Olen 17-vuotiaan lukiopojan äiti, muita lapsia ei ole. Poikamme on aina ollut meille silmäterä ja saanut paljon rakkautta ja myös aineellista hyvää, ts. hänellä on ollut jotakuinkin helppo elämä. Hän pärjäsi kiitettävästi koulussa ja oli ihana, avoin ja herkkä lapsi.
Olikin aikamoinen järkytys kohdata murrosiän kapina (joka tosin alkoi vasta 16-vuotiaana) johon kuuluin meidän vanhempien erittäin rankka arvostelu ja koko arvomaailmamme kyseenalaistaminen. Tällä hetkellä pahimmat myrskyt ovat väistyneet ja selvästi kaikki osapuolet tavoittelevat rauhanomaista rinnakkaiseloa. Jokin tuntuu kuitenkin lopullisesti muuttuneen: Hän ei enää kerro meille asioistaan ja tuntemuksistaan. Arkipäiväisistä neutraaleista asioista jotain jutun juurta aikaiseksi saamme, mutta muutoin välillemme tuntuu kasvaneen näkymätön muuri. Hän tuntuu jo laskevan päiviä jolloin tulee täysi-ikäiseksi ja voi muuttaa omilleen. Ääneenkin on ihan asiallisesti todennut ettei kovin kauaa enää kotona tule asumaan. Taloudellisesti tämä periaatteessa mahdollista hänelle on.
Tunnen kuitenkin suurta surua ja haikeutta siitä ettei hän enää ole se lapsi jota olemme tähän saakka hoivanneet ja kasvattaneet. En kestä ajatusta että hänen huoneensa tyhjenee, ja hän ”jättää” meidät. Käyn toistuvasti läpi menneitä ja pohdin olenko tehnyt äitinä jonkin suuren virheen kun poikani tuntuu itsenäistyvän näin äkkinäisesti ja totaalisesti, tuttujeni samanikäisillä nuorilla kun ei tunnu kiirettä poismuuttoon olevan.
Äidin vaistoni sanoo ettei hän vielä pärjää itsenäisesti eikä vastuullisuus ole ihan sillä tasolla kuin hän meille ja ulkopuolisille antaa ymmärtää. Haluaisin häneltä edes jonkinlaisen ”synninpäästön” eli vapautuksen syyllisyydestäni. Olen yrittänyt ottaa asiaa puheeksi ja kertonut varovasti tunteistani, poika selvästi vaivautuu ja sanoo minun huolehtivan liikaa, kerran jopa myöntyi sanomaan että olen ollut liiankin hyvä äiti.
Otan tilanteen raskaasti, saatan yöllä herätä miettimään poikaamme ja kelaamaan omaa äitiyttäni. Jokin ääni vain nakuttaa sisälläni ettei hänen pidättyväinen asenteensa meihin ja poismuuttopuheensa ole normaalia käytöstä.
Onko ketään jolla kokemusta vastaavasta tilanteesta ja tunteista?
Joitain ajatuksia:
Poikanne on ollut silmäteränne. Hänen on ollut ikäänkuin ”pakko” asettaa arvomaailmanne kyseenalaiseksi ja arvostella teitä, jotta hän pääsisi teistä irti. Oikeasti, itsenäistymineno n osa kasvuprosessia, kuuluu asiaan, toisilla helpommin, toisilla jyrkemmin. Tähän liittyy myös tuo ettei omista asioista ja tunteista enää puhuta.
Unohda syyllisyys, olet kasvattanut poikasi aivan oikein, näin sen kuuluu mennäkin. Samaan kuuluu tuo halu muuttaa pois kotoa. Olet kasvattanut pojan, joka haluaa itsenäistyä, se onnistuu paremmin, kun ei asu kotona. Moni on kertonut, että on mennyt muutamia vuosia, joskus pitempään, ja sitten se avoimuus ja asioista kertominen palaa.
Mielestäni ei ole nyt oikein anoa pojalta ”synninpäästöä”, eikä edes kovin paljoa jutella omista tunteistasi. Turha niillä on poikaa syyllistää, poika elää omaa elämäänsä ihan niin kuin sen kuuluu mennäkin. Eli erittäin normaalisti!
Anna pojalle vapautta, tilaa, niin hän vielä palaa lähemmäksi (tarkoitan henkisesti), uskon näin.
On luonnollista tässä vaiheessa kelata omaa äitiyttään, niinkuin sanot, mutta tuntuu, että teet sitä nyt turhankin paljon. Jonkinlainen jopa ”surutyö” taitaa kuitenkin olla luonnollista.
En osaa suositella sinulle hyvää asiaan liittyvää lukemista, jota kaipaisin itsekin. Osaisiko joku?
Meillä on vähän sama tilanne, poika on nyt abiturientti, täyttää kesällä 19 v, tytär lukion ekalla, täyttää parin viikon kuluttua 17 v. Sain lapset viiden vuoden odotuksen ja lapsettomuushoitojen jälkeen.
Minulla ja pojalla on erittäin läheiset välit, mutta tervettä itsenäisyyttäkin on. Tytärkin on ollut aina avoin, mutta nyt tämän talven aikana tytär selvästi kaipaa (on itsekin näin sanonut) vapautta elää omaa elämäänsä. Meillä tytär ei ole kapinoinut varsinaisesti meitä vastaan tai arvosteluna, vaan kapinointi on ilmennyt haluna mennä ja tulla niinkuin tykkää. Huokaus. Välillä tyttö on hyvinkin vetäytyvä eikä juuri puhu asioistaan, mutta sitten tulee taas hetkiä, jolloin on hyvinkin avoin ja läheisen oloinen. Olen yrittänyt antaa tytölle tilaa, tilaa olla, vaikka juuri silloin kun tyttö vetäytyy, tekisi mieli mennä juttelemaan ja kyselemään. Ja toisaalta, yritän olla läsnä ja antaa aikaani silloin kun tyttö on avoimemmalla päällä.
Nyt kuvioihin on ilmaantunut poikaystävä, ja tyttö on paljon poissa poikaystävänsä luona. Toisaalta olen vähän helpottunutkin tuosta poikaystävästä, tyttö on vähän rauhoittunut, ja tiedän, että hän on ja kulkee jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka välittää tytöstä.
Olen yrittänyt enemmän keksiä omaa tekemistä/menemistä, olemme mieheni kanssa mm. käyneet enemmän yhdessä ulkona jne. Toisaalta harmittaa olla poissa silloin kun tyttö sattuu olemaan kotona. Ja toisaalta tajuan, että minun ei pitäisi elää liikaa tytön touhujen mukaan.
Minun on ollut helpompi antaa pojan mennä (asuu vielä kotona, mutta siis tarkoitan kavereiden kanssa kulkemista), koska hän on enemmän toiminut minun toivomallani tavalla. Mutta eihän se niin mene, ei lasten kuulu toimia, niinkuin minä haluan, omia itsejäänhän he ovat.
Jonkinlaista surutyötä teen minäkin, suren lasteni kasvamista, suren jo etukäteen heidän kotoa lähtöään ja huolehdin, vaikka näinhän sen kuuluu mennäkin. Meidän täytyisi osata lakata huolehtimasta, ja antaa nuorten tehdä itse omat virheensä.
Samanikäinen lukiolaispoika meilläkin. Ei hän minulle eli äidille paljoa mitään puhu, ei kerro asioistaan, menoistaan, tekemisistään tai oikein mistään muustakaan. Itsenäisyyttä harjoittelee, ei halua ottaa ohjeita vastaan, ei neuvoja, itsepäisyyteen saakka haluaa tehdä oman pään mukaan. Kun koulustaan huolehtii ilman kyselemisiä, käyttäytyy muutoin ihan ok varsinkin vieraiden seurassa enkä tiedä huonoista harrastuksista, niin pitänee asia hyväksyä, että tätä se elämä on.
Isälleen haastelee jotain, kun sille tuulelle sattuu. Äitinä funktioni on muuttunut kokonaan, lähinnä olen ruoan ostaja ja pyykin pesijä.
Syyllisyyttä minäkin kannan. Olisin niin monta asiaa voinut tehdä toisin. Toisaalta olen yrittänyt parhaani, tehnyt ajallaan sen mitä olen jaksanut ja osannut.
Nuorenkin itsenäisyyttä ja irtaantumista on kunnioitettava, näin ajattelen.
Minun teinini toteaisi tähän että ”Hanki elämä” ja oikeassa hän taitaisi olla!
Poikasi on jo mies. Hän haluaa kokeilla siipiensä kantavuutta. Päästä hänestä irti! Napanuoran on katkettava, ennenmmin tai myöhemmin. Niinkuin edellinen kirjoittaja sanoi, pojallasi ei ole muuta mahdollisuutta kuin kapinoida rajusti:ethän sinä muuten huomaa, että hän ei ole enää lapsi.Et varmasti halua tukahduttaa ja tehdä hänestä ”peräkammarin poikaa”. Aivan varmasti poikasi tulee tekemään virheitä mutta se kuuluu asiaan. Hän satuttaa itsensä mutta enää sinun ei tarvitse puhaltaa pipiä pois. Maailma opettaa, joskus kovallakin kädellä. Se sattuu poikaan ja se sattuu äitiin mutta kuuluu kasvamiseen.Poikasi kuulostaa erittäin normaalilta, iloitse hänestä ja tue häntä silloin kun hän itse haluaa!
Ja hanki se elämä:vaikka kiva harrastus,jossa voit miettiä muita asioita kuin äitiyttä. Sinä olet myös Vaimo ja Nainen, muista se.
Olipa hyvä kirjoitus! Ihan samanlaisia asioita mietin itsekin, kun lapsemme ovat nyt aikuistumassa. Tytär, kohta 18 v., jäi tulematta yöksi kotiin ja suostui vastaamaan vain suurpiirteisesti olevansa ”kaverilla” ja vaikutti hyvin etäiseltä ja tiukalta. Hänellä on suuri tarve muuttaa pois kotoa, vaihtaa paikkakuntaa sekä koulua, koska kaupunkimme on hänestä niin ahdistava ja pieni yms. Tyttö on kokeillut rajojaan ja ollut aina temperamenttinen oman tiensä kulkija, joten yhteenotoilta ei ole vältytty. Viime aikoina vain tuntuu, että hänen asenteensa kaikkea kohtaan on niin negatiivinen ja koko ajan on paha olla. Enkä ole varma, kuinka paljon on totta ja mikä on suurta draamaa…
Ymmärrän, että pitää antaa tilaa hengittää ja itsenäistyä, mutta omien tunteidensa kanssa on välillä tekeminen! Vaikea antaa periksi ja luottaa, koska välillä luottamus on ollut hukassa.
Nuorempi poikamme noudattaa sääntöjämme ja hänelle riittää muutama kaveri ja kitaransoitto. Hän on hyvin empaattinen eikä halua varmaankaan surettaa äitiään.Ja kuitenkin hänen on helpompi antaa myös kulkea esim. festareilla, koska luotan häneen ja hän aina esim. vastaa puhelimeen.
Tiedän, että on vain päästettävä irti ja lakattava huolehtimasta liikaa, mutta myönnän, että itsekin olen yön pitkinä tunteina joskus miettinyt, miten olisi pitänyt joskus toimia, olenko tehnyt jotain väärin yms. Toisaalta tiedän kyllä, että olen parhaani yrittänyt ja katsotaan nyt, mihin se riittää;)
Lapsi kasvaa, eikö se ole hyvä?
Lapsen kasvaessa myös suhde häneen muuttuu, ei se sekin ole aivan luonnollista?
Olen 17-vuotiaan pojan äiti ja viimeisen vuoden olen käytännössä riidellyt poikani kanssa lähes koko ajan. Pahat sanat ovat lennelleet, ja paha mieli on ollut läsnä koko ajan. Olisinpa lukenut kirjoituksianne aikaisemmin, koska ilman tätä vertaistukea tunsin olevani ainut ”epäonnistunut” äiti maailmassa!
Viimeisin riita oli niin ikävä, että asioita oli jo mietittävä syvällisemmin : olimme tehneet hänelle elämän helpoksi huolehtimalla kaikesta, antaen anteeksi tekemättömät kotityöt, antaen kohtuullisen vapauden tulla ja mennä ja maksaneet viikorahan ja kaikki muut kulut (festarit, merkkivaatteet, …).
Nyt kokeilemme viikkorahojen/kulujen maksua töitä vastaan, omista asioista huolehtimista ja vastuun ottamista. Olen myös hankkinut ”oman elämän” poikani ystävällisen ohjeen mukaisesti – käyn kielikurssilla, ystävien kanssa ulkona, mieheni kanssa reissuilla yms. Toivottavasti tämä helpottaa asiaa.
Jaksamista kaikille vanhemmille ja hyvää elämää murrosiän mielenkuohuissa eläville!