Pakko avautua jonnekin, kun tuntuu, että neutraaleja kuunteljoita ei ole.
Tilanne on siis seuraava. Olen ollut mieheni kanssa yli 20vuotta yhdessä ja lapsia on kolme iältään 12, 9 ja 6. Muutamat viimeiset vuodet ovat olleet itselleni aika raastavia, mukaan mahtuu kyllä muutamia hyviä ajanjaksoja.
Mieheni on mielestäni hyvin itsekeskeinen. Hän tulee ja menee omien mielihalujensa mukaan, tuskin koskaan kysyen, että sopiiko, jos olen töissä pidempään tai metsästysreissuilla toisessa kaupungissa (100km päässä) kaverillaan/lapsuudenkodissaan yötä. Hän vain on. Minä taas jos haluaisin mennä vaikkapa kirjastoon, lenkille yksin tai mennä vaikkapa vanhempainiltaan, joudun kysymään, voisiko hän olla lastensa kanssa. Ja jos samalle illalle osuu molemmille jotain, minä olen aina se joka hoitaa lapset.
Hän ei myöskään oma-aloitteisesti siivoa tai tee mitään kotitöitä. Kaupassa käydessään hän tuo jäätelöä tms ja ruokaa itselleen. Koko aikana hän ei ole ostanut lapsille vaatteen vaatetta jne.
Nyt jokseenkin alkaa olla vati täynnä. Itselläni on tunne, että olen vain olemassa, täyttämässä jääkaappia, hoitamassa kotia ja pyörittämässä arkea ilman mitään arvostusta.
Hän ei suostu keskustelemaan ja aina kun yritän niin ”laitan tän viestin ensin” tai soitan tän ensin ja kohta, kohta…
Rohkeutta ei vain ole lähteä, vaikka eihän tässä yhteiselossa mitään mieltäkään ole. Ainoastaan lasten takia kestän tätä. Salaa toivon, että mies tekesi syrjähypyn tms, jolloin saisin ”oikean” syyn lähteä.
Antakaa nyt hyvät ihmiset jotain vinkkejä. Haukkua saa, mutta enemmän toivoisin kokemuksia mistä sen sisäisen leijonan rohkeutensa kaivaa. :)
Kehoittaisin pysähtymään ja miettimään tunteita; rakastatko miestäsi ? Kuka on sinun läheisin ihminen ? Keneen voit tukeutua hädän tullen ? ja mikä on lasten suhde isään ? nim.kokemusta tästäkin
Itsellä samoja ajatuksia, meillä tosin yhteisiä vuosia takana vasta 6 ja lapset 2v. ja 7kk. Mies on todella paljon työnsä puolesta pois kotoa ja sitten harrastukset päälle. Olen päässyt kyllä itsekin harrastamaan, kun olen vain ilmoittanut, että tänään menen minä ja sinä olet lasten kanssa. Isovanhemmista on myös ollut todella iso apu. Kotiöiden suhteenkin mies on aika saamaton oma-alotteisesti, käskemällä tekee, jolloin minä sitten olen se ”nalkuttaja”… En tiedä, rakastanko miestäni, vai olenko enemmän hyvä ystävä ja perheenä tiimi, jota haluan vaan elää. Kuitenkin tunteeni miestäni kohtaan ovat ehkä hieman latistuneet/kaikonneet, koska lapset ja omat harrastukset vievät niin paljon aikaa, ettei yhteistä aikaa jää juuri ollenkaan. Tästä syystä olemmekin ehkä erkaantuneet puolisoina. Haluan lapsille parasta, ja näin ollen paras tilanne on olla yhdessä, vaikka eroaikeet pyörivät päässä lähes joka viikko. Meillä ei kuitenkaan ole mitään vihaa tai riitelyä lasten edessä, joten perheenä toimimme ihan hyvin. Suosittelen, jos vaan oma pinna kestää, että jätät kylmästi kotityöt vaan tekemättä, niin kauan, että mies huomaa jotain…!? Ehkä sitten havahtuu siihen, kuinka paljon joudut tekemään yksin hommia. Tai jätät hänen pyykkinsä pesemättä ja ruuan laittamatta niin josko vaihtuisi ajatus.. Itse olen kokeillut ja toimi ainakin meillä :D jupinaa tuli hetken mutta heräsi pikku hiljaa siihen todellisuuteen, että se vanhemmuus ja kotityöt jaetaan aivan samanlailla perheen kesken. Ja, mitä harrastuksiin tulee niin siinä pitää vaan olla kovana. Sovitte vaikka etukäteen joka viikolle oman ohjelman, jossa lukee lasten harratukset ja kuka hoitaa ne + teidän oma vapaa-aika ja mahdollinen yhteinen aika. Kun ne on kalenterissa kaikki sovittuina, siitä on hankala luistaa :) Mieti omia ajatuksia myös suhteessa, onko miehesi se, jota rakastat ja haluat olla hänen kanssaan. Yhteinen aika lähentää teitä varmasti ja lujittaa suhdettanne. (tätä toivon lisää myös omaan suhteeseeni) Liputan ehjän ja kokonaisen perheen puolesta, mutta mikäli toisella on selkeästi huono olla suhteessa ja josta mahdollisesti lapsetkin kärsii, on syytä miettiä ero ja miten elämä sujuisi ilman kumppania eri osotteissa. Tsemppiä!!!
Puheeksi ottaminen
Käytännön kokeileminen myös omat tarpeet huomioiden
Lasten murrosikä tarvitsee tuekseen varmasti ainakin yhden välittävän, hyvinvoivan vanhemman
Omat ja läheisten voimavarat huomioiden
Valinnan tekeminen yhdessä puolison kanssa keskustellen tai kirjoittaen
Olisiko tästä apua ajatusten tunteiden ja tekojen kanssa?
Siunausta
Itse harkitsin eroa 10 vuotta…Yhdessä olimme 28 vuotta. En tiedä onko olemassa mitään ”oikeaa” ratkaisua kukin tekee tyylillään, mutta voin kertoa, että niin vaikeaa kun se alussa olikin….niin lopussa kiitos seisoo! Erosin, kärsin, ikävöin ja rypesin huonossa omassa tunnossa, koska olin mielestäni itsekäs. Nostin kuitenkin pääni ja jatkoin ettenpäin. Löysin taas itseni ja iloisuuteni, löysin uuden kumppanin ja odotan 50v:nä innolla ensi kesän häitämme. Lähde jos sinusta tuntuu, ettet ole ansainnut kyseistä kohtaloa. Me ollaan täällä vain yhden kerran, käytetään se siten, että sitä on vanhuuden päivillä hyvä muistella. Lapset sopeutuu ja meillä ainakin asiat selkiytyivät kun ei ollut enää niitä ahdistavia, puhumattomia tai riitelyn täyteisiä jännitystiloja. Lapset on nyt molempien vanhempien kanssa tasapuolisesti ja kukaan ei tilanteesta sen enempää kärsinyt.
Samaa mietin itse monesti noin seitseman avioliittovuoden aikana. Tilanteeni on, että ero on vireillä. Toivoin samoin kuin sinä, että tapahtuisi jotain mihin en voisi olla reagoimatta muuten kuin eroamalla. Viimeisen vuoden ajan aloin keskittyä omaan hyvinvointiini mahdollisuuksien mukaan, aloin laittaa jalkaa lattiaan tilanteissa, joissa en voinut enää niellä mieheni sanomisia tai tekemisiä. Ikävä henkinen kohtelu itseäni ja lastamme kohtaan olisi pitänyt jo yksinään olla syy lähteä pois, mutta en osannut. Lopulta mieheni teki päätöksen jonkin riidan jälkeen ja otti ja lähti hyvin nopeasti, kahden tunnin varoitusajalla. Vaikka tapahtuneesta on vain kolmatta viikkoa, hengitän helpommin ja lapsemme on rennompi, vaikkakin oireilee isän lähdön takia välillä rajustikin raivoamalla tunteensa julki. Näin eron alussakin jo tiedän, että tämä on ainoa oikea ratkaisu, en vain rohjennut sitä itse tehdä. Mietin liikaa arjen ratkaisuja; lähdenkö,vaikka haluaisin pitää kodin lapseni kanssa meillä, miten pistää mies lähtemään jne. Ei nämä helppoja tilanteita ole, teki sitten mitä hyvänsä.
Samassa tilanteessa olen, yhteiseloa noin 11 vuotta lapsi 3v mies on melkein kun toinen lapsi (siis paasata ja passata eikä edes kiitosta kuulu).
Minulla vaan ei rohkeutta eikä mitään tukiverkkoa ole lähteä ja erota.
Ajattelen kuitenkin että jos ei mies arvosta juurikaan sinua ni kyllä joku muu arvostaa.
Voisit vaikka kysyä ohimennen mieheltäsi suoraan että ”erotaanko?”
Jos hän siihen vastaa että ”laitan tän viestin ensin” niin silloin ainakin minä olettaisin sen olevan myöntävä vastaus.
Riippuen tietysti hyvistä ystävistäsi/kavereistasi antaako he tukea sinulle?
Jos eivät niin se rohkeus on lähdettävä siitä että voit henkisestikkin paljon paremmin kun muutat pois (tai näin kuvittelen ainakin itse)
Alku aina hankalaa mutta toivottavasti palkitsemme itsemme siitä omasta rohkeudestamme.
No mikä minä olen puhumaan kun en uskalla enää edes miehelle puhua tai mainita edes asiasta että etsin asuntoa. Työttömänä tässä oo varaakaan eikä helppoakaan tukiverkotta, mut tiedän että terveyteni kiittää kun pääsen asumaan omaan asuntoon.
Teet pienin askelin asiat, pakkailet vähän sieltä täältä, katselet asuntoa itsellesi millaisen haluaisit ja ajattelet ja haaveilet millaista se olisi asua uudessa asunnossa ja miten sisustaisit sen… laitat asuntoilmoituksen ja katsot poikiiko se mitään.
Tietenkään en tiedä miten teillä keskustellaan ja hoidellaan nää jutut mutta näin minä oon tehnyt tässä kun eipä miestä kiinnosta keskustella mun kanssa, tärkeempää hänelle on facebookata toisten naisten kanssa.
Hei!
Vertaistuesta voi olla ero-asioissa hyötyä. Ensi- ja turvakotien Liitto tarjoaa Eroneuvon kautta palvelujaan. Useita helpottaa saada keskustella samassa tilanteessa olevien kanssa.
Myös seurakunnat, eroseminaarit ja muut yksityiset tahot järjestävät eroon liittyviä palveluita. Suosittelen hyödyntämään.
Mitä esim. MLL tarjoaa?
Tv. Hmm…