Hei! Olen 2 tyttölapsen äiti. Vanhempi tytöistä on 2,5 v. Minus vaivaa niin kova syyllisyys suutä etten osaa aina käsitellä rauhallisesti hänen itkupotkuraivareita. Esim. Tänään teimme pienen kävelyretken lähikauppaamme(joka on lähellä) mutta autotoen kohdalla tyttö veti kauheat kilarit.. Huusi. Heittäytyi keskelle suojatietä jne. Otin tiukasti käsivarresta kiinni js sanoin että nyt mennään eikä jäädä tielle makaamaan. Sitten huudettiin kakkaa ja housuihin tuli pissi kaupan pihalla. Kaupassa kuitenkin hän tuönsi kärryä ja meni ok, märistä alusvaatteista huolimatta. Sitten paluumatkalla taas samat kilarit keskellä tietä.meni hermo, otin haalarinrinnuksista kiinni ja kannoin vaaka-asennossa tien yli. Sama jatkuu.. Menetän Hermoni vielä enemmän.. Tytön jalat ovat löysät ja sanat eivät tehoa,alan huutamaan ja nostan häntä toistuvasti ylös turhaan. Hän makaa maassa. Itse kiukun raivossa, kun olisi pitänyt mennä lapsen tasolle ja rauhoittaa / ottaa syliin. Toisin kävi otan puvun niskasta kiinni ja talutan eteenpäin. Tyttö huutaa ja lösähtää maahan.. Haukkoo henkeään . Pipo tippuu ja hanskat myös. Minulla raskas kassi toisessa kädessä alkaa sataa. Sanon taas napakasti”ALA KÄVELLÄ”. Huudan kun sanat ei tehoa.. En hillitse itseäni ja häpeän samalla suunnattomasti. Kotona tyttö vielä itkee . Otan märät vaatteet pois, jutellaan ja halitaan. Tyttö kietoo kätensä ympärille ja halaa. Huomaan pienet hankausjäljet tytön kaulassa, jotka ovat ilmeisesti tulleet ” riepotuksesta”Kun hän oli jalaton ja koiton saada hänet ylös. Pääsee itku. Tyttö jo leikeissään. Sitten katsotaan pikkukakkonen sylikkäin. Hän on ihana ja minä en lähellekään hänen arvoinen . Yritän tunnistaan omaa kiukkuani ja laskea kymppiin. Ei aina onnistu. Tunnen epäonnistuvani taaperon kasvatuksessa.häpeän itseäni.. Koitan muuttua ja pitää hermoni . kurissa. Ei enää koskaan tätä syyllisyyttä lastiksi. Olenko voinut satuttaa häntä henkisesti ja traumatisoida jotenkin? En IKINÄ ajatellut että minä syyllistyisin tuollaiseen käytöseen. Minun piti olla se onnistunut kasvattaja. Olenhan kasvatusalalla töissäkin..
Hei!
Et ole syyllisyydentunteinesi yksin. Minulla on nyt 4- ja 2-vuotiaat lapset. Olen rauhallinen, kärsivällinen ja sovitteleva ihminen, mutta lapsen uhma ja kiukku on tuonut minussakin aivan uusia hyvin ikäviä piirteitä esiin. Olen suuttunut, huutanut, ollut kohtuuton, pyytänyt myös anteeksi.
Kerran kun esikoiseni oli n2,5v minullekin sattui niin, että olin vahingoittaa lastani. Jo pitkään hän oli vitkutellut iltojen rutiineja viivytelläkseen nukkumaanmenoa. Erityisesti yövaipan pukemista sai pyydellä moneen kertaan. Olin yksin lasten kanssa muutaman päivän mieheni ollessa työmatkalla. Esikoinen ei millään suostunut tulemaan pukemaan vaippaa. Niinpä varoitin että jos et tule niin äidin täytyy pukea väkisin. Väkisin pukeminen oli hyvin vaikeaa, ja yritin pitää häntä jalkojeni välissä saadakseni vaipan puettua, kunnes huomasin että minähän melkein istun hänen päällään! Päästin heti irti, pyytelin anteeksi ja selitin, etten minä tai kukaan muukaan saa häntä satuttaa. Saatuani lapset nukkumaan soitin miehelleni, itkin loppuillan ja tilasin netistä kiukkukäsikirjan.
Käytä syyllisyydentunteesi hyödyksi – huomasit, miten helposti satuttaminen käy, osaa siis varoa vastaavia tilanteita, tunnista tunteet itsessäsi ja laske kymmeneen. Mieti, millaisissa tilanteissa raivokohtauksia tulee ja ovatko ne vältettävissä. Onko lapsesi turhan pieni kävelemään kauppaan? Puistoon varmaan pienikin kävelee mielellään kun mielessä siintää liukumäki, mutta kauppa ei ehkä innosa. Onko hän kauppaan mennessä jo väsynyt/nälkäinen? Pitäisikö kauppa-asiat hoitaa johonkin toiseen kellonaikaan/ voiko puolisosi hoitaa ne? Olisiko seisomalaudasta apua? Suojatieltä lapsi on tietenkin poistettava päättäväisesti, mutta voisiko heti jalkakäytävän puolella sanottaa tunteita: minä näen että sinua harmittaa ja yrittää arvella, mistä se johtuu. Onnistuneista kauppareissuista voisi saada kerätä tarroja ja kun tietty määrä on koossa, saisi valita palkinnon kuten kirjasto- tai uimareissun.
Käyttekö jossakin avoimessa päiväkodissa tai onko sinulla samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä, joiden luona kyläillä? Ei ole vertaistuen voittanutta. Tsemppiä!
Hei. Älä turhaan kanna syyllisyyttä, noin käy jokaiselle. Ei ole yhtään äitiä maailmassa joka olisi pysynyt tyynenä kaikki lasten kiukkukohtaukset. Jokainen menettää hermot joskus, alkaa huutaa ja raivota syyttä suotta. Usein tulee purettua myös omaa väsymystä lapsiin, ei tarvitse kuin pieni ”virhe” ja silloin jo äidillä napsahtaa. Usein yleisillä paikoilla on vielä vaikeampaa kun ihmiset katsovat, ja itsellä tulee tunne että arvostelevat…ja pitäisi näyttää että meillä on helppo ja tottelevainen lapsi.
Jälkeenpäin kun lapsi esim. nukkuu ja itsekin on rauhoittunut ja miettii välikohtausta niin iskee se ankara itsesyyllisyys. Helppohan siinä tilanteessa on miettiä että ”miksen vain ollut tyynen rauhallinen ja odottanut” mutta itse kiukkukohtauksen aikana se vaan ei onnistu! Ja näiden itsesyyllisten tunteiden vellomana äiti tekee päätöksen aloittaa uusi, rauhallinen elämä, ”tästä lähtien en hermostu mistään”. Nii-in, kirjoitan siis omasta kokemuksestani ja uskon että lähes jokainen äiti voi samaistua tilanteeseesi.