Isovanhemmat = ongelma josta ei saa puhua
Vähän sama juttu nimimerkin Kateellinen kanssa. Puolisoni äiti aina vaatii lapsia hoitoon, varsinkin esikoista pitäisi saada yökylään ja sitten suututaan kun sanotaan että kiitos ei ole tarvetta juuri nyt. Kun ollaan pyydetty reissuun mukaan tai hoitoapua, ollaan sitten aina just menossa Raijan kanssa lenkille tai koiralle on tulossa ensi viikolla ripuli. Isovanhempien olo lasten kanssa on samanlaista mitä moni täällä on puhunut, ihme sähläämistä ja säätämistä. Taaperoiässä esikoinen pääsi mummolasta karkuun vilkkaalle autotielle kun ei vahdittu eikä edes ovea oltu lukittu.
Lapsista halutaan vain kirsikat kakun päältä, vähän näppäillään valokuvia ja esitellään sitten niille Raijoille ja Reinoille kun ollaan lapsenlapsen kanssa niin läheistä ja hyvää mummoa.
Omalla äidilläni on onneksi jalat maassa ja hän uskoo toiveitani ja pyyntöjäni, sekä pitää lapsille rajat. Satunnaisia hemmotteluja herkuilla ymmärrän ihan hyvin, ja tiedän että lapseni oksentaa heti kun menee överiksi, eli opetuksen saa jos menee liikaa sopimatonta ruokaa antamaan :D Hän on kuitenkin työssäkäyvä ihminen eli liikaa ei viitsi vaivata, eikä arjen päivinä siis ehdi auttamaan siinä missä juuri silloin juuri apua kaipaisi puolison ollessa töissä.
Uhriutuville isovanhemmille vinkki, jos huomaat että lapsenlapset ei käy, kannattaa katsoa peiliin ja miettiä omaa käytöstä. Noudatatko lapsen vanhempien pyyntöjä? Annatko perheen olla rauhassa ja sallit heidän lähestyä omaan tahtiinsa? Kun perheeseen syntyy vauva, pitää tuoreen perheen antaa rauhassa olla vauvakuplassa ja etsiä tapojaan, ja he tulevat sitten itse pyytämään tarvitsemaansa apua. Mikään ei oo rasittavampaa kuin tuppautuminen. Itseä ärsytti p*rse revenneenä alkaa keittelemään maaritelle ja merveille kahvia ja kiikuttamaan vastasyntynyttä vauvaa ties kenen näytille. Olisin vain halunnut pesiä pienen kanssa. Seuraavien lasten kanssa se ei enää ollutkaan samalla tavalla mahdollista!
Tyttäreni erosi, miehensä kihlautui toisen kanssa ennenkuin ero oli virallinenkaan. Hoitovastuu vuoroviikoin, isä on kieltänyt lapsiaan ottamasta mitään yhteyttä mummiin. Lapset sairastaa mm. vatsakipuiluna sekä koulumenestys kärsii.
Onko isällä oikeutta kieltää lapsia tapaamasta mummiaan. Mummi ei polta eikä ole alkoholisti ja tulee muutenkin toimeen kanssaihmisten kanssa. Haastanko ex-vävyn oikeuteen lasten kiristämisestä
” Lapsista halutaan vain kirsikat kakun päältä, vähän näppäillään valokuvia ja esitellään sitten niille Raijoille ja Reinoille kun ollaan lapsenlapsen kanssa niin läheistä ja hyvää mummoa.” Aivan samaa mieltä! Oma äitini ei ole kaksivuotiaan elämän aikana tehnyt lapsen kanssa muuta kuin ostellut tälle krääsää (mitä emme halua tai tarvitse) tai ottanut kuvia ”kultamurustaan”. Ei apua syöttämisessä, ulkoilussa, edes kirjaa ei ole luettu. Mutta yökylään lapsi pitäisi saada, koska naapurin Pirkon lapsenlapsi oli Pirkon luona yökylässä. Äitini ei yksinkertaisesti pärjää taaperon kanssa, enkä luota siihen että hän jaksaisi keskittyä sen vertaa, että ympäristö pysyisi turvallisena. Valitettavasti oma luottoni on mummoon on todella heikko, eikä hän omilla toimillaan sitä ole tippaakaan kasvattanut.
Hei,
Minulla on 9kk ikäinen lapsenlapsi. Odotan päivittäin seuraavaa tapaamistamme. Hän on rakas pikkupoika, joka aina ilostuu kun kohtaa minut. En ole vielä ollut kahden lapsen kanssa, mutta olen varautunut. Päivittäin mietin, että mitä vaaroja missäkin asunnonkolkassa on. Pillerit on ylhäällä komerossa ja samoin pesuaineet. Lattiatkin tutkin ja kaikki pienet esineet yritän laittaa pois näkyviltä. Ihan siltä varalta, jos tupsahtavat mummolaan. En tiedä voiko ykskaks vain unohtaa lapsen ja siirtyä esim vessaan, niin että ei näe lasta. Toivon, että ei voisi unohtaa. Näköetäisyys pitää säilyttää. En ikinä lukisi nettiä tai mitään samalla, kun pieni lapsi hoidossa. Rakastan leikkiä ja lukea lasten kirjoja lapsen kanssa yhdessä.
Minun suuri toive elämässä oli että jos joskus pääsisin mummuksi.
Sitten lapseni sai puolisonsa kanssa kaksi ihanaa lasta.
Minä vaan en kelpaa mummuksi…..syytä olen kysynyt ja vastauksenkin sain.
Olen epäluotettava.
Minä kun olen yksin niin minulla on esimerkiksi ”liian vähän silmiä katsoa lasten perään, olen liian löpsö….annan pian lapsille vaikka jotain herkkuja”.
Mutta eikö isovanhempien tehtävä oliskin edes vähän hemmotella lapsia?
Minä kun kuvittelin että lapset olisi luonani yökylässä edes joskus ilman vanhempiaan…..tehtäisiin majoja, pikku retkiä luontoon ja kaikkea sellaista normaalia kivaa.
Mutta en todellakaan saa sitä kokemusta lasten kanssa ja siitä jäävät paitsi lapsetkin.
Vanhempi lapsista on kysynyt jo monesti itse että milloin me voitas olla yhdessä, vain lapset ja minä?
Sitä en tiedä mitä vanhemmat lapsille sanoo että miksei he saa yksin tulla minun luokse?
Kaikkien muiden sukulaisten ja ystävien lapsille minä saan olla ”mummu” ja kivaa on ollut heidänkin kanssa.
Kuitenkin suru sisälläni ”syö kuin syöpä sisintäni” kun en kelpaa mummuksi omille lapsenlapsilleni.
Haluaisin lapsen lapsen lastani , käyrä katsomassa. Ottaa syliin, mutta en halua tupata, olen ymmärtänyt, etten ole tervetullut. kuitenkin valittaa äidit FB, väsymystä. Kerrottaan kuinka isovanhemmat jättää lapsen huomioimatta tehdessään muuta. MIelestäni lapsi saa vanhemmilta mitä haluaa, annetaan, ettei tule lapselle pahamieli, kun suu menee mutrulle. Kun ei ole kanssakäymistä, lapsesta tulee arka, kun ei näe muita kuin vanhempansa. Isoiso vanhmman ei saa näkyä, ei ole muuta kuin anna rahaa.
Isoisöäiti, ei saa näkyä, mutta raha kelpaa.
Olen mummi ja tunnen mutta mummeja. Sanoisin tähän keskusteluun vain, että meissä vanhenevissa ihmisissä luonteenpiirteet vain voimistuvat:
Tunnen itsepäisiä aina oileassa olevia mummeja – ja he ovat olleet sellaisia jo ennenkuin tulivat mummeiksi. Ja tunnen auttavaisia, toisten huomioon ottavia mummeja – ja je olivat sellaisia jo nuorempana. Joten yksi neuvo nuorille vanhemmille: Älkää ikinä tuhlatko energiaa tai aikaa ainakaan siihen, että luulette voivanne muuttaa yli 50-vuotiasta ihmistä. Kaikilla ei vain ole onnea!
Olen törmännyt turhan moneen isovanhempaan, jotka unohtavat, että heidän lastensa perheet ovat heidän lastensa perheitä – eivät isovanhempien. Sukupolvien kanssakäyminen voi antaa selkänojaa kasvaa ja kehittyä. Se voi myös olla pahin vankila, jossa toteutetaan vain muiden unelmia.
Lapsenlapseen voi solmia sosiaalisen suhteen, mutta ei lapsenlapsi ole isovanhempia varten. Hän viihtyy kanssasi, jos haluaa. Ei, koska pitää.
Ihmettelen tätä halua takertua lapsiin ja lapsenlapsiin. Sitten hempeillään, kuinka he ovat elämän sisältö. No, sori nyt vaan – se ei ole ihan viisasta.
Isovanhempien on älyttävä ottaa askel kauemmas. Tukea ja auttaa, jos apua kysytään. Olla sotkeutumatta perheen elämään. Elää omaa elämäänsä. Vasta silloin voi kohdata aikuisen lapsensa ja hänen perheensä tasavertaisesti vailla kontrollitarvetta tai hyötyä. Lapsenlapsen asettaminen oman elämänsä tarkoituksen antajaksi on pahinta laatua itsekkyyttä ja omahyväisyyttä.
Minulla on yksi tyttö ja yksi lapsenlapsi. Tyttäreni ja omat välini huononivat kun lähdin komennushommiin ja vuosien kuluessa tuli ero vaimostani. Olin ostanut tyttärelleni yo lakin johdosta uuden auton. Koulutin hänet ilman velkaa ja ostin yliopistoajaksi yksiön. Näin jälkikäteen ajatellen kaikki tämä oli väärin. Tytöstä tuli huonokäytöksinen minua kohtaan ja halusi vielä oman osuutensa ennakkoperintönä. Johon en suostunut. Lapsenlapsen synnyttyä ja kasvettua. Tämä käytös on siirtynyt pikku poikaan. Hän ei soita eikä halua puhua kanssani. Tapaan hänet noin kuukauden kahden välein kun kuljen heidän asuinkuntansa ohitse. Jolloin poika on reipas ja iloinen. Kotona ollessaan kun soitan niin äiti sanoo ettei poika halua puhua edes kysymättä häneiltä.
Synttäri- ja joululahjat kyllä käy. Välillä ei tule edes kiitosta kun annan satasen. Olen alkanut miettimään tarvitseeko näin käyttäytyvä tyttö edes perintöä. Jos testamenttaankin omaisuuteni puolikkaan vaikka syöpäsairaille lapsille tai koirille. Pojalle kyllä jättäisin osan siten, ettei poika saisi nostaa osuutensa vasta täysi-ikäisenä. Näin pojan äiti voisi tuhlata tätä osuutta. Lapseni rahankäyttö on holtitonta. En ole häneltä saanut apua kysyttyäni. Tyttöni ja x vaimoni välit ovat hyvät ja x haukkui minut vielä alkuvuodesta sähköisesti. He eivät hyväksy uutta suhdettani nykyiseen vaimooni. Uhkasin ilmoittaa henkisestä väkivallasta viranomaisille.
En tiedä kuinka tulisi menetellä jotta välit parantaisivat?
Meillä tosi hankalaksi äitynyt tilanne anopin kanssa. Meidän esikoisen reilu 6kk ikäinen, heidän eka lapsenlapsi. Jo raskausaikana oli aistittavissa yli-innokkuutta anopin toimesta (vaadittiin saada tietää vauvan sukupuoli heti rakenneultrassa käynnin jälkeen, osti heille kotiin vauvalle mummolavaunut, rattaat, syöttötuolin, pulkan yms. tavaraa kysymättä meiltä mitään). Ilmoitti myös jo ennen vauvan syntymää, että hän hoitaa lasta kun äiti menee töihin takaisin. Kuulemma niin pientä ei hoitoon laiteta. Vaikka mielestäni olikin ihanaa, että olivat kovasti innoissaan, niin koin tuon käytöksen myös turhan tunkeilevana ja pyysin miestä toppuuttelemaan äitiään. Oli kuitenkin sitä mieltä että varmasti rauhoittuu.
Vaan eipä rauhoittunut 😂
Syntymän jälkeen homma meni hullummaksi. Olisi pitänyt saada muutaman viikon iässä vauva yökylään mummolaan ja minun olisi pitänyt pumpata maitoa mukaan. Kun en suostunut niin syytettiin että yritän estää heitä tapaamasta lastenlastaan.
Tyrkyttivät jatkuvasti apua ja alkuun pyydettiinkin iltaisin kärryttelyapua että saataisiin miehen kanssa tunti levättyä. Mutta pelkkä vaunuttelu ei sopinut, koska vauvaa piti saada sylitellä. Tuoppautuivat meille olohuoneeseen ja halusivat hoitaa vauvaa yöllä siellä, jotta saataisiin miehen kanssa nukuttua. Suostun, mutta totesin pian ettei ollut hyvä ratkaisu. Kuuntelin yläkerrassa kun vauva itki lohduttomasti ja itse itkin yläkerrassa. Anoppi toi vauvan minulle imetettäväksi ja vei sen jälkeen takaisin alakertaan. Jos menin katsomaan vauvaa kun itki, ihmeteltiin miksen osaa nukkua nyt kun voisin ja käskettiin laittaa korvatulpat. Heitä ei kuulemma vauvan itku haitannut. Parin kerran jälkeen en enää halunnut heitä meille hoitamaan vauvaa.
Kun olivat meillä, anoppi puuttui sellaisiin asioihin, jotka ei mielestäni hänelle kuulu. Kommentoi vauvan ruokinta – asioita, vauva ei kuulemma saanut riittävästi maitoa ja pitäisi antaa lisäksi korviketta. Kuitenkin kasvoi yläkäyrällä ja neuvolan mukaan täysin terve ja hyvinvoiva lapsi. Meidän koiria en olisi saanut komentaa, vauvan vaatteet jotka olin hankkinut olivat vääränlaisia, halusi puuttua ristiäisten järjestämiseen ja kummien valintaan…
Nyt ollaan käyty vauvan ja miehen kanssa heillä kylässä parin viikon välein, mutta tämä ei heille ole kuulemma tarpeeksi ja anoppi soittelee miehelle ja syyttää minua siitä, ettei saa nähdä vauvaa tarpeeksi. Tosi ikävää, mutta en tiedä enää mitä tehdä. Minun ja miehen välit ovat kiristyneet tämän tilanteen vuoksi ja samoin minulla ja anopilla välit tulehtuneet. Olisin halunnut että isovanhemmat olisivat meidän lapsen elämässä mukana. Itsellenikin oli lapsena mummi ja pappa tosi tärkeät. Mutta kyllä mielestäni aikuisten ihmisten pitäisi osata kunnioittaa toisten rajoja.
Meidän perheellä on ok välit omiin vanhempiini, mutta vaimoni isä on alkoholisti ja vaimoni äiti katkeraakin katkerampi pitkän uran lastenhoitaja. Minulla ja anopilla ei käytännössä ole puhevälejä, kun hän ei fyysisesti pysty rekisteröimään mitään sanomaani tai kirjoittamaani.
Kuuntelen aina ensin hänen kivenkonvan mielipiteensä lastenhoitoon liittyvistä asioista ja usein näen ainakin pintapuolista järkeä ja logiikkaa hänen argumenteissaan. Silloin kun olen eri mieltä ja alan vastata, että ”Meidän lapsista on kuitenkin havaittavissa, että…” niin hänen pää menee lukkoon ja hän alkaa vaahtoamaan, että hän on hoitanut lapsia vuosikymmenten ajan ja hän kyllä tietää nämä asiat ja turha yrittää väittää vastaan.
Viime talvena esikoisellani oli toisinaan raivokohtauksia (toinen lapsi syntyi hiljattain) ja hän raivon tullessa alkoi raapimaan käsiään, kunnes ne olivat verillä. Jouduin askartelemaan hänelle raivotilanteita varten naruvaljaat, joissa kädet sai pidettyä vartaloa vasten niin, ettei raapiminen rikkonut ihoa. Anoppi kun sai hiljattain tästä tietää esikoisen kertomana, niin hän ei vaivautunut ensin kysymään meiltä asiasta vaan alkoi meillä kylässä ollessa huutaen raivota lasten vapaudenriistosta ja moneen kertaan uhkasi soittaa lastensuojeluun. Hän ei kuitenkaan tuntunut liikaa välittävän lasten henkisestä hyvinvoinnista, kun hän avautui uhkaavasti kuopuksen ollessa sylissäni ja esikoisen leikkiessä vieressä. Hän toisti vielä uhkauksensa, kun vaimoni kuljetti häntä autolla rautatieasemalle.
Olin sen jälkeen aivan shokissa ja vainoharhainen pari päivää, kun en voinut uskoa mummun oikeasti sanoneen niin. Hän on mieleltään niin ailahteleva, että kuvittelin koko ajan jonkun tulevan ovelle viemään lapsia pois ja pakkasin varmuuden varalta aina päiväksi lapsille reppuun unilelut, hammasharjat ja hoitorasvat. Jos meidät yhtäkkiä yllätetään ja lapset riistetään, niin he eivät joutuisi lähtemään ilman tuttuja iltatarpeita. Vaimoni sai lopulta tyynnytettyä mieleni, kun hän selitti minulle, että vakavassa konfliktissa hän valitsee meidän perheen eikä sukulaisiaan, jos jonkinlaisen valinnan aika tulee. Mummu on kuulemma vaimoni lapsuudessa uhannut vaimoni isää poliisilla ja poislähtemisellä useassa tilanteessa, mutta ei koskaan toteuttanut uhkauksiaan. Kyse oli valtapelistä.
Mummu ei osoittanut mitään merkkiä katumuksesta eikä pyytänyt anteeksi käytöstään. Hän sai toiminnallaan valtaa meihin, joten mitä pahaa siinä hänelle olisi? Ymmärrän hänellä olevan tietyllä tasolla hyvät aikeet ja lasten etu mielessä, mutta hän on niin tavattoman sokea näkemään elämää kokonaisuutena. Hän ei näe kuin yhden asian kerrallaan eikä välitä mitään siitä, paljonko hänen yden tahtonsa täyttäminen maksaa itselleen ja muille.
Mielestäni paras lääke tilanteeseen on se, että hänelle annetaan uusi mahdollisuus kasvaa terveeseen ihmissuhteeseen meidän kanssa. Hänellä oli itsellään rankka lapsuus ja väkivaltainen sodassa vakavasti traumatisoitunut isä. Mummun täytyy vain suostua lukemaan kirjallisuutta mielen haavojen parantamisesta ja hänen täytyy alkaa harjoitella oikean keskustelun rakentamista huutamisen ja sarkastisen ilkeilyn sijaan. Suvun traumoja ei pidä enää siirtää jälkipolville. Täytyy antaa vanhojen haavojen arpeutua ja jatkaa eteenpäin.
Täällä isovanhempia lapsenlapset kiinnosta. Ei tultu ristiäisiin ja tulevat ristiäiset jäävät myös välistä. Aiemmin syinä oma avioero, työt ja nyt korona. Ovat kyllä nykyään eläkkeellä ja aikaa olisi. Tärkeämpää on viettää omaa aikaa. Itse ovat kyllä saaneet aikoinaan lapsenhoitoapua ja viikonloppuhoito yötä myöten. Minun lapset ovat heille ainoat lapsenlapset, toiset eivät ole aikoneet hankkia lapsia. Apua olisi kaivattu, ei saatu pyynnöstä huolimatta. Siitä seurasi masennus, työuupumus, sairasloma, lapsilla stressaavaa elämää kun vanhemmat eivät jaksa, terveysongelmat yms. Jos edes kerran olisi kysytty miten te jaksatte ja voinko auttaa? Korona kun tuli, eräs mummu ihasteli kun tämä aika on vain vahvistanut yhteyden pitoa vaikka osa lapsenlapsista asuu italiassa ja kehui miten ihania poikia minulla on. En viitsinyt sanoa että koronan aikaan lasten oma mummu jätti yhteydenpidon vuodeksi…Muille näytellään olevan niin ihanaa mummua kun kudon sukkia.. Kaikki lapset poikia ja pinkkejä villasukkia tulee joka vuosi…johtuuko siitä ettei ole omaa poikaa koskaan arvostettu, joten sen lapsetki voi jättää huomioimatta? Oma äitini auttaa minkä pystyy mutta ikä alkaa tehdä tepposet joten apuna lähinnä henkisesti. Kaikki eivät ole mummoja ja pappoja kuin biologisesti. Ovat kyllä niin kylmiä ja itsekkäitä ihmisiä että saavat minun ja mieheni puolesta viettää vanhainkodissa loppuelämänsä aivan yksin. Harmittaa kun lapset jäävät isovanhemmista paitsi. Mistä saa varamummoja ja pappoja?
Minä olen kakkosmummo, se huonompi.
Se toinen mummola on ykkösmummola, se ihana ja paljon parempi, jossa lapsenlastamme aivan jumaloidaan.
Jos ostan esimerkiksi vaatteita lapselle, ne ovat viallisia, vähintään väärää merkkiä. Ja muutenkin tuntuu, että meillä kakkosmummulassa on kaikki sekundaa, vaikka olemme raittiita ja reippaita työssä käyviä ihmisiä.
Lapsenlapsi itse sanoi, että meidän mummulassa ainoa kiva juttu on Pleikkari. Mummulan jutut ei vaan häntä kiinnosta.
Olen vielä työelämässä ja lapsenlapsi asuu toisella paikkakunnalla. En yksinkertaisesti ehdi hoitoavuksi, ja näiden kymmenien torjunta ja vähättelykokemusten jälkeen ei suoraan sanoen edes kiinnosta auttaa. On aivan ihanaa, kun on taas omaa elämää ja saa tehdä kaikkea kiinnostavaa, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa. On rahaa ulkomaanmatkoihin ja harrastuksiin.
Kasvattakoon jokainen lapsensa niin kuin parhaaksi näkevät. Edestään löytävät aikaansaannokset. Niin meillä kaikilla.
Itse asiassa ihmettelen sitäkin, miksi vanhemmat ylipäänsä raahaavat lapsensa meille. Väkisin, koska pakottamistahan siinä täytyy olla, kun lapsi heti eteisessä mankuu, että lähdetään äiti takaisin kotiin. Ilmeisesti meillä käynti on heille joku supervanhemmuuteen liittyvä suoritus, josta voi sivumennen instassa mainita tai arkisemmin vain velvollisuuden tunto.
Eivätkö vanhemmat näe, että lapsensa viihtyisi paljon paremmin netissä. Sinne ei tarvitsisi ajaa kymmeniä kilometrejä.
Tai kävisivät kahta useammin siellä toisessa, oikeassa kunnon mummulassa.
Minullekaan ei tulisi niin paha mieli, kun en näkisi koko lasta. Pois silmistä, pois mielestä ja rehti, suora peli.