Lapsemme ovat joutuneet koulukiusaamisen uhriksi mm. vanhempien ammatin vuoksi. Vanhin tytär (18) syrjäytettiin luokkatovereiden toimesta viidennellä luokalla, keskimmäinen (16) koki raakaa henkistä ahdistelua ja seitsemännellä luokalla oman luokan poika ahdisteli häntä sekä henkisesti että fyysisesti. Keskimmäinen tytär oli 7 viikkoa kriisihoidossa nuorten psykiatrisella kaiken tämän aiheuttaneen itsetuhoisuuden seurauksena. Hän yritti itsemurhaa osastohoidon aikana. Vanhin tytär avautui ja kertoi mitä kaikkea opettajan lapset joutuvat kokemaan pienellä paikkakunnalla. Tässä vaiheessa teimme radikaalin päätöksen ja muutimme kaupunkiin, lähinnä suojellaksemme nuorinta (nyt 11) tytärtä ja antamalla vanhemmille lapsille uuden alun. Kipuilu tästä kaikesta on jatkunut nyt neljä vuotta sillä seurauksella, että äiti on vakavasti masentunut lääkkeensyöjä, isä lamaantunut, suku ymmällään, lapset ajoittain hengenvaarallisia toisilleen. Eikä tässä kaikki. Tämäkö se oli se tarkoitus elämälle?
Vanhin tytöistämme kävi syrjäyttämisen läpi yläasteella, kun äiti joutui vaihtamaan ammattia toimistotyöstä siivoojaksi. Tietty vaihtoehtona olisi ollut työtön-pväraha-työtön…
Äiti mieluummin teki ja tekee edelleen siivoustyötä, kuin nauttii sos.etuutta. Minkäs teet, kun ei niskat kestäneet istumista päätteen äärellä päivittäin.
Sinun tilanteessa ehdottaisin, että lapset kotiopiskeluun, kunnalta perhetyöntekijä avuksi ja kuraattori.
Onhan koulullanne koulupsykologi?
Miksi isä pakenee isän vastuuta? Onko oikea, realistinen syy, vai laiskuusko vaivaa, kun pitäis jotain tehdä?
