Lapsen kasvatuksesta.
Hei.
Osaako kukaan neuvoa olenko toiminut väärin kun 2,5vuotias lapsi heitti puolisoani ruuvimeisselillä ja puolisoni huusi pääpunaisena lapselle vedoten että lapselle pitää opettaa mitä ei saa tehdä ja mitä saa ja näin luodaan rajoja lapselle?
Olen samaa mieltä mutta omasta mielestäni rajoja voi asettaa torumattakin varsinkin jos lasta on revitty 2-päivää ikeassa ja sitten lapsi väsynyt ja ei saa esim.puolisoltani huomiota koska kasasi kenkätelinettä ja minä etsin kadonnutta työpaperia..johon lapsi reakoi ymmärtämättä mitä teki.
Puoliso siis huusi lapselle ettei saa ja torui ja lapsi itku kurkussa jonka jälkeen minä ja lapsi mentiin makuhuoneeseen jossa itse nätisti yritin selittää että ruuvimeisseli ei ole lasten ja sitä ei saa heittää koska voi tulla isopipi jne..Samoin kun että saksiin ei saa koskea tai veitsiin ja ettei esim.kynä kädessä saa juosta tms.koska saattaa tulla tosi pahapipi…puoliso jätellyt usein saksia,veitsiä ym.lapsen ulottuville ja ei kiellä esim.kynäkädessä juoksemasta tms.
Puolisoni vaan toteaa minulle tähän että ei ole mitään tekemistä tämän kanssa tms.vaan ketään ei saa satuttaa.
Itse näen rauhallisen selittämisen tärkeäksi sen sijaan että torutaan..varsinkin lapsen väsymys ym.huomioiden.puoliso on käyttäytynyt koko illan sitten huutaen ja piikitellen lapsen valveilla ollessa minua koska toimin tuossa ruuvimeisselijupakassa väärin hänen mielestään.
Yritän itse olla tappelematta mutta kyllähän lapsikin reagoi tuollaiseen ilmapiiriin.Mielestäni on muutoinkin turhaa tapella koko iltaa tuosta.Totesin että jutellaan kun lapsi on nukkumassa joka ei puolisolleni sopinut.
Lapsi kyllä ymmärtää kun sille puhutaan ja sanoikin että ei saa heittää.
Mielestäni lapsen kanssa voi myös rauhallisesti selittää ja perustella kiellot miksi ei saa ja jos lapsi kiukuttelee ei pidä ruveta itse lapsen tasolle kiukuttelemalla ja huutamalla vaan rauhallisesti viedä viesti perille.
Mitä mieltä olette?
Muutama muu asia mitä puolisoni toitottaa on ja mihin kuulisin mielipiteitänne:
-Lapsi ei tarvitse muutakuin ruokaa,puhtaita vaatteita,nukkumista jne. vaikka omasta mielestäni lapsi kyllä tarvitsee perusasioiden lisäksi aika paljon muutakin.
-Lasta ei esim.tarvitse kylvyssä pestä vaan 2,5v osaa itsekkin neuvomatta riittävästi.Omasta mielstäni kyllä vanhemman tulee lapsi vielä tuossa iässä pestä sekä opastaa pesussa samalla.
-Kun lapsi oli vuoden vanha teippasin teräviä kulmia asunnosta jotta ei lyö päätänsä johon puolisoni pudisteli päätään että ei ole normaalia..minä totesin että kun lapsi nyt kerran osaa vähän kävellä niin voi kaatua ja kulmasta voi tulla pahapipi.
-puolisoni myös on sitä mieltä että en saisi rohkaista lasta esim.kaksi viikkoa sitten linnanmäellä ollessamme jossa kannustin lasta autokaruselliin johon aristeli mennä aluksi..katsoimme siis kun muut lapset menivät ja kerroin että on hauska laite ja ei tarvitse pelätä jne.jonka jälkeen lapsi innostui menemään ja menikin sitten ainakin viidesti uudelleen…puolisoni istui penkillä happamana että pakotin lapsen laitteeseen josta lapsi kyllä tuntui nauttivan.Mielestäni ei saa pakottaa lasta mutta uudet asiat ovat jänniä ja voivat aluksi tuntua suurilta joten pitäisi rohkaista lasta.
-Myös ruuasta tulee riitaa kun olen ystävällisesti pyytänyt että välipaloja ei korvattaisi riisikakuilla vaan annetaan hedelmiä,leipää,jugurttia jne..johon puolisoni sanoo että riisikakku kelpaa hyvin ja sitten lapsi hinkuukin kaikkea naposteltavaa ja ruokakaan ei aina tahdo maistua.
-Puolisoni myöskin kutsuu minua lapsen kuullen vajokiksi tms.mikä ei ole mielestäni sopivaa.
-Myös esim.mummo haluaisi tulla kerran viikossa käymään mikä ei ole puolisoni mukaan normaalia että mummot näkee lasta noin usein.Itse vaan koen että ihanaa kun mummo haluaa nähdä ja mukavaa kun lapsikin viihtyy mummon kanssa.
-Kun ostin pyörän heinäkuun alussa lapselleni ja kumppanini on käynyt hänen kanssaan enimmäkseen pyöräilemässä niin kyselin sitten että onko yhtään opettanut pyörällä jarruttamaan?johon kumppanini että ei tuon ikäinen osaa vaikka on jo 2kk.ollut pyörä.vaikka silloin kun menin itse lapsen kanssa ja opetin jarruttamaan niin melkein oppi päivässä.Kumppanini tuntuu jotenkin passiiviselle kun ei viitsi opettaa ja jarruttelu on jäänyt oppimatta.Lapsi oppii mielestäni hyvin kaikkea ja on innokas kun opetetaan..minua sattuu kun tuntuu että kumppanini ei viitsi..vai onkohan minulla sitten väärä ajattelu tässäkin?
-Myös uimarannalla käydessämme kumppani kielsi lasta houkuttelemasta veteen vaan olisi pitänyt vaan antaa varpaillaan vedessä seistä.Kun lapsi sitten rohkaistui tulemaan veteen niin tulihan melkoinen vesipeto…niin on porskutellut että kotonakin piti lattialla uimarenkaan kanssa leikkiä..sekin leikki kiellettiin koska uimarenkaat kuuluu kuulemma rannalle eikä sisälle.Näinkin mutta ihan kaikkea en haluaisi kieltää ja asioissa on pahaa ristiriitaa kun kumppanini vähät välittää jos sakset tms.on lattialla jne.
–
kiitoksia vastauksistanne..ja toivottavasti osaatte antaa neuvoja ja mielipiteitä että kummat toimintamallit esim.olisi järkevämpiä..
Kumppanini mukaan minun pitäisi mennä hoitoon mielipiteideni takia ja tunnen oloni ihan latistetuksi.Mietin että ehkä olen tosiaan vajokki millä nimellä kumppanini minua kutsuu ja siksi pyydänkin mielipiteitänne?
KUMPPANINI TOTEAA ETTÄ KENEN TAHANSA MIELESTÄ AJATUKSENI ON IHAN HULLUJA JA EN TAJUA LAPSEN KASVATUKSESTA MITÄÄN…ETTÄ KYSY KELTÄ TAHANSA JA NYT PÄÄTINKIN KYSYÄ SITTEN?
Mitä siis pitäisi tehdä?
-ztar
Olisikohan aika keskustella näistä asioista ihan kahden eikä lapsen kuullen.
Mielestäni puolisosi asenne on todella väärä. Kaikki mitä yrität on hänen mielestään väärää. Nimenomaan lapselle pitää selostaa ja kertoa tuossa ikävaiheessa rauhallisesti ja perustellusti asioita ja opettaa, rohkaista ja kannustaa.
Aikamoista arkea teillä eletään jos näin jatkuu pitkään.
Kannattisi hakea apua jos omat voimat eivät riitä.
Ymmärsin että lapsi on sinun ja eikä puolisosi lapsi, sillä jos hän käyttäytyy omaa lastaan kohtaan noin, kuulostaa aika oudolta, että ei tee mitään lapsensa kanssa ja ilahduta häntä millään lailla.
Hmm. Näen tekstissäsi tavallaan useita eri teemoja, joihin pitäisi ottaa kantaa erikseen. Ainakin kolme – tuo yksittäinen kasvatustilanne ruuvimeisselin kanssa, yleiset kasvatusperiaatteet, ja puolisosi käytös sinua kohtaan.
Ensin tuosta ruuvimeisselitilanteesta. Olen samaa mieltä kanssasi, että lapselle raivoaminen ei yleensä ole mitenkään kasvatuksellisesti viisasta. Myönnän kyllä itsekin monesti sortuneeni huutamiseen, mutta kyse on silloin hermojen menemisestä, ei kasvattamisesta. Rauhallinen puhe menee paremmin perille, koska silloin lapsi ei joudu suuntaamaan energiaansa puolustautumiseen/suojautumiseen, vaan pystyy kuuntelemaan viestiä aikuisen sanoissa. Näin yksinkertaistetusti :).
Toisaalta taas ymmärrän puolisosi reaktion (vaikken sitä parhaana mahdollisena pidäkään) sitä kautta, että ruuvimeisselin lentäminen päin varmasti pelästyttää kenet tahansa. Tulee mieleen, mitä olisi voinut sattua jne. Suuttuminen ja huutaminen on aika tavallinen reaktio pelästykseen. Tunnen todella ihania, empaattisia ja lapsiaan rakastavasti kohtelevia äitejä, jotka ovat kertoneet sortuneensa jopa fyysiseen kuritukseen riittävästi säikähdettyään (esim. pari-kolmevuotiaan satuttaessa taaperoikäistä pikkusisarusta niin, että tilanne olisi voinut olla vaarallinen). Ei se tietenkään oikein ole, mutta inhimillistä. Usein tällaisessa pelästyneessä mielentilassa keskustelu asiasta ei luonnistu, ja ihminen menee puolustusasemiin. Toki en tiedä, oliko teidän tapauksessanne tästä kyse. Noin yleisesti ajattelisin, että ”pää punaisena huutaminen” ei ole hyvä juttu, mutta toki säikähdys ja asian vakavuus saa äänensävyssä kuulua. Esim. meillä on kiellettyä uittaa sormia maitomukissa, ja on kiellettyä sännätä autotielle. Jälkimmäisessä tapauksessa kuitenkin annan lapselle palautetta paljon vakavampaan (ja vihaisempaankin) sävyyn – lapsenkin on hyvä ymmärtää, että asiat eivät ole vain kategorioissa ”sallittu” ja ”kielletty”, vaan on joitain ehdottoman vaarallisia ja kiellettyjä asioita, joitain ei-toivottuja ja kiellettyjä asioita, neuvoteltavissa olevia asioita ja sallittuja/suotavia asioita.
Sitten tuohon hulluksi ja vajokiksi haukkumiseen. Se ei ole tietenkään asiallista käytöstä puolisoa kohtaan. Suutuspäissä voi tulla sanottua tosi tyhmiäkin asioita, ja olen itsekin tehnyt niin, mutta pyytänyt miestäni loukanneita sanoja jälkikäteen anteeksi. Aina kun käy toisen persoonan, älykkyyden tms. kimppuun, tulee rikkoneeksi jotain, mitä ei ehkä voi myöhemmin korjata. Riitelemistä, suuttumista ja asioista eri mieltä olemista en pidä pahana asiana ollenkaan, edes lasten kuullen jos ei överiksi mennä, mutta vajokiksi tai hulluksi haukkumalla ei saavuteta mitään hyvää. Sellaista ei tarvitse hyväksyä, se kuulostaa asialta, johon tavalla tai toisella tarvitsisitte muutosta.
Sitten noihin muihin lastenkasvatusasioihin:
”-Lapsi ei tarvitse muutakuin ruokaa,puhtaita vaatteita,nukkumista jne. vaikka omasta mielestäni lapsi kyllä tarvitsee perusasioiden lisäksi aika paljon muutakin.”
Nyt en aivan saanut kiinni, millaista ”muuta” tarkoitat? Ensimmäisenä minulle tulee noista perusedellytyksistä mieleen noiden lisäksi yhdessäolo, leikki, ulkoilu, jutteleminen, vanhempien hyväksyntä, kaverit (vähitellen noin teidän lapsen iästä lähtien) jne. Vai materiaalisia tarpeita? Toki lelut ym. ovat tärkeitä, mutta jos erimielisyys koskee nimenomaan materiaa ja ehkä rahankäyttöä, voisitteko hyödyntää kirppiksiä ym.?
– peseytymisestä, ainakin oma 2,5 v pitää vielä pestä. 4,5-vuotiaani on nyt alkanut haluta käydä itse suihkussa, ja olen sen sallinut, säädän vain veden sopivaksi.
– tuo kulmien teippaaminen varmaan riippuu lapsen luonteesta (rämäpää vai varovainen), asunnon pohjaratkaisusta jne. Kaikkein terävimmät kulmat lienee järkevää suojata. Ei kai noissa yhtä oikeaa vastausta tai ”normaalia” ole. Meillä taas mies on varovaisempi ja itse olen sitä koulukuntaa, että jos ei ole varsinaista vammautumisriskiä, pienet kuhmut, naarmut ja mustelmat kuuluvat lapsuuteen ja opettavat omia rajoja. Esim. lapsiportit portaissa olivat kyllä ehdottomat alle 2-vuotiaan kanssa jne. Mutta siis, oma ajattelu on helppo tulkita normaaliksi ja toisen välinpitämättömäksi/ylisuojelevaksi, mutta tosiaan yhtä oikeaa vastausta ei ole.
– rohkaisuasiassa olet mielestäni oikeilla linjoilla. Lapselle maailma on uusi, ja tuntematon voi pelottaa. Vanhempi voi omalla esimerkillä ja rohkaisemalla osoittaa lapselle, ettei pelättävää ole. Mutta siihen, milloin tulisi rohkaista ja milloin hyväksyä, ettei lapsi uskalla, ei liene oikeaa vastausta siihenkään. Tämäkin riippuu suuressa määrin lapsen temperamentista – toiset menevät houkuttelusta ja rohkaisemisesta vaan enemmän lukkoon, toiset taas hyötyvät siitä.
– mietin, mitä on siinä taustalla, ettei mummo saisi puolisosi mielestä käydä? Eivätkö mummo (kumman äiti?) ja puoliso tule toimeen keskenään? Itse ajattelisin niinkin, että jos lapsella on turvallinen ja kiinteä suhde muuhunkin aikuiseen kuin vanhempiin, se on ihan jo vanhempien kannalta kätevää, kun lapsen voi huoletta jättää tälle mummolle tarpeen vaatiessa hoitoon. Omat vanhemmat ovat juurikin melkein viikottain halunneet käydä tervehtimässä lapsia, ja nyt vauvaiän ohittaneiden kanssa saatamme silloin usein livistää puolison kanssa pariksi tunniksi esim. kahville ja kauppaan isovanhempien leikkiessä ja ulkoillessa lasten kanssa. Jos isovanhemmat kävisivät vain joskus ja jouluna, lapset tuskin uskaltaisivat heidän kanssaan jäädä, mutta nytkin molemmat olivat heidän luonaan yökylässä, hihkuivat riemusta päästessään sinne, eivät ikävöineet, ja me saimme kahdenkeskistä aikaa :).
Tällaisia nyt tuli päällimmäisenä mieleen. Olisi mielenkiintoista lukea tarkennuksia, mikäli tarpeen!
Onko kumppanisi lapsen isä siis? Jos on, teidän on pakko tehdä kompromisseja, mutta jos ei, sinun ei tavitse noita kieltoja kuunnella. Se, että puolisosi räyhää lapselle ruuvimeisselin heitosta, vaikuttaa stressaantuneen ihmisen käytökseltä. Ehkä vähän pöljästi tehty, mutta kerrankos sitä erehtyy. Mainitsemasi esimerkit vaikuttavat sellaisilta, etten itsekään olisi miehesi kanssa samaa mieltä. Ei auta muu kuin keskustelu. Miehet usein ovat kasvatuksessa vähemmän aloitteellisia kuin naiset, esim. pyörällä ajon opettelu. Sitä tilannetta täytyy oppia sietämään, tai sitten sovitaan, että vastuuta jaetaan enemmän. Päivässä se ei käy, mutta ajan kanssa. Tosin sitten on naisen hyväksyttävä sekin, ettei aina saa päättää kaikesta.
Moi,
kuulostaa siltä, että olennainen ongelma ei ole lapsen kasvatus vaan parisuhteenne. Toimivassa parisuhteessa löydetään yhteisiä ratkaisuja (ja yhteisiä näkemyksiäkin riittää).
Mietinkin sitä, mitä positiivisia puolia parisuhteessanne on? Mitä iloa sinulle on kumppanistasi? Haluatko elää hänen kanssaan? Millaiset riitelytavat esim ovat teistä molemmista ok (onko ok nimitellä riidellessä vai ei, jne – toisille nimittely on peruskauraa ja kuuluu riitaan, toisille – kuten mulle – nimittely, äänen korottaminen ym. on täysin sopimatonta toimintaa)…
Minusta kuulostaa siltä, että olet hyvä vanhempi. Tsemppiä parisuhdeongelmien ratkomiseen: toivottavasti joko saatte konfliktit ratkaistua ja luottamuksen syntymään niin, ettei vanhoja tarvitse kaivella, tai löydätte muun ratkaisun toimimattomaan suhteeseen.
Yhdyn ehottomasti edellisen kommentoijaan! Käyppä kurkkaamassa tämä linkki, itselleni aikoinaan avasi parisuhteeni tilannetta erittäin hyvin :)
https://www.turvakoti.net/site/?lan=1&page_id=182
P.s älä epäile mielipiteitäsi äitinä <3 kuulostat oikein hyvälle vanhemmalle joka rakstaa ja osaa huolehtia lapsestaan <3
Hei,
Minusta tuntuu, että voisit ojentaa lastasi hyvin tiukalla (vaikkakin rauhallisella) äänellä, jos hän heittää ruuvimeisselillä tms. Puolisoasi varmaan harmittaa, jos toinen vanhempi toimii liian ”lepsusti”. Jos sanoo tiukasti ”Noin EI saa tehdä”, se on eri asia, kuin että rauhallisesti ja ”kiltisti” selostaa. Äänensävykin on tärkeä. Sen ei tulisi olla koleerinen (joka vain heijastaisi sitä, että olet suuttunut – sitäkin toki tapahtuu, ainakin meillä!!) vaan tiukka ja määrätietoinen.
Mutta tärkeämpi ajatus/tunne, joka syntyi kun luin tekstiäsi, on että puolisosi kohtelee sinua erittäin huonosti. Hän yrittää saada sinut epäilemään omia kykyjäsi ja älykkyyttäsi. Se on todella rumaa käytöstä. Itse en sietäisi sellaista ollenkaan, ja aivan kuten lapselle, sanoisin myös puolisolle, että ”Sinulla ei ole oikeutta puhua minulle tuolla lailla”. Jämäkästi. Sinun ei tarvitse hyväksyä noin ikävää käytöstä puolisoltasi, älä alistu siihen, ja älä anna kenenkään lannistaa itseäsi.
Toivottavasti saat parisuhdeneuvoja noilta muiden ehdottamilta sivustoilta ja myös rohkenet neuvolaan ottaa yhteyttä, siellä on neuvolapsykologeja. Itsekin aion tänään soittaa oman neuvolan psykologille ja pyytää apua toisessa asiassa, nimittäin itse menetän malttini lapsilleni (vähän kuten kuvailet puolisosi tekevän) ja haluan oppia pois siitä tavasta.
Voimia ja iloa syksyyn!
Hei, ihan kamalaa käytöstä kumppaniltasi, olen huolissani lapsesi hyvinvoinnista, lapsen oikeuksiin kuuluu kasvaa perhessä jossa ei ole esim henkistä väkivaltaa, edes vanhempien välillä tarkoitan. Tällainen miehesi käytös jättää lapseen jäljet, se pitää loppua. Äitinä sinun pitää suojella lastasi ja tietenkin itseäsi, olet hyvä äiti ja viisas. Kuten ed viestit ovat sanoneet kannattaa laittaa yhteinen elämä puntariin ja pohtia hyviä puolia ja huonoja puolia. Jos et pääse keskusteluyhteyteen miehesi kanssa hae apua, suojele itseäsi ja lastasi älä anna KENEKÄÄN rikkoa teitä! Ole vahva ja rohkea, sitä et tule koskaan katumaan! Minna