asioita ja unelmoi milloin mistäkin. Se on vielä kaukana hihhuliuskovaisuudesta jota ehkä kammoksut. Muista myös että monet palvovat tuon ikäisenä jotain megastaroja (irstaita, huumeriippuvaisia tai muuten vaan höyrähtäneitä) ja sekin menee ohi ajallaan.
Jos lapsestasi kuitenkin uskovainen tulee, et voi sille mitään muuta kuin hyväksyä jos väleissä haluat olla. Toki mielipiteesi voit asiallisesti kertoa mutta jatkuva rähjääminen tai muutosyritykset vain pahentavat tilannetta.
Lohdutuksena vielä, jos rukoilu on suurin murheesi murkkusi kanssa voit itsekin kiittää Jumalaa :) tai vaikka itseäsi. Asiat voisivat olla paljon huonommin.
samaa mieltä kuin muut. turhaan huolehdit jos rukoilee Jumalaa! ja uskon asiat ovat kaikki sellaisia mihin kenenkää ei pitäisi puuttua jokaisen pitäsi se saada ihan itse päättää :D olen oikeasti iloinen puolestasi että lapsesi rukoilee :) monet painii lastensa kanssa paljon paljon vakavammista asioista :) nauti lapsestasi ja kuuntele häntä,ole iloinen että hän on uskoo hyvää eikä esim juokse kadulla seuraavan huumesatsin perässä taikka hakkaa sinua koska et suostu ostamaan kaljaa, etkä hae häntä tämän tästä poliisilaitokselta!
Eiköhän toi kuitenkin ole parempi vaihtoehto kuin huumehörhöjen kans pyöriminen, kuten meidän uusioperheen 12v tekee ja on tällä hetkellä kiireellisessä sijoituksessa….
Välillä vähän toisenlainen vastaus…
Meidän nuori alkoi myös liikkua uskovaisten joukossa. Joukko koostui pitkälti täysi-ikäisistä miehistä ja oma lapsi oli vasta siirtynyt yläasteelle.
Aluksi olin luottavainen. Pikku hiljaa meno alkoi kuitenkin muuttua kummalliseksi. Alettiin salailla ja valehdella. Pyysin kerran näitä vanhempia henkilöitä käymään meillä kotona, jotta saisin vähän tutustua heihin minäkin, vaan eipä kutsuun vastattu. Lasta kuskattiin yökaudet ja kotiin kun tuotiin, niin visusti jätettiin reilun matkan päähän ettei edes autoa päässyt näkemään.
Myöhemmin sain tietää, että tässä porukassa on entisiä vankilakundeja ja alkoholisteja. Ilmeisesti myös muita aineita kokeilleita. Lapseni kännykkäkulut nousivat hurjasti ja kun aloimme tutkimaan asiaa, niin kävi ilmi että yökaudet nämä täysi-ikäiset hänelle tekstailivat ja soittelivat ja toisin päin. Puhelimessa pidettiin rukoussessioita ja välillä pyydettiin lasta auttamaan kun on niin huono olo että tekisi mieli vetää pää täyteen jotain mömmöä. Lapsi pelkäsi ”ystäviensä” puolesta. Levottomuus kasvoi ja kotona se purkautui raivon puuskina.
Lapsi alkoi opetella raamattua ulkoa. Koulu unohtui, oli vain tämä yksi kirja jota luettiin. Ensin kerran, sitten toisen. Lopulta kun tajusimme mistä on kyse, niin alkoi aggressiivinen käännytystyö kotona. Otimme yhteyttä viranomaisiin, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Lapsemme oli itse innolla mukana.
Jälkeenpäin olemme saaneet selville vaikka mitä tapahtuneen. Sen, että minulla ennestään oli huonoja kokemuksia ko uskonnollisesta porukasta, oisi pitänyt saada minut toimimaan heti.
En halua pelotella ketään. Kerron vain oman kokemukseni. Olin itsekin kotisrk:n nuorten illoissa aktiivinen kävijä lapseni ikäisenä. Meidän porukassa ei vain ollut niin kovasti tuota käännytystä, oli vain mukavaa yhdessäoloa, pelejä ja napostelua. Kaiken lisäksi oli hyvin saman ikäistä porukkaa joiden kanssa touhuttiin. Se, että nämä kokemukset ovat minulle edelleenkin rakkaina muistoissa, niin ei valmistanut minua siihen mikä meidän perheen kohtaloksi tuli.
Jos lapsesi elämä ei rukouksia ja tällaisia pikkujuttuja rajummaksi muutu, niin anna hänen rukoilla. Rukoushan vain vahvistaa omaa oloa, antaa turvallisuuden tunteen ja ehkä luottamusta myös omaan itseen kun uskaltaa pukea sanoiksi toiveet. Ota myös selvää ystäväpiiristä ja jos mahdollista niin kutsu näitä muita nuoria kotiin. Silloin olet itse lähellä näkemässä ja kuulemassa missä mennään. Jos porukka ei suostu tulemaan tai lapsesi ei halua heitä kotiin, niin ole ainakin tarkkaavainen.
Minäkin olisin iloinen, jos lapsi saa turvaa uskosta ja vaikkapa rukoilemalla. Kyllähän sitä sitten voi tarkkailla, näkyykö hurmoksellisia piirteitä ja tottakai on oltava lapsen menoista aina selvillä. Oma lapseni on ollut tiiviisti seurakunnan touhuissa mukana, isostoiminnassa ja nuortenilloissa. Hänellä on siellä ihania ystäviä ja hän tuntuu saavan voimaa ja on jotenkin rauhallisen oloinen ja selkeästi iloinen tuosta seurakuntaan kuulumisesta.
Nuortenilloista, jotka ovat perjantai-iltaisin, hän tulee aina kiltisti suoraan kotiin, vaikka onkin 15v. meneväisessä iässä.
Mistä voit tietää että Jumalaa ei ole,kannattaa ensin lukea raamattu kannesta kanteen,sitten voi miettiä uudestaan.
Ole iloinen! Lapsesi rukoilee puolestasi ja siunaa sinua!
Moni vanhempi olisi iloinen tällaisesta.
Rukoileminen ei ole elämän tuhlaamista. Kyllä Jumala on olemassa.
Rukoileminen kannattaa aina.
Anna lapsesi uskoa mihin itse haluaa. Se on ihmisen oma päätös, ei kenekään muun, turha siihen on mennä väliin ’auttamaan’.
Jokaisella on jo perustuslain mukaan oikeus uskoa tai olla uskomatta mihinkään/kehenkään. Mistä tiedät onko sinun totuutesi oikea?Lapsesi ei tee mitään sellaista mistä sinun tulisi olla huolissasi.Rukoileminen ja usko Jumalaan voi auttaa pahina hetkinä. Tämä on mielipiteeni, ei evakelioimista.
Ei kai uskomisessa mitää pahaa ole. Rukoileminen on tärkeää, ja se, että haluaa olla uskovien kanssa samassa joukossa. Eikä se ole välttämättä elämän tuhlaamista.
Tuo 15-v. tuntuu olevan hankala ikä. Yleensä siihen liittyy alkoholia,epämääräisessä seurassa liikkumista, koulunkäynnin laiminlyöntiä. Ole iloinen,että lapsesi on keskittänyt energiansa uskoon.
Seurakunnalla on paljon mukavaa toimintaa kaikenikäisille.
Ja seurakunnasta voi löytyä vaikka työpaikka.
Mielestäni ei ollenkaan huono juttu. Itselläni ovat lapset vielä pienempiä mutta käymme perhekerhoissa, seurakunnan leireillä ja retkillä. Enkä ole mikään uskovainen, kirkossa käyn ehkä kerran vuodessa. Mukavaa ja ymmärtäväistä porukkaa löytyy seurakunnasta,sinne saa mennä omana itsenään.