ongelmana 14-v poika, joka ei siedä enää äitiä ja pikkusiskoa, joiden haluaa menevän pois kotoa. uhkailee itsemurhalla jos otan kovan asenteen. keskustelut ei tunnu onnistuvan, sääntöjen laittaminen on tuloksetonta, ne rikotaan miltei aina (pelikielto, kännykkän käytön rajoittaminen, läksyjen tekoyms.)Olen harkinnut kotoa poislähtemistä, kun voimavaroja ei ole enää. isä on pojan kanssa lepsu ja paljon poissa kotoa. kasvatusvastuun jakaminen ei ole onnistunut, ei hyvällä eikä pahalla. olen myös harkinnut lastensuojeluilmoituksen tekemistä, perheneuvolaa, mutta tiedän että tilanne voisi mutkistua entisestään, viha minua kohtaan vain kasvaisi. en jaksa enää välittää, tilanne on jatkunut jo vuoden. onko muita äitejä jotka ovat toteuttaneet lähtöaikeet kun suhde lapseen on mennyt sietämättömäksi? painaako syyllisyys vai onko ratkaisu oikea, jos on tullut äärirajoille? onko äidillä oikeus luovuttaa kun ei jaksa enää?
Pojallasi on murrosiän varmaan vaikein vaihe menossa. Yritä olla hänelle ystävällinen. Pysy hänen vierellään. Mene juttelemaan vaikka perheneuvolaan ja yritä saada itsesi kuntoon.
Hyvää jatkoa perheellesi. Murrosikä, pahakin menee ohi. Älä tee mitään lopullista, äläkä anna poikasikaan tehdä.
Vaikuttaisi siltä, että pojallasi on jostain syystä paha olo. Ja jos sinä lähtisit, hänen olonsa vain pahenisi. Itsemurhalla uhkailu ei ole normaalia murrosikäisellekään,vaikka murkkuikään kuuluukin kaikenlaista kapinointia. Tärkeintä mitä voit tehdä,on pitää poikaan edes jonkinlainen puheväli.Perheneuvolasta saattaisit saada itse apua tilanteeseen ja onkin tärkää että huolehtit itsestäsi jotta jaksat huolehti lapsista. Tilanne on jatkunut todella pitkään, vuosi on pitkä aika myös pojallesi olla vihainen. Onko koulusta tullut palautetta pojan käytöksestä? Onko hänellä ystäviä? Myös lastensuojelusta voit saada apua, nykyään ei tarvitse olla lastensuojelun asiakkaana saadakseen lapselleen avohuollon tukitoimia. Itse aikoinaan sain 13 vuotiaalle pojalleni lastensuojelusta apua, koska perheneuvolasta en enää hyötynyt koska asiat olivat menneet liian pitkälle. Poikasi saattaa tarvita myös nuorisopsykiatrista apua, jotta pääsee pahasta olostaan yli. Tsemppiä sinulle, älä luovuta, poikasi tarvitsee sinua! Hae itsellesi apua! Itse käytin vaikeina aikoina mottoa: rakasta lähimmäistäsi eniten silloin kun hän vähiten sitä ansaitsee. Poikani on nyt 25 vuotias ja tasapainoinen nuori mies.
Jos poika käy koulua, jotenkin suoriutuu eteenpäin eikä juo/käytä huumeita, tilanne kuulostaa normaalilta.
Jos poika ei käy koulua, lintsaa, on öitä pois kotoa tai juopottelee, miehesi ja sinun tulee puuttua kovemmin ottein. Voitte siinä tapauksessa ottaa yhteyttä perheneuvolaan tai koulun kuraattoriin.
Hei! Minulla ollut samoja oireita kotona 13v poikani kanssa. Otin yhteyttä kouluterveydenhoitajaan. Päätimme tapaamisesta kuraattori, luokanvalvoja, terv.hoitaja, minä äiti ja poikani. Keskustelimme asioista ja mitä voimme tehdä kotona . Selkeät kotiintuloajat, vastuut kotona ja koulussa jne. Otin yhteyttä myös sosiaalitoimistoon, josta sain neuvoa ja apua. Ota rohkeasti yhteyttä eri instansseihin. Jos uhkailua itsemurhalla, voi olla myös tarvetta psygologiseen arvioon, perheneuvolat auttavat. Ota vanhemmuus rakkauden ja selkeiden rajojen kautta haltuun, sinä olet äiti ja määräät ei teini. Huutaminen ja uhkailu ei auta asiaan , itse kokenut. Voimia sinulle.
”Olen harkinnut kotoa poislähtemistä, kun voimavaroja ei ole enää. isä on pojan kanssa lepsu ja paljon poissa kotoa. kasvatusvastuun jakaminen ei ole onnistunut, ei hyvällä eikä pahalla. olen myös harkinnut lastensuojeluilmoituksen tekemistä, perheneuvolaa, mutta tiedän että tilanne voisi mutkistua entisestään, viha minua kohtaan vain kasvaisi. en jaksa enää välittää, tilanne on jatkunut…” Ihan kuin lainaus omasta elämästäni tällä hetkellä. Olen mielestäni ollut hyvä äiti ja nyt tunnen että olen totaalisen epäonnistunut kaikessa. Olen aina asettanut perheen ja lapset etusijalle ja he ovat olleet minulle kaikki kaikessa. Nyt kun lapseni ovat 21-, 19- ja tämä nuorin 16-vuotias tunnen epäonnistuneeni täysin. Nuorin haistattelee, nimittelee ja ilmaisee selkeästi sen ettei halua elää saman katon alla kanssani. Hän ei noudata yhteisiä ns. perheen sääntöjä mm kotiintuloajoista joita muut ovat noudattaneet. Hän on öitä pois kotoa tyttöystävänsä luona ilmoittamatta tästä kenellekään. Mieheni nostaa itsensä jalustalle sillä ettei ota vastuuta vanhemmuudestaan. Hän hyväksyy nuoremme käytöksen ja antaa kaiken tapahtua. Perheessämme voi elää kuin ”pellossa” eli nuorten ei tarvitse tehdä mitään – ei edes siivota omia huoneitaan. Mielestäni omien sotkunjen siivoaminen on ainakin se minimi mitä pitäisi jokaisen perheenjäsenen tehdä. Mutta mieheni mielestä pääsee helpommalla kun ei aseta mitään rajoja nuorelle. Em. johtuen myös suhteemme on myös vaakalaudalla. En jaksa enää tätä! Olen niin yksin enkä tiedä mitä tehdä! Auttakaa pyydän….
Minun lapseni on jo iso. Hänen murrosikänsä oli kamala. Huusimme usein ja tavarat lensivät. Siinä sitä vaan katsoo kun asuntoa hajoitetaan eikä voi tehdä mitään. Hän suuttui minulke igan vaan jostain sanomisistani, vaikka kun llin huolissani jänen läksyistään. En olisi saanut määrätä, kuulemma. Mutta hän noudatti kyllä kotiintuloaikoja. Ikinä en uskaltausi ottaa yhteyttä lastensuojeluun. Nykyisin otetaan lapset pois vanhemmiltaan vähemmästäkin. Erään ystäväni murrosukäinen tyttö soitti kastensuojeluun kun äiti pyysi tekemään läksyt. Siitä alkoi useiden vuosien rumba kun lapsi vietiin lastenkotiin. Yhteys vanhempiin kiellettiin. Lastenkodissa otettiin kännykkä pois, vapautta riistettiin tavoilla mitä ei vanhemmille sallita. Esim. vangittiin huoneeseen. Vanhemmathan joutuisivat vankilaan jos lukitsisivat lapsensa huoneeseen jotta ei lähde ulos juopottelemaan, lastenkodissa niin tehdään. Eikö ole omistuista, että vanhemmat eivät saa noin tehdä mutta viranomaiset saavat? Sama tavoite: ehkäistä lapsen törttöily ha pahanteko ja juopottelu. Tyttö karkaili vähän väliä kun halusi takaisin kunnon kotiinsa. Lastenkodissa oppi polttamaan tupakkaa muiden sinne heivattujen kanssa. Äidille valehdeltiin myös tyttären olinpaikasta. Oli kerran soittanut sosiaalityöntekijälle joka sanoi, ettei tiedä missä tyttö on, vaikka tyttö istui juuri siinä vieressä ja kuuli puhelun. Lapsensa menettää kun hakee apua kouluterveydestä, kuraattoreilta tai miltä tahansa sosiaalityöntekijältä. En usko sen olevan ikinä hyvä ratkaisu. Paha homna murrosikäisen janssa on se, että vanhempi ei saa tehdä mitään, mm. Lukita kasta huobeeseen ettei lähde ulos vaarallisilke teille, mutta on kuitenkin vastuussa jos lapselle sitten sattuu jotakin pahaa yöllä ulkona. Nyky/yhteiskunta on organisoitu vanhempia syyllistäväksi tekivät nämä mitä vaan tai ovat tekemättä. Opettajat opettavat koulussa oppilaille, että vanhemmat ovat oahoja. Niin aibakin opettajat minusta tyttärelleni ilmaisivat: Äiti on tyhmä, se vaatii liikaa ( kun tyttö ei lukenut kokeisiin ja pyysin ooolta apua. Opin muelestä 6 oli hybä numero aineessa mikä oli välttämätön alalle, jolle tyttöni aikoi. Ei suttanut: äiti vaan oli tyhmä ja vaativa, se apu siltä opolta tuli. Äiti sitten maksoi manbaa yksityisopetuksesta jolka korvattiin laiminlyönnit, tämä aivan oaska äiti halusi että lapsi saa amnatinkin) ) eikä sitä tarvitse uskoa!! Suoraan sanoen oken ikionnelliben että ne ajat ovat ohi ha hengissä selvittiin. Toivon mukaan tyttäreni ei ikinä hanki lapsia, se on niin kamalaa heidän kanssaan eikä vamhempia turta yhtään missään. Joka mediassa vaan haukutaan vanhempia, ihan joka paikassa!
Olen ketjun aloittanut äiti. Kiitos kaikille kun ilmaisitte ajatuksianne. Tämän viimeisen tekstin kun luin, tuntui todella pahalta ja monessa asiassa jaan tuntemukset kirjoittajan kanssa: sosiaaliviranomaiset ovat enemmän uhka kuin mahdollisuus, kaduttaa että on ryhtynyt äidiksi eikä haluaisi tyttölapsilleen samaa kokemusta. Lasten kasvatus kun jää (uskallan nyt yleistää, kun tarinoita on kuullut niin monta) aina äidin harteille. Mitä kauheinta myös poikalasten kasvatuksessa isät loistavat poissaolollaan. kasvattamista kun ei ole antaa kyyti harrastukseen (sen voi hoitaa taksikin), kasvattamista on kuulla ja jakaa lapsen ilot ja erityisesti surut, tsempätä konkreettisesti kun maailma murjoo, hoivata ja lohduttaa…miehistä (uskomattomalta se kyllä aluksi näytti, mutta olen joutunut tosiasiat uskomaan ja vastentahtoisesti hyväksymään) tuntuu puuttuvan totaalisesti empatia ja myötätunto, altruismi ja terve uhrimieli.
Tilanteeni hieman helpotti kun ryhdyin murkamaan ahdistustani kriisikeskuksessa (käyttäkää tätä apua, se on maksutonta ja myös nimettömästi voi esiintyä siellä, kannattaa kokeilla). Mutta…se helpotus kestää sen tietyn ajan…ongelmat eivät häviää, ja jos hieman sai kerattyä voimia, kyllä tämä ”ongelmalapsi” osaa sen kaikki taas pusertaa pois…jos joku sanoo, että minun on hoidettava itseni kuntoon ja hoitaa äityiteni, se ei ymmärrä, että minä en ole kone, jossa ruuvataan mutterit ja vaihdetaan öljyt, ja eikun baanalle…minä olen ihminen, joka jatkuvasti kuormitettuna, vaikka kuinka välillä kävisin ”huollossa” ennen pitkää musertuu lopullisesti taakkansa alle. Se on se rakennemuutos, mikä pitäisi tapahtua. Pois lähteminen olisi rakennemuutos, joka toisi mahdollisuuden toipua pysyvästi. Murrosikä ei voi eikä saa olla syy lapselle ottaa oikeudet vaikka millaiseen käytökseen. Ja miksi tämä isä lintsaa sen kuin kerkeää omasta vastuusta kasvattajana? Miksi huonon vanhemman syyllisyyden tunto painaa ja musertaa nimenomaan äiteja. Miehet, vaikka kuinka huonoja olisivat isinä, ovat todella huolettoman tyytyväisiä itseensä ja eivät näe missään puutteita isinä, päinvastoin ovat ensimmäisiä kehumassa itseään mitä pienimmistäkin ”uroteoista” isinä. Kyllä tämän epäoikeudenmukaisuuden syvyys ja laajuus ei voi kuin synnyttää suurta vihaa. Vihan on helppo tuomita, mutta viha on terveen itsekunnioituksen luonnollinen seuraus, se sallittakoot äideille,jotka kumppanit ovat jättäneet yksin selviämään yhteisten lasten kasvatusvastuun hoitamisesta. Kunpa äidit vain saisivat pettymyksensä ja vihansakin pelotta ilmaista ja saisivat aitoa ymmärrystä vihalleen ja pettymykselleen. Ja ehdotonta apua ja tukea ilman pelkoa siitä, että taas syllistetään (siinä olen aivan samaa mieltä viimeisen kirjoittajan kanssa: koko yhteiskunta syyttä vanhempia ja erityisesti äitejä kaikesta)ja tuomitaan.