Meillä on nyt tyttö (noin 8v.) ottanut tosi raskaasti isänsä kuoleman. Vaikkakaan ihan koko elämäänsä tyttö ei ole voinut isänsä kans olla; oli sairaala ja laitoskunt.jaksoilla monia jaksoja, välillä kotonakin.
Mieheni sairastui, kun tyttöä vielä odotin. Eka sairastumisen jälkeen hän vielä käveli ja puhui, nämä kyvyt alkoivat heiketä tytön ollessa 1 vuotias.
Tämä aiheuttaa monenlaisia kiukun ja äksyilyn aiheita&purkauksia kotona ja koulussakin, sen lisäksi että hänellä on todettu olevan ADHD:ta.
Ollaan oltu perheneuvolaan yhteydessä, ja nyt on tytölle lääkityskin. Tosin se auttaa vain aamupäivän koulussa, siellä työskentelyssä.
Minusta lapsen suru on ymmärrettävää. Tieto siitä, että isä ON, vaikka ei olisikaan aktiivisesti tai läsnä lapsen elämässä, mutta isä on olemassa.. ja nyt on poissa, kokonaan.
Ehkä tyttö pohtii myös sinun kuolemaa, menettääkö äidinkin? Ja kenties myös omaa katoavaisuuttaan – ylipäätään sitä, että me emme olekaan täällä AINA.
Lapsi varmaan pohtii myös, mitä kuoleman jälkeen? Katoaako ihminen vain -humps- vai onko taivasta ja Jumalaa, tai jos ei, niin mitä sitten?
Lapsilla ei aina ole sanoja, termistöä, omille tunteilleen tai ajatuksilleen, on vain TUNNE. Sen tunteen sanoittamiseen lapsi tarvitsisi aikuista, jotta asiaa voisi käsitellä ja se olisi ylipäätään helpompi ”hallita” tai ymmärtää.
Adhd:sta huolimatta tässä olisi haastava keskustelunaihe useammalle illalle ja kahdenkeskeiselle hetkelle tyttären kanssa! :)
Jaksamista haastavan tehtävän edessä!
