Kahden alle 5-vuotiaan lapsen perheen elämän haasteet alkaa lyödä maihin. Olen kuin varkain joutunut ottamaan itselleni roolin vauhdikkaiden lastemme pitämisestä jonkinlaisessa ”kurissa”, tarkoittaen esim tiettyyn aikaan ruokailua, iltapesuja, pukeutumista jne. Eli äidin sijaan musta on tullut ”käskijä”. Mies ei juurikaan näihin asioihin puutu, ellen hänelle siitä erikseen mainitse. Tuntuu, että joudun paimentamaan lasten lisäksi myös miestä. Jos aamulla lapset myöhästyy hoitopaikan aamupalalta, minä olen se joka jää kotiin laittamaan lapsille aamupalat ja myöhästyn itse koulusta. Mieheni opiskelee myös, minun aikatauluni ovat joustavammat, joten minä sitten joudun omistani tinkimään pääsääntöisesti joka päivä. Valmistumiseni siirtyy koko ajan pidemmälle, koska en ehdi millään olemaan vastuussa kaikesta kotona ja sen lisäksi opiskelemaan tehokkaasti. Ei kerta kaikkiaan onnistu. Nuoremmalla lapsella on uhmaikä ja vanhempi on erittäin voimakastahtoinen ollut aina. Huonoina aamuina myöhästyn koulusta 2,5 tuntia ja yksin taistelen lasten kanssa, jotta saisin heidän ovesta ulos, yrittäen samalla pitää itseni jollain tavalla järjissäni. Hermot palaa näissä tilanteissa ihan säännöllisesti. Miehelle kun sanon asiasta nätisti tai vähemmän nätisti, ilmiriita nousee. Tunne siitä, että elämänkumppanini ei tue minua millään tavalla, ei ymmärrä tai edes yritä ymmärtää asiaa minun kannaltani, vahvistuu päivä päivältä ja lisää matkaa välillämme. Lisäksi asumme keskenämme 500km päässä sukulaisista ja ystävistä, joten olemme täysin omillamme ja mieheni on käytännössä ainut, joka minua voisi auttaa. Sosiaalista elämää minulla ei ole sitten minkäänlaista – vaikka miten yritän kavereita saada viettämään aikaan yhdessä, ei sekään onnistu. Aamulla mies heitti taas ilmaan kysymyksen siitä, että tuleeko tästä sitten mitään. Niin, tuleekohan? Sympatia ja empatia on mulle jonkinlainen elinehto, kumpaakaan en mieheltä enää saa. En minkäänlaista tukea, saatika että hän tekisi jotain sen eteen, ettei mun edistyminen opinnoissa olisi näin mahdotonta. Ja etten jatkuvasti joutuisi yksin tilanteisiin, jossa hermot pettää ja tunne hyväsä äitiydestä katoaa taivaan tuuliin. Koulun käynti on mulle todella tärkeä asia, valmistumiseenkaan ei menisi aikaa kovin paljoa, kun ehtisi vaan jotain tekemään sen eteen. Omaa aikaakaan mulla ei ole, ei yhtään. Joka päivä tunnen itseni huonoksi, opiskelijana, äitinä, elämänkumppanina ja ihmisenä. Että olen lapsilleni huono äiti, kun olen vihainen ja ahdistunut, kärttyisä ja stressaantunut. Kaiken lisäksi olen juuri sellainen mitä omat vanhempani olivat kun itse olin lapsi, sellainen jollaiseksi vannoin etten ikinä tule, jos perustan perheen. Eli olen tullut sellaiseksi, jollaiseksi minun nimenomaan EI pitänyt tulla. Äh, hirmu vaikeaa saada koko tilannetta kuvailtua :( Alkaa vaan kerta kaikkiaan voimat loppua ja tilanne tuntua niin mahdottomalta, etten tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Kun saisi tämän tilanteen raukeamaan jollain tavalla.
Hei!
Vastauksen kysymyksiisi löydät miettimällä arvomailmaasi. Mikä on sinulle tärkeintä?
Mikäli tunnet ettet suoriudu sekä opiskelusta että lasten hoidosta, jokin ratkaisu olisi hyvä löytää. Voisitko jatkaa opintoja kun lapset ovat kasvaneet isommiksi? Elämänkumppanisi ei tue sinua ja siksi tulee sinun ottaa itse täysi vastuu lapsistasi. Nyt sinua kuormittaa myös esittämäsi vaatimukset elämänkumppanillesi. Lapset olet hankkinut ja heistä on huolehdittava. Jokaisella vanhemmalla lasten kasvatus on työtä ja toisinaan erittäin vaativaa. Toisinaan tasapainon löytäminen arjen, opiskelun ja työn välillä vie aikaa. Löydät varmasti ratkaisun kuten niin moni muukin samassa tilanteessa ollut on löytänyt. Usko itseesi, sillä sinä olet asiassa avainasemassa.
Hei,
tulipa mieleen omat opiskeluaikani. Lapset olivat silloin noin 3 ja 6 v, kun opiskelut aloitin uudella paikkakunnalla, vailla minkäänlaista tuttava- tai sukulaisverkostoa.
Asuntona oli pieni, epäkäytännöllinen opiskelija-asunto, jossa seinät olivat paperia; kaikki kuului. Aivan kaikki. Ja meiltä kyllä kuuluikin! Alakertalaisen mielestä myös keskellä yötä, jolloin minä luin ja tein koulutehtäviä, ja lapset nukkuivat.
Minun etuna oli, että olin yksinhuoltaja. Olin vastuussa yksin lapsista, arjesta, ajankäytöstäni, opiskeluistani. En odottanut, että toinen jakaisi arjen vastuita kanssani, koska sitä toista ei ollut. Minun ei myöskään tarvinnut olla läsnä muille kuin lapsilleni, eikä minun tarvinnut panostaa parisuhteeseen.
Mitenkö selvisin? Aika kamalaa se kyllä oli. Omaa aikaahan minulla ei ollut ollenkaan. Sukulaiset ja lasten isä asuivat noin 3-400 km:n päässä toisella paikkakunnalla, eikä lasten isä ollut kovin innokas tapaamaan lapsia. Olin myös luokkani ainoa muulta muuttanut ja ainoa yh. Olin todella yksin.
Läksyt tein yöllä.
Katsoin lukujärjestyksestä sellaisen päivän, jolloin oli ”tärkeitä” aineita vain vähän ja pinnasin. Lapset vein hoitoon. Luin tentteihin, tein läksyjä, nukuin. Kävin kaupungilla yksin. Latasin jaksamista itseeni.
Pyykkiä pesin pitkin viikkoa, mutta lauantaisin, kun lapset katsoivat lastenohjelmia, silitin pyykit ja viikkasin puhtaat kaappiin. Muun ajan viikolla toinen nojatuoli oli puhtaiden pyykkien säilytyspaikka.
Junamatkoilla kotipaikkakunnalle ja leikkipuiston penkillä luin koulukirjoja samaan tyyliin kuin romaania. En ajatuksen kanssa, vaan vain läpilukien. Ajattelin, että sitten kun pitää lukea tenttiin, minulla on jotain sinne mielensopukoihin jäänyt.
Kokonaisuutena koko parin-kolmen vuoden mittainen opiskeluaikani oli hurjan raskasta, kuormittavaa, uuvuttavaa aikaa, enkä todellakaan ollut mikään hyvä äiti.
6-vuotias esikoinen käyttäytyi äärimmäisen haastavasti, ja meillä oli jatkuvasti taistelua, huutoa ja riitaa sellaisista aivan normaaleista ja tavallisista asioista, mitkä muille lapsille olisi mennyt ”perille” ihan sanomisella.
Mutta Sinulle, Kyllin hyvä äiti:
On vaikeaa luoda itselle sellainen asenne ja toimintatapa, että on yksinhuoltaja, kun on ja elää parisuhteessa. Mutta niinhän sinulla nyt käytännössä on.
Et voi siis odottaa, että mies osallistuisi arkeen tai kantaisi vastuuta lapsista, koska hän (minun mielestä aika itsekkäästi) keskittyy vain omaan opiskeluun.
Entäs, jos sinä keskityt myös omaan opiskeluusi – ja lapsiisi.
Mies huolehtikoot itse itsestään, pyykkiä ja ruokaa myöten.
Pyydä häntä tekemään ja auttamaan lähinnä jotain fillarin korjaamista tms., mutta ei muuta.
Ilmoita uudet säännöt: Sinä keskityt omiin opintoihisi ja lapsiisi. Mies hoitakoot itse itsensä, olet miehelle vaimo, et äiti.
Koska mies opiskelee myös ja tarvitsee rauhaa siihen, eikä pysty auttamaan omien lastensa hoitoon liittyvissä arjen asioissa, sinä joudut kantamaan vastuun lapsista ja kodista yksin. Mutta aikuinen mies hoitaoot itse itsensä.
Iltarutiinit ja aamutoimet sujuvat, kun ”kellotat” ne. Tiettyyn kellon aikaan herätään tai vastaavasti on oltava vuoteessa joten niin nukkumaan menoon kuin päiväkodin lähtöön liittyvät asiat aloitetaan tekemään vastaavasti tiettyinä kellonaikoina.
Minulla on nyt (taas) kaksi pientä (?) lasta, toinen koululainen, toinen päiväkodissa. Työpäivän aamuna minun on oltava bussipysäkillä tiettyyn kellonaikaan – bussien vuoroväli on yli 1 h, joten myöhästyä ei parane – joten melkoista minuuttiaikataulua meillä aamu on, vaikka vain yhden lapsen päiväkotiin vienkin.
Illalla haluan että lapset ovat vuoteessa noin klo 20 aikoihin, koska ovat väsyneitä ja minä haluan omaa aikaa illalla. Mies on paljon poissa, ja silloin kun hän on paikalla, odotan että hän osallistuu tai hoitaa esim. just iltatoimet. Ja aika tavalla käskytettävä olento tuo(kin) mies on..
helpommin, kivuttomammin, ja nopeammin meillä perusaskareet sujuu kun mies on pois, koska olen tottunut yksin näidenkin lasten kanssa toimimaan.
Olen käytännössä yh, aivan kuten sinäkin tunnut olevan.
Minua helpottaa tietysti se, että olen aikaisemminkin ollut oikeasti yh, mutta on minullakin mennyt tuon miehen kanssa omassa päässä miettiessäni hetki jos toinenkin tajuta, että jos haluan mennä jonnekin, menen, mutta lasten kanssa. Jos jotain pitää tehdä, teen, mutta lasten kanssa. Koska mies on aina poissa ja silloinkin kun on kotona, ei mitenkään aktiivisesti vastuuta ottava ole – tehtäviä tekee, kun erikseen käskee.
Etten voi siis odottaa tai olettaa, että mies omatoimisesti, aktiivisesti tai pyytämättä juuri mitään tajuaisi tehdä, vaan nimenomaan on opastettava, pyydettävä, neuvotta, katsottava perään..(huokaus)
Ainoa kotityö, minkä tuo aikuinen mies tekee käskemättä ja pyytämättä, on tiskikoneen tyhjennys :) Olen aikoinaan yksikantaan ilmoittanut, että hän saa hoitaa sen, koska minä hoidan kaiken muun.
Olipa tämä pitkä vuodatus.
Mutta: istahda alas ja mieti, miten saat arjen, lapset ja opiskelusi, toiminaan ja sujumaan mahdollisimman sujuvasti tai ”vähin vaurioin”. ’
Säätämistä ja suunnittelua, organisointia ja asennetta, se vaatii aivan varmasti ihan opintojen loppuun asti. Mutta kannattaa.