Kun 17 vuotias nuori hylkää äitinsä ja sukunsa.
Tyttäreni ja minä olemme aina eläneet kaksin, tytön isä ei eromme jälkeen halunnut tavata lasta kuin muutaman kerran ja tapaamiset loppuivat kokonaan n.3 vuotiaana.
Olemme olleet tytön kanssa läheisiä, hän mm.harrasti pitkään lajia jossa vanhempien tuki ja apu on välttämätöntä. Rakastin itsekin tuota lajia, joten mukana oleminen oli itsestään selvää. Tyttö oli ”perhetyttö”, kaikki hyvät arvot hänelle opetettiin kotona. Vaikea lapsi hän oli pienestä asti, jatkuvasti otti yhteen päiväkodissa toisten lasten kanssa ja kotiin tuli siitä huomautuksia,palaveria pidettiin.
Koulu alkoi innostuksella ja alkuun sujuikin, tyttö teki tosissaan töitä saadakseen hyviä koenumeroita.
Viidennellä luokalla kaveripiiriin tuli tyttöjä, jotka lintsasivat ja tytär meni mukaan kaikkeen tyhmään. Yläasteella poissaolot koulusta, yöpoissaolot kotoa, juhliminen ja hauskapito lähti käsistä. Rakkaan harrastuksen jätti, juoksi vain poikien perässä ja istui netissä yökaudet, kunne takavarikoin tietokoneen määräajaksi.
Mikään puhe, palaverit koululla eikä muu auttanut, lopulta tyttö sijoitettiin kiireellisenä 2 kk:ksi nuorisokotiin koulunkäynnin turvaamiseksi. Peruskoulu meni rimaa hipoen läpi.
Nuoriskodissa tyttö esiintyi ja puhui itsensä täydelliseksi, äidissä ja kodissa oli kaikki vika. Nuorisokodin ohjaajista ainakin yksi näki hänestä läpi ja hermostuikin häneen totaalisesti yhdessä palaverissa ihan julkisesti.
Tyttö pääsi kuitenkin pois hyvän käytöksensä ansiosta ja minuakin kohtaan oli ollut sijoituksen ajan tosi kiva, tehtiin kaikkea yhdessä ja kotilomat sujuivat.
Tyttö tuli kotiin, jonne häntä kovasti odotinkin. Kesä meni hyvin, mutta Syksyllä alkoi ammattiopinnot. Pari viikkoa tyttö jaksoi koulussa käydä, kunnes jäi taas nukkumaan jatkuvasti koulupäivän ajaksi kotiin. Koulusta pyydettiin lopulta keskeyttämään opinnot.
Alkoi taas karkailu, lopulta jopa monen sadan kilometrin päähän, jolla reissulla löytyi uusi poikaystävä (huomattavasti vanhempi). Poikaystävän löytyminen rauhoitti taas hetkeksi, kunnes poika jätti tytön jatkuvan valehtelun vuoksi.
Tyttö karkasi vihoissaan pääkaupunkiin, piilotteli jonkun huumeveikon luona ja poltteli itsekin (jäi huumetestissä kiinni), ei pitänyt mitään yhteyttä minuun eikä muihinkaan sukulaisiin. Ei vastannut puheluihin eikä sähköpostiin tai tekstareihin. Yritin vaikuttaa hänen rakkauteensa meitä taakseen jättämiään ihmisiä kohtaa, mutta mitään vastakaikua ei tullut.
Lopulta poliisi sai vihiä olinpaikasta ja hänet sijoitettiin taas kiireellisenä tällä kertaa tiukempaan paikkaan. Uusi sijoituspaikka sijaitsi keskellä korpea, ympärillä vain peltoja. Siellä ei saanut pitää kännykkää, ei ollut nettiä ja joutui tekemään kaikenlaisia töitä.
Sehän oli terveellinen paikka juuri hänelle. Hän inhosi sitä paikkaa ja ihmisiä, haukkui heidät kaikki minulle. Mutta totta kai hän jaksoi siellä sen pakollisen kuukauden sinnitellä ja käyttäytyi loistavasti, leipoi, siivosi, laittoi ruokaa jne. Oma ohjaaja oli häneen aivan ihastunut, mutta yksi ohjaaja sanoi minulle suoraan että ”tytössä on kaunis kuori, mutta jotain ihan muuta sisältä” ja kertoi miten tyttö vain laittaa itseään, on ahneena ottamassa ruokapöydässä ensin eikä osaa huomioida muita. Olin tosi yllättynyt, että näkökulmat voivat olla noin erilaisia.
Tytöllä oli koko ajan kamala ikävä kotiin, hän soitteli minulle joka ilta (vain kotiin sai soittaa) ja kotilomilla oli kuin uusi ihminen. Koti ja äiti olivat taas tärkeitä, samaten kaverit kotikaupungissa.
Taas paluu kotiin ja alkuun kaikki sujui, sääntöjen noudattaminen oli kyllä hänelle vaikeaa, mutta suuria mokia ei tapahtunut. Vähitellen yöpoissaolot ja karkailut alkoivat taas ja uusi sijoitus nuorisokotiin (ensimmäiseen tuttuun paikkaan keskellä kaupunkia). Nyt hänelle alettiin suunnitella tukiasuntoa, koska ikää oli 17v. Tyttö innostui ajatuksesta, että saa asua itsekseen ja määrätä itse mitä tekee tai ei tee. Hienot tukiasuntosäännöt oli vain paperilla, sain senkin karvaasti kokea, että käytännössä kaikesta pystyy hyvällä ulkokuorella sopimaan.
Edellisellä karkureissulla oli taas löytynyt poikaystävä, joka oli tällä kertaa hyvästä perheestä ja tunnollinen poika. Tyttö alkoi pikkuhiljaa opiskella uudelleen ammattikoulussa ja ajattelin, että vihdoin kaikki sujuu. Muutto tukiasuntoon tapahtui vuoden vaihteessa ja välimme pysyivät hyvinä. Autoin häntä siivoamaan asunnon, teimme ostoksia ja hankintoja yhdessä ja kuljetin tavaroita asunnolle. Joulun tyttö vietti kotona luonani ja halusi senkin jälkeen yllättäen välillä kotiin yöksi. Totta kai hän saa aina tulla kun haluaa, minusta oli ihanaa kun hän nukkui omassa huoneessaan ja istui aamiaispöydässä kanssani ja kerroinkin sen hänelle.
Uuden vuoden jälkeen tyttö lähti poikaystävälle kyläilemään. Sillä reissulla heille tuli jotain riitaa ja tyttö tuli aikaisemmin takaisin. Olivat kuitenkin yhä yhdessä. Olimme sopineet kaikenlaista menoa yhdessä ja oli sovittu seuraava kerta kun tyttö menee poikaystävän luokse viikonlopuksi. Yhtäkkiä tytöstä ei kuulunut mitään, ei vastannut puhelimeen eikä perunut suunnitelmiamme, jätti vain tulematta. En saanut häntä mitenkään kiinni. Lopulta tukiasuntopuolelta tytön oma ohjaaja kertoi, miten tyttö on stressaantunut kun tavoittelen häntä ja kielsi minua soittamasta. Kuulin tytön kaverilta, että poikaystävän kanssa oli tullut riita ja siitä kai tämä taas alkoi. Eli tyttö päätti katkaista välit minuun, kun oma rakkauselämä ei sujunut. Jälleen kerran.
Olen aina hänen syntipukkinsa, hän ei koskaan osoita mitään lämpimiä tunteita minua tai sukulaisiaan kohtaan. Koskaan hän ei ole spontaanisti ottanut minua kaulasta kiinni ja sanonut ”kiitos” tai muutakaan positiivista. Jouluna avasi joululahjat ja totesi ”miksi en saanut mitään kallista, vaikka puhelimen”. Kuitenkin sai toivomansa pölynimurin, koruja, hiustuotteita, vaatteita, suklaata, astioita jne.
Meillä on aina halattu, toivotettu hyvät yöt ja puhuttu kaikesta avoimesti. Nyt en ole tavannut häntä kohta kolmeen viikkoon vaikka asumme samassa kaupungissa. En ole puhunut hänen kanssa puhelimessa viikkoon. Ja ennen tätä hän soitteli ja kirjoitteli minulle fbssa joka päivä. Hän esti minut nyt fbssäkin, sulki täysin ulkopuolelle.
Ja kaiken lisäksi tämä ohjaaja on ottanut äidin paikan, käy joka päivä tytön luona, kuljettaa häntä milloin mihinkin ja käy sopimassa asioita koulussa ym. eikä minulle ilmoiteta mitään. Kuulin koulunvaihtosuunnitelmistakin vahingossa tytön kaverilta, eikö viralliseen huoltajaan kuulu ottaa koulusta yhteyttä ? Vaikka tyttö täyttää 18v toukokuussa ja aikoo vaihtaa toiseen kaupunkiin syksyllä kouluun, eikö tällä hetkellä hänen ollessa alaikäinen joku hallintolaki määrää kuulemaan myös huoltajaa ?
Olen yhtäkkiä kamala ihminen, jolla ei ole mitään väliä. Kuitenkin olen ihan tavallinen työssäkäyvä nainen, en juo enkä polta, en seurustele tällä hetkellä kun on ollut niin raskaita nämä viimeiset kolme vuotta.
En voi ymmärtää, että en merkitse tyttärelleni enää mitään vai olenkohan ikinä merkkinnytkään. Minua tarvittiin vain niin kauan kun pystyin antamaan rahaa tai tavaraa ja nyt kun kaikki on saatu, ei minua enää muisteta.
Olen aina antanut kaiken anteeksi ja yrittänyt ymmärtää, tyytyisin siihen että jutellaan joskus ja tavataan edes silloin tällöin. Nähtävästi tyttö haluaa katkaista välit lopullisesti, noin vaan, katsomatta taakseen.
Hän on minulle niin kovin rakas, ainoa lapseni. En voi elää näin. Olen tämän asian kanssa niin kovin yksin.
Tilanteesi kuulostaa raskaalta. Itsekin olen saanut tuota nuoren vihaa kokea oman nuoreni taholta. Kapinavaihe on kestänyt monta vuotta, nyt onneksi helpottaman päin; ainakin tällä hetkellä.
Hesarissa oli kesällä hyvä artikkeli aiheesta nuorenkin näkökulmasta. Koeta googlata hakusanalla ”olin niin vihainen, Helsingin Sanomat”, niin löydät kyseisen artikkelin.
Siinä samaisessa artikkelissa oli asiantuntijakommentti, jossa sanottiin suurin piirtein niin, että ”vaikean murrosikäisen vanhemman tärkein tehtävä on pysyä hengissä”. Yritetään me siis jaksaa; vaikka helppoa se ei ole.
Luulisin että olet tyttärellesi todella tärkeä ja siksi hän kohdistaa kapinansa sinuun. Turhahan sitä olisi kenenllekään yhdentekevälle kohdistaa. Uskon että ”kuherruskuukausi” tuon uuden ohjaajan kanssa päättyy pian. Kaveeraamalla hänen kanssa tyttäresi halunnee ärsyttää sinua. Tuon ohjaajan touhu kyllä tuntuu oudolta. Toisaalta hän on kuitenkin turvallista seuraa tyttärellesi; mikä on tietysti hyvä. Mutta oudolta kuulostaa, että vanhemmalle ei informoida oman lapsen isoista asioita, kuten kouluvaihdoksista. Miten ohjaaja reagoisi jos olisit häneen suoraan yhteydessä ja kertoisit suoraan miltä sinusta tuntuu; vaikka tuon tälle palstalle laittamasi kirjeen sanoin ja ehdottaisit tapaamista ystävällisessä hengessä. Teillä on kuitenkin yhteinen tavoite eli tyttäresi hyvinvointi.
Jos tämä ei auta, ottaisin sinuna yhteyttä ohjaajan esimieheen ja kysyisin heidän toimintaperiaaatteistaan.
Tsemppiä ja jaksamista sinulle. Mikään ei ole niin hankalaa kuin yrittää suojella toista ihmistä tältä itseltään.
Uskon kyllä että tilanne teillä vielä paranee. Olette olleet tyttärenne kanssa hyvin tiivis pari ennen murrosikää. Kentis sen vuoksi hän tekee irtiottoa rankemman kautta; ja toisaalta sen vuoksi palaa vielä aivan varmasti myös takaisin.
Kuten edellinen kirjoittaja, uskon että tyttö hakee nyt rajusti etäisyyttä sinuun.Olette olleet todella tiivis parivaljakko ja tytön harrastuksessa tuli sinullekin rakas. Nyt tyttö repii itseään irti sinusta, lapsuudestaan ja kodistaan vaikeimman kautta.
Sinuna olisin läsnä,olemassa. En tuppautuisi. Tekisin omia juttuja, nauttisin aikuisen, itsellisen naisen elämästä. Hankkisin harrastuksia,ystäviä,kokemuksia. Hymyilisin.
Ottaisin yhteyttä tytön ohjaajaan ja keskustelisin lämpimässä ilmapiirissä,tuppautumatta. On hienoa että tytölläsi on rinnallaan aikuinen,ohjaajansa!
Niin pahalta kun se sinusta tuntuukin, sinun on aika hieman vetäytyä. Uskon vahvasti,että tyttösi vielä ”tulee takaisin” kun on selvittänyt aikuisuuteen johtavan polkunsa ja tehnyt kasan virheitä. Sillä ne on jokaisen tehtävä!
Voimia sinulle ja hyvää kevättä!
Samaa mieltä edellisen kanssa. Sinusta tuntuu pahalta, mutta tyttäresi ei nyt tarvitse sinua. Hänen pitää itsenäistyä. Luultavasti jos teillä on aikoinaan mennyt hyvin, hän sitten palaa tuttavapiiriisi ennen pitkää. Sinuna antaisin hänen itsenäistyä, enkä ottaisi yhteyttä ollenkaan. Tai ehkä sen verran että sanoisin, että saat olla nyt rauhassa ja olet aina tervetullut käymään.
Minulla on nuoruudesta sellaisia kokemuksia, että halusin päästä vanhemmistani kokonaan eroon. Heidän yhteydenottonsa ahdistivat, vaikka olen ihan tavallisesta perheestä. Nyt äitinä taas ymmärrän toisenkin puolen asiasta. täytyy vaan päästää irti, ei voi mitään.
Samaa mieltä edellisten kanssa. Tytöllä on vahva itsenäistymisvaihe meneillään. Anna hänen itsenäistyä. Ohjaajan toimiin en ota kantaa koska en tiedä hänen toimenkuvaansa.
Uskon, että tyttäresi ottaa sitten yhteyttä kun on siihen valmis. Ihan hyvä opettaa lapset siihen, että isä ja äiti ei ole vaan lompakko!
Elämä murrosikäisten kanssa on raskasta, tiedän, tsemppiä!!
Kuinka voi olla lähes samanlainen tarina. Olen itse menettönyt elömäniloni, kaikki vain pyörii tämän asian ympärillä. Raskasta, tuntee itsensä huonoksi, voimattomaksi ja avuttomaksi. Uskallan jopa varovasti väittää että olen ollut läsnä oleva äiti. Tosiaan tunne on hyväksikäytetty, muuten olet ilmaa. Uskomaton tunne ja aina äidille jotka kuitenkin rakastaa lapsiaan kaikista eniten. Voimia!
Oma tilanteeni on hiukan samantapainen, paitsi että tyttäreni on käyttäytynyt ”kunnolla” eikä karkaillut. Hän oli osastohoidossa 6kk.
Samantapaisuus tulee tuosta, että olimme todella läheisiä juuri esikoiseni kanssa. Nyt olen joutunut antamaan siimaa todella paljon. Vielä vuosi sitten esikoinen itki että ”hylkään” hänet, jos jätin yöksi yksin kotiin!?! Nyt tyttö toivoo että vietän mahdollisimman paljon aikaa pois kotoa, jotten käy hänen hermoilleen.
Kyse on ihan yksinkertaisista asioista, tyttöä ärsyttää jutteluni, kysymykset, kommentointi, jopa kotieläimille puhumiseni :)
Koska en näe mitään järkeä jatkaa näin loputtomiin (siihen että tyttö täyttäisi 18v) ajattelin tosiaan hankkia lapsille oman asunnon. Luulen että siskokset pärjäävät paremmin kaksin, kuin että 16v muuttaisi yksin omaan asuntoon. Luulen että tukemanani tytöt pärjäävät mainiosti omillaan. Ja tieto siitä, että jolleivät pärjää muutan samaan osoitteeseen, saattaa antaa tytöille pontta hoitaa koulu, ym. asiat asiallisesti.
Voimia ja Valoa kevääseen meille kaikille.
Olen myös ”kunnollinen” äiti, mutta joskus se ei riitä, ;) tai se on liikaa, tai äiti on liikaa.
Hei! Kiitos MLL:lle tästä keskustelupalstasta. Olen joskus itse miettinyt vapaaehtoiseksi kriisipuhelin päivystäjäksi ryhtymistä. Tämä keskustelu tuntuu hyvin tutulle ja meillä nuori mies lähti äskettäin liukkaasti kun sai vuokra-asunnon. Meille vanhemmille jäi tunne, että poika oli onnellinen kun ”pääsi pois kotoa”. Jatkossa olemme hänelle ilmeisesti rahapussi. Päätimme kuitenkin olla olematta rahapussina muutoin kuin hädän tullen. Saas nähdä miten homma etenee tuolla 19 vuotiaalla vanhempiaan ylimielisesti kohtelevalla ”besservisserillä”?
Minulla on vain yksi komentto siihen lisätävänä, tämä tyttö on palaa sinusta, anna vielä hänelle aikaa, ole kärsäällinen, älä etsi enää, vaan pikamminkin jos hän ottaa yhteyttä vältelee häntä ikään kuin et tarvitse häntä olekaan, kyllä kun hän ajan myöttä kypsyy tulee sinun luokse ja pyyttää anteeksi. Minä uskon näin ja kyllä se tapahtuu jonain päivänä kun vain odetelet, ajatele tässä vaiheessa itsestäsi tekemällä tuon hetken jotain kiva itsellesi.
sorry minun suomenkieli
Olisi kiva tietää miten tämän elämänvaiheen jälkeen tapahtui
Löysin tämän vanhan kirjoitukseni ja päätin tulla kertomaan mitä meille nyt kuuluu. Jospa joku toinen saa huomata, että ei ole yksin näiden asioiden kanssa…
Niin, aikaa on kulunut. Tyttö on nyt 20v ja asuu pääkaupunkiseudulla avomiehensä kanssa. Opiskelu jatkuu yhä, sillä koulunkäynti on ollut useamman kerran jo katkolla ja koulua on vaihdettu jo uudessakin kotikaupungissa kertaalleen.
Edelleen tyttö käyttäytyy kuin murrosikäinen. Välillä on hyviä hetkiä ja parissa päivässä asiat kääntyvät taas päälaelleen. Hän riitelee usein miehensä kanssa tai kavereiden kanssa. Minun kanssani hän ei riitele, mutta sanoo usein todella ilkeästi ja rumasti tai jättää täysin huomiotta, kohtelee kuin en merkitsisi mitään. En kai merkitsekkään, usein sitä olen miettinyt…miksi kelpaan yhä vain silloin kun on rahantarve, jonkun hankinnan tarve tai kuuntelijan tarve (jos ei kukaan muu ole silloin saatavilla kuuntelijaksi).
Kerron esimerkin elämästämme :
Minulla oli viikon talviloma. Sovimme tytön kanssa, että menen pariksi päiväksi heille kylään. Vietimme tosi kivaa aikaa yhdessä, kävimme pelaamassa kun tyttö sitä toivoi, hänen valitsemassaan ravintolassa syömässä, koiran kanssa lenkillä. Se oli lomaviikkoni kohokohta, olla tyttäreni kanssa sovinnossa, jutella ja tehdä kaikkea kivaa yhdessä. Kun palasin kotiin, vieläkin oli tunnelmat hyvät, tyttö soitteli ja kirjoitteli. Hän myös lupasi tulla avuksi muuttooni. Kun muutama päivä kului ja hänen piti tulla, hän lakkasi vastaamasta puhelimeen, ei soittanut takaisin, ei vastannut viestiin onko tulossa vai ei. Hän alkoi taas kohdella kuin en olisi edes olemassa. Hän jätti minut pulaan, sillä tarvitsin häntä vain tyhjentämään omaa huonettaan omista tavaroistaan. Nyt mietin mitä niille teen, heitänkö roskiin vai mitä ihmettä…
Tämä toistuu aina säännöllisin väliajoin. Viikko voi mennä hyvin, seuraavana viikkona taas alkaa välttely ja outo käytös. Olen huomannut, että hänellä menee välillä todella lujaa. Ei samalla lailla kuin hänen kavereillaan, vaan jotenkin…en tiedä sille sanaa. Voiko kyse olla jostakin sairaudesta ?
Koko ajan on opiskelu mennyt huonosti. Tyttö jää päiväksi nukkumaan eikä mene kouluun. Kuulemma ei herää herätyskelloon. En tiedä valmistuuko hän koskaan mihinkään ammattiin. Se on tietysti ikävää, mutta itselleen hän siinä eniten haittaa tekee.
Maksoin ajokortista puolet ja miesystävä toisen puolen, mutta sitäkään hän ei ole saanut suoritettua loppuun. Puuttuu enää teoria- ja ajokoe ja muutama ajotunti, mutta ei vaan saa aikaiseksi. Hukkaan meni nekin rahat ja harmittaa.
Olen aika väsynyt tähän elämään. Aina kun saan kivan yhteisen hetken, sen hetken muisto pilataan ilkeillä sanoilla ja välinpitämättömyydellä, toisinaan suoranaisella julmuudella.
Joskus tuntuu, että eikö tämä koskaan lopu. Eikö ikinä tule sitä aikuisuusvaihetta, jolloin voisi hetken huokaista.
Tyttö on minulle yhä rakkain ihminen maailmassa, mutta olen kamalan väsynyt. Tuntuu että ei jaksaisi enää tätä omaakaan elämää.
Hei ”en jaksa elää”!
Tosi surullista kuulla että joudut yhä kokemaan samoja asioita.
Muuta en voi sanoa kuin että rukous olisi varmasti paikallaan ja se, että ehkä voisit kirjoittaa samanlaisen kirjeen tyttärellesi ja kertoa kuinka olet huolissasi mutta nautit tapaamisista ja yhdessäolosta.
Oletko tavannut ammattiauttajaa tai puhunut kellekään muulle tästä lähiaikoina?
Ehdottomasti olisi hyvä saada elämään muutakin ja löytää keinoja käsitellä ja sopia kaikista asioista.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
Tarinasi on osittain hyvin samankaltainen kuin meillä. Poikani murrosiästä selvittiin suuremmitta taisteluitta, tyttären kanssa on väännetty kaikesta ja kaikista, poikaystävistä, kavereista, kotiintuloajoista, rahan varastamisesta kotoa jne.
Poika on nyt 25 vuotias, opiskelee ja asuu tyttöystävän kanssa. Pärjää kivasti elämässään, pitää yhteyttä kotiin ja vierailee mielellään muillakin sukulaisilla. Tyttö on 22 vuotias, aloittanut opiskelut uudelleen, asuu poikaystävän kanssa ja heillä on kolme kissaa. Tyttö pitää myös yhteyttä nykyisin ihan hyvin, käymme ostoksilla yhdessä ja toisinaan elokuvissa, teatterissa, lenkillä.
Tyttö oli murrosiässä todella itsekeskeinen, kiivas ja kiroili joka käänteessä. V-sana oli yleisin sana hänen kielenkäytössään. Mutta julma tai ilkeä hän ei ollut koskaan.
Siksi kirjoitustasi lukiessa minulle tulee mieleen, että tyttäressäsi on anteeksi kun sanon suoraan – narsistisia luonteenpiirteitä. Vaikka nuorena ollaan itsekkäitä eikä huomioida aina muita, varsinkaan vanhempia, pohjimmiltaan rakastetaan omaa perhettä. Heitä muistetaan ja arvostetaan, vaikka se ei aina näy päällepäin. Empatiaa osataan kuitenkin näyttää edes toisinaan.
Onko tytärtäsi koskaan tutkittu psykologin tai psykiatrin vastaanotolla ? Aikuista (aikuisen ikäistä) on tietysti vaikea saada tutkimuksiin, mutta mitä jos antaisit tämän keskusteluketjun hänelle luettavaksi. Jos se herättäisi häntä hieman ajattelemaan, millaiseksi aikuiseksi hän haluaa tulla. Aikuinen hän ei vielä tunnu olevan ja siihen voi kaikesta päätellen mennä vielä pitkä pitkä aika.
Hei.
Löysin tämän kirjoituksen, kun koitin etsiä onko joku kirjoittanut vastaavasta tilanteesta kuin omani on. Tämä kirjoitus voisi olla omasta tyttärestäni sillä erotuksella, että hänellä on myös sisaruksia. Luettuani kirjoituksen sain vahvistusta päätökselle päästää irti. Se on elämäni vaikein päätös, tässä vaikeiden päätösten ketjussa. Koen olevani huono äiti, mutta nähtyni miten tilanne on teillä jatkunut en näe muuta vaihtoehtoa. En aio antaa jatkossa enää käyttävän minua hyväkseen, koska mitä se opettaa hänelle? Mitä se tekee minulle ja muulle perheelleni? Sinunkin pitää päästää irti itsesi vuoksi. Hyväksyä se, että sinun kasvatus on jo päättynyt. Hän on pitkään kasvattanut jo itseään. Löydä elämänsisältöä muista asioista, tutustu vaikka uusiin ihmisiin! Toivon sinulle valtavasti voimia eteenpäin ja kiitos kirjoituksestasi. Sydämestäni toivon, että ajan kanssa helpottaa myös tyttäresi elämä.
Hei,kanssasisaret!
Itsekin mietin, mitä tehdä, kun hyvää suhdetta tyttäreen ei vain synny, vaikka kuinka yrittäisi.
Uskon, että ainoa konsti säilyä elossa ja terveenä on todellakin päästää irti, komppaan siis viimeistä kirjoittajaa kaikesta sydämestäni. Pitää löytää oma elämä ja siinä ne pienet ilonaiheet, eikä roikkua lapsessa. Lapset on tehty pois annettaviksi. Minusta saavat pärjätä myös taloudellisesti itsenäisesti, kun aikuistuvat.