Olen pian 1,5-vuotiaan pojan äiti. Poikamme on oikein hyväntuulinen ja tyytyväinen miehenalku, mutta mieltäni painaa pelko epäonnistumisesta äitinä. Mieheni on alusta asti ollut todella osallistuva isä ja mielestäni pojan ja minun kiintymyssuhde on ollut ihan hyvä tähän asti. Viime aikoina poika on alkanut syrjimään minua, vain isä kelpaa esim. lohduttamaan ja sylittelemään. Isän ollessa päivät töissä kelpaan jotenkin. Syytän itseäni siitä, että olen pitänyt lapsen syntymästä asti omista menoistani kiinni, nähnyt ystäviäni jne. Kuukausi sitten olin neljän päivän mittaisella matkalla ystävieni kanssa, lapsi isänsä kanssa kotona. Voiko olla niin, että tuo pidempi poissaoloni sai aikaan trauman ja sen takia lapseni suosii nyt isää? Rakastan lastani yli kaiken ja yritän olla hyvä äiti, mutta olen usein stressaantunut ja ahdistunut. Pelkään, että se ja omasta ajastani kiinnipitäminen ovat saaneet minut epäonnistumaan äitinä :( Kaipaisin kommentteja!
Hei,oikein riipaisi mieltä kun luin viestisi! Et ole epäonnistunut ollenkaan! Vanhemmuus ei ole täydellisyyden tavoittelua vaan yhteistä arkista eloa ja oloa ja siihen kuuluu onnen ja epäonnen hetket. Eihän täydellisiä ihmisiä ja elämää ole jos joku niin väittää hän on peloittava ihminen! Lapsesi rakastaa molempia vanhempiaan ja on hetkiä jolloin hän haluaa isän läheisyyttä ja hetkiä jolloin äidin. Kun olet pois lapsi tietenkin reagoi, se ei haittaa! Anna vaan paljon läheisyyttä matkasi jälkeen, älä tunne syyllisyyttä jos tarvitset omaa aikaa. Luota omaan sisäiseen tunteeseesi äitinä se on aina oikeassa, se minkä tunnet tekeväsi oikein on oikein ja vaikka lasten kanssa tekee väärin aina voi pyytää anteeksi ja sanoa että minä tein nyt väärin, vanhemuus on kuin yhteinen matka jota me lasten kanssa matkaamme, molemmat kasvamme ja muutumme! Lasten kasvatus kannattaa ottaa rennosti ja nauttia jokaisesta päivästä mitä meille on luotu! Sinä olet juuri paras äiti omalle lapselle ja ”kyllin hyvä” vanhemmuus riittää, tarvitaan vain paljon rakkautta ja rajoja niin hyvä tulee!tervMinna ps jos olet päivät korona lapsen kanssa tottakai hän omii isän itselleen illalla, sehän on täysin ymmärrettävää! Anna heidän olla yhdessä.
Voin vain kahden pienen lapsen äitinä valaa sinuun uskoa itseesi. Omat lapseni ovat olleet jokseenkin samassa iässä samanlaisia – juuri 1,5-2 -vuotiaan suusta olen kuullut näitä ”ei äiti pue, isi pukee” -tyyppisiä juttuja. Se ei ole epäonnistumista äitinä, vaan lapsen normaalia kehitystä ja äidistä irtautumista. Turvallinen ja huolehtiva isä on mitä paras mahdollistaja tälle lapsen oivallukselle, että hän ei ole yhtä kuin äiti, ja hän on oma yksilönsä ja ”olemassa” äidistä riippumatta, kuten kuuluukin. Toisaalta poikasi uskaltaa torjua sinut, koska tietää, ettet silti hylkää häntä. Etääntymiset ja lähentymiset kuuluvat pelin henkeen, ja turvallisesti kiintynyt lapsi uskaltaa tehdä niin.
Voit myös antaa itsellesi pisteet siitä, että olet sallinut miehesi olla lapselle omanlaisensa vanhempi ja osallistua, sen sijaan että olisit pelannut hänet heti alkumetreillä ulos ”vain äiti osaa ja tietää” -asenteella, ja sitten marttyyrina valittaisit, kun joutuu yksin tekemään kaiken. Mitä ilmeisimmin pojallanne on kaksi vastuullista vanhempaa, ja sitä kautta parempi lähtökohta kasvulleen kuin monella muulla.
Tuosta omasta ajasta olen sitä mieltä, että vaikka oman ajan viettämisen määrä vaihtelee ja pitää sovittaa tilanteen ja lapsen temperamentin mukaan, oman ajan ottaminen on juuri sitä vastuullisuutta. Jos on kaiken hereilläoloajan lapsen kanssa nenäkkäin, on tavallaan ”myrskyn silmässä” ja sokeutuu omille toimintatavoilleen ja väsymisenkin vuoksi toimii helpommin vanhempana tavalla, jolla ei haluaisi toimia. Muistan itse kotiäitinä sanoneeni leikilläni, että omat uintireissut ovat eräänlaista työnohjausta kotiäidin hommiin – yksin uiskennellessani sain etäisyyttä vaikka johonkin ongelmaan lapsen kanssa ja pystyin ajattelemaan selkeämmin, miksi lapsi toimii niin kuin toimii, ja mitä minun kannattaisi tehdä, kun pitkään jatkuvasti lapsen kanssa ollessa lähinnä hermostuin ja ärhentelin lapsille hankalissa tilanteissa. Jos saisin elää lasten varhaisvaiheen uudestaan, ottaisin varmaan enemmän omaa aikaa ja olisin vähemmän väsynyt ja äkäinen :).
Mietin vaan, että jos nuo epäonnistumisen tunteet kovasti vaivaavat, rohkaisisin olemaan yhteydessä perheneuvolaan tai puhumaan ihan tavallisessa neuvolassa, jos pääsisit vaikka neuvolapsykologin juttusille. Ei siksi, että ne tekisivät sinusta huonon äidin tai pilaisivat lapsesi, vaan jotta ne eivät jäytäisi sinua ja veisi voimiasi. Epäonnistuneisuus ja huonoksi vanhemmaksi itsensä tunteminen taitavat tulla kaupan päälle pyytämättä, kun tulee äidiksi/isäksi, mutta jos niistä pääsee puhumaan, ne eivät jumitu päähän tai kasva niin suuriksi, että oma hyvinvointi tai vanhempana jaksaminen kärsii. Tsemppiä!
Kiitos asiallisista ja kannustavista vieesteistä. Olen hyvin herkkä ja tietoinen omasta epävarmuudestani. Huojentavaa kuulla, että en ole mielestänne epäonnistunut. Kiitokset!
Hama hei, kirjoitin tuon ed olevan viestin lisään vielä; kirjoitat olevasi herkkä ja tietoinen epävarmuudestasi, tarkoitatko suhteessa lapseen ja hänen kasvatukseen? Me kaikki vanhemmat olemme enemmän tai vähemmän epävarmoja, se kuuluu vanhemmuuteen ja jos juttelee avoimesti asiasta saa huomata että ME KAIKKI VANHEMMAT olemme samassa veneessä, ihan oikeasti!! Jos olet herkkä niin sehän on vain vahvuus, osaat varmaan pitää ”kanavat” auki ja itse tiedostaa sydämessäsi mikä on oikein mikä ei. Kannattaa opetella ”vahvaa vanhemmuutta” eli vanhemmat määräävät perheen ”kulttuurin”, sen rajat ja mahdollisuudet, mitä perheessä saa tehdä, mitä ei, oman perheen tavat ja tottumukset ja säännöt tuovat lapselle turvallisuuden tunteen yms Ja mielestäni kannattaa avoimesti puhua kavereille ja vaikka kenelle vaan vanhemmalle näistä asioista ja saa huomata että muutkin ajattelevat samoin!Voimia!
Hei.
Vastaan vaan lyhyesti. Et ole todellakaan epäonnistunut päinvastoin. Vaan terveellä itsetunnolla varusteltu lapsi uskaltaa välillä syrjiä toista vanhempaa ilman pelkoa siitä että tulee hyljätyksi. Nyt vain sinä olet saatavilla aina ja iskä on jotain ihmeellistä ja fantastista. Ja voinpa veikata että jos häneen vaikka sattuu oikein kovasti niin kyllä hän sinun perääsi haikailee eikä isin.
Kuulostaa erittäin tutulta ajatuksesi. Itselläni on vähän vanhempi lapsi, kohta neljä vuotias.Olen kuitenkin koko hänen ikänsä tuntenut epäonnistumista äitinä mikä on tod.rankkaa. Minusta on hienoa, että olet uskaltanut ottaa omaa aikaa, itse en sitä uskaltanut tehdä.Isä tulee mainiosti toimeen lapsemme kanssa, itse taas olen tylsä vanhempi.Voin vain sanoa sinulle, että kuuluu myös kehitykseen tuo isä on upea-vaihe. Parasta olisi kuitenkin jos rohkaistut itse ja uskot itseesi äitinä, olet varmasti hänelle hyvä äiti. Itse yritän muistaan, ettei minun tarvitse olla samanlainen kuin lapsen isä. Voimia sinulle !!