Kun 17 vuotias nuori hylkää äitinsä ja sukunsa.
”asioilla on tapana järjestyä”, tätä hoen mielessäni vaikeuksien keskellä. Lapsista kannattaa omalla tavallaan pitää kiinni, mutta on tärkeää elää myös omaa elämäänsä sillä roikkuminen ja vaatiminen voivat jopa karkoittaa toisia ympäriltään.
Oletko keskustellut jonkun auttavan tahon kanssa? Myös uudet harrastukset ja elämän uusin silmin näkeminen voivat olla hyvin antoisia ja viedä elämässä eteenpäin, ehkä sinä ja perheesi, läheisesi, löydätte uusia puolia itsestänne ja toisistanne.
Toivon koko sydämestäni siunausta ja kaikkea hyvää teille samanlaisten asioiden kanssa painiville. Elämä ei ole helppoa mutta pienistä iloista kannattaa iloita ja muistaa että oma hyvinvointi lisää myös läheisten hyvinvointia. Keskustelu ja uudet harrastukset, ihmiset sekä uudet kokemukset ovat äärimmäisen antoisia ja niitä toivon teille!
Hieno kirjoitus. Avarsi omaa ajattelua. Näissä tilanteissa ajattelu kapeutuu, kun tunteet on niin vahvasti mukana. Eräästä murrosikää käsittelevästä artikkelista luin, että murrosikä on vuosien 12-22 välillä. Pitää odottaa rauhassa ja kestää ja kaivata. Totta on, että irtiotto on kovaa läheisimmistä suhteista. Vihan voi turvallisesti kohdistaa siihen, jota eniten rakastaa. Tyttöni sanoi, että olen sulle niin hirveä, koska tiedän, että sinä et ikinä hylkää.
Kiitos viestiketjusta vaikka onkin vanha, edelleen ajankohtainen asia joissain perheissä, kuten meidän perheessä.
Minä täällä taas, tämän viestinketjun aloittaja. Aikaa on taas kulunut 5 vuotta eteenpäin edellisestä kommentistani ja mikään ei ole muuttunut – no jotain kuitenkin, mutta perussyy tähän kirjoitukseen on edelleen sama.
Tytär on muutaman vuoden kuluttua jo kolmikymppinen, nyt jo eronnut yh. Aikuisuus ei ole vieläkään häntä tavoittanut, vaikka ikää on ja lapsikin jo hankittu. Ei ole töissä missään, lapsi päivät päiväkodissa.
Edelleen mieliala vaihtuu viikottain, jopa päivittäin. Jos ei saa haluamaansa, uhkailee ja kiristää lapsensa eristämisellä suvusta. Kun saa jotakin mitä on halunnut, kiittää ja seuraavassa hetkessä sillä ei enää olekkaan mitään merkitystä. Ihan kuin olisi jo unohtunut mitä saanut. Hetken kuluttua voikin jo alkaa haastaa riitaa jostakin asiasta. Jatkuva tyytymättömyys on luonteenpiirre, joka kulkenut mukana ihan sieltä lapsuudesta asti. Tyytymätön ja vaativa vauva sanottiin jo neuvolassa ja myöhemmin koulussa opettajat käyttivät samoja adjektiiveja.
Jos ei ole tarvetta millekään rahoitettavalle ostokselle tai muulle avulle, ei yhteyttäkään vaivaudu pitämään.
Lapsensa on aivan ihana, kiltti ja empaattinen pieni ihminen. Pelottaa millaisen mallin äiti antaa lapselleen, kun kohtelee muita ihmisiä julmasti ja ilkeästi. Missä vaiheessa lapsi tajuaa, että äiti valehtelee usein eikä osoita koskaan empatiaa kenellekään ?
Lapsen isä ei ole tavannut lasta enää yli vuoteen, koska äiti ei halua. Isä muuttikin jo ulkomaille, kun hänellä ei ollut enää syytä jäädä.
Minä olen yrittänyt luovia nämä vuodet niin että yhteys säilyisi ja nyt kun on tuo ihana lapsenlapsi, olen yrittänyt pysyä väleissä tyttäreni kanssa. Joka hetki joudun pelkäämään, että hän estää lapsen tapaamisen. Sitten en enää jaksaisi olla elossakaan.
Tässä viestiketjussa on ehdotettu, että kirjoittaisin kirjeen tyttärelleni tai näyttäisin tämän keskustelun hänelle. Olen hänelle kyllä kertonut, miten raskasta oli ne teinivuodet ja että en jaksaisi kokea samanlaista enää toista kertaa, mutta vaikka millä tavalla asian yrittää varovasti kertoa, hän vain suuttuu ja ärtyy. Ärtymys hänessä on luonteenpiirteenä se vallitsevin. Hän ei kestä yhtään jos itken (ja herkkänä ihmisenä itken jopa elokuvia katsoessa saati vaikeista asioista puhuessani), kokee aina kaiken syyttelynä tai tallomisena. Uskoisin kuitenkin oppineeni jo sen verran, että en tallo. Tuntuu, että mikään ei häntä kosketa. Ei näytä mitään lämpimiä tunteita, lastaan kohtaan sentään ehkä vähän. Asioista ei voi koskaan puhua, kaikki keskustelut menee hänen ehdoillaan.
Monesti päätän, että nyt en ota vähään aikaan yhteyttä, mutta kuitenkin jonkun ajan kuluttua sen teen, sillä ikävöin häntä kuitenkin ja sitä pientä lapsenlastani niin kovin. ”Mummi mummi” hän huutaa iloissaan silloin harvoin kun nähdään ja juoksee syliin. Miten onnelliseksi tuo pieni ihminen saa minut ja miten onneton olen aina kun tyttäreni sulkee minua ulkopuolelle, haukkuu ja satuttaa sanoillaan.
Elämä on jatkuvaa luovimista ja ”piikkimatolla” taiteilua. Ettei vaan tule sanottua jotakin töykeästi tai väärin ,kun itse on väsynyt päivän töistä ja stressaantunut. Ei hän tule kavereidensakaan kanssa toimeen kuin aina sen hetken, kun kaverit tekee mitä hän haluaa. Sitten ovatkin taas riidoissa, kunnes hän tarvii apua johonkin. Sovussa ei pysty olemaan yhtäaikaa kaikkien ihmisten kanssa.
Siltikin hän on minulle niin äärettömän rakas. Sydän on raskas joka päivä ja on alkanut masentaa.
Kun koskaan ei voi tietää millainen päivä/viikko/kuukausi on taas tulossa.
On niin paljon niitä hyviäkin muistoja, kun on yhdessä matkustettu tai käyty ostoksilla jne. Huonoina hetkinä ne muistot saavat itkemään ja toivomaan, että olisi aikakone jolla palata niihin hyviin hetkiin.
Tästä tulee ensimmäinen Joulu kun olen ihan yksin ja sekin tuntuu raskaalle. Tähän asti on sentään Joulu vietetty perhe koolla. Korona-aikana ei voi oikein ketään ulkopuolisiakaan tavata. Ystävillä on pitkäaikaissairauksia, joten he eristäytyvät omien perheidensä pariin.
Eikä ystävät oikein ymmärrä tätä tuskaa. Heillä on omat ihanat lapset, jotka tulevat Jouluksi ja joilla elämät mallillaan. En voi oikein kenellekään näistä puhua. En halua heitä kuormittaa omilla murheillani, jokaisella on niitä omiakin murheita.
Tiedän yrittäneeni ihan liikaa, mutta tiedän myös että jos lakkaan yrittämästä, hän syyttää että en välitä. Sekin on koettu. Mikään ei ole hyvä, teen niin tai näin. En vaan osaa olla sellainen kuin hän haluaisi, en tiedä mikä se edes olisi. Ohje ”oletko kysynyt häneltä” ei hänen kohdallaan valitettavasti vaan toimi.
Jos teitä on muita vanhempia samassa tilanteessa, toivon teille voimia ja läheisiä joista on apua. Minulla ei ole ketään enää, jolle voisin tästä puhua ja joka ymmärtäisi.
Niin tuttua.
Meillä myös tytär jolla samantyyppistä käytöstä, meillä se vaan kohdistuu isään kun lasten äiti menehtyi lasten ollessa pieniä.
Tytär on keskimmäinen, nyt jo aikuinen. Poikien kanssa ei näitä ongelmia koskaan ollut. Tyttö oli jo murrosiässä vaikea, karkaili, ei noudattanut sovittuja sääntöjä, poltti ja käytti alkoholia, poikaystävät vaihtui vähän väliä. Lopulta hän muutti opiskelemaan toiselle paikkakunnalle jossa tapasi vanhemman miehen. Tämän miehen kanssa hankkivat lapsen ja erosivat heti lapsen syntymän jälkeen. Tyttö otti minuun, isäänsä, yhteyttä vain silloin kun tarvitsi rahaa. Jos en sitä lähettänyt, ei hänestä kuulunut viikkokausiin eikä vastannut puhelimeen. Jos annoin rahaa, sain tavata tyttären lasta aina sen jälkeen kerran. Tätä peliä jatkettiin toista vuotta.
Taas löytyi uusi mies jonka kanssa saatiin kaksi lasta ja ero tuli jälleen. Minulle ei annettu tuon liiton aikana mahdollisuutta vierailla kuin harvoin, vaikka vanhin lapsenlapsista pyysi jatkuvasti saada nähdä ukkia. Rahapuhelut alkoivat taas eron jälkeen.
Aina kun tytölle tapahtuu jotain negatiivista, työpaikalla ongelmia, rahaongelmia, suhdeongelmia, lasten kanssa jotain ongelmia esim. koulussa, tyttö syyttää niistä minua, isäänsä. Kiukuttelee, on puhumaton tai haukkuu, välttelee tai vaatii rahaa.
Tätä on jatkunut jo 15 vuotta.
Vanhin lapsenlapsi on jo niin iso, että osaa itse tulla ukin luo ja usein hän pyytää ettei tarvisi mennä takaisin kotiinsa. Nuoremmat lapset eivät vielä pysty liikkumaan itsekseen.
Tytön ensimmäisen lapsen isä on ollut yhteyksissä minuun ja kertonut, että tyttärelläni on persoonallisuushäiriö joka diaknosoitukin muutama vuosi sitten.
Se selittääkin osan käytöksestä mutta ei sen tietäminen tee elämästä yhtään helpompaa.
Ehkä aloittajankin tytöllä on jotain tällaista sairautta. Ainakin tutulta kuulostaa minun korvaani nuo käyttäytymismallit. Noin meilläkin on tätä elämää eletty ja eletään edelleen.
Antaisin mitä tahansa että elämä olisi kuten ns.normaaleilla perheillä joissa lapset ja lapsenlapset vierailevat iloisina ja positiivisina ja läheisyys on pakotonta ja virkistävää kaikille.
Voimia, toivotan kaikille näiden asioiden kanssa kamppaileville.
Hei,
Minunkin tyttärellä on samantapaista käyttäytymistä. Sitä kestänyt vuosia. On todella raskasta ottaa vastaan kaikki vastaan. Julmaa ja arvostelevaa käytöstä riittää. Olisi mukava jutella muiden vanhempien kanssa asioista. Kuinka saisin yhteyttä?