Minulla on kolme lasta, alle kouluikäisiä. Hyvä mies, joka on loistava isä. Minä en saa lapsistani mitään. En iloa, en ylpeyttä, en piristystä päivään. Ovat hyvin käyttäytyviä, sosiaalisia, kauniita ja minä tiedostan sen mekaanisella tasolla.
Olen onnellisimmillani kun voin töistä palata tyhjään kotiin miehen hakiessa lapset. Heti kun ovi käy, minua alkaa ahdistaa. En halua viettää aikaa perheeni kanssa, haluan olla yksin.
Koko ajan on joku haluamassa jotain: leikitään sitä, leikitään tätä, luetaan, auta nuken kanssa, piirrä hevonen, mennään ulos… Kun minä haluan jotain, esim. istua 10 min yksin kylppärissä niin sitä toivetta ei kunnioiteta. Mies yrittää olla korvikeäitikin, mutta eihän se kelpaa. Äitiäitiäiti…
Haluan uskoa, että jos nyt jättäisin perheeni, niin muutaman vuoden kuluttua kaipaisin takaisin, mutta silloin peli olisi jo menetetty. Toisaalta, jos haluan säilyttää mielenterveyteni rippeet, niin se saattaa olla ainoa vaihtoehto.
Juuri näin, tuttua on. Jos ihmiset tietäisivät etukäteen, millaista lasten kanssa on, aika moni jättäisi lapset hankkimatta. Lapset ovat kyllä lahja, mutta ilman palautusoikeutta …
Olet selvästikin hyvin väsynyt ja uupunut äidin hommaan, eikä ihme. Kolme alle kouluikäistä on raskas paketti. Voin hieman lohduttaa: Jos jotenkin jaksat vielä muutaman vuoden, niin jossain vaiheessa sinulla tulee olemaan enemmän omaa aikaa ja rauhaa.
Kun omat lapseni olivat pieniä, ajattelin monasti, että kuolen siihen paikkaan, tai tulen vähintään hulluksi. Se oli usein niin kamalaa, uuvuttavaa, raskasta. Eikä minulla ollut kuin kaksi alle kouluikäistä. Olisin mielelläni voinut jättää pikkulapsivaiheen väliin. En muutenkaan muista siitä ajasta juuri mitään, olin niin väsynyt. Nyt kun lapseni ovat murrosiässä, elämä on yllättävää kyllä HUOMATTAVASTI helpompaa. Tuntuu, että minullakin on pitkästä aikaa oma elämä. Ja murrosikäsiten kanssa ei tarvitse leikkiä! Ja he jättävät useimmiten ihan mielellään äidin rauhaan :).
Voisitko tehdä lyhyen irtioton perheestäsi? Lähteä pienelle matkalle tms.? Itseäni se auttoi juuri tuossa pahimmassa vaiheessa. Joskus ihan parasta oli se, kun mies vei lapset mummolaan, sain olla yksin kotona. Onnistuisiko se teillä?
Jaksamista!
Siis mitä ihmettä, oliskohan kannattanut miettiä näitä ennenkuin alkoi lapsia ”tekemään”. Tää on niin tätä nykyaikaa, kaikki pitää saada mutta vastuuta ei haluta kantaa.
osaisitpa antaa sen arvon lapsillesi, mikä heille kuuluu.
Kun on 4 keskenmenoa takana ja ainut elävä lapsi on Down, niin vasta sitten huomaa sen äitiyden ihanuuden. Silläkin uhalla, ettei lapsi tule koskaan elämään vanhaksi, on aina riippuvainen sinusta ja elämästä suuri osa menee laitoksissa.
Kuulostat väsyneeltä jopa uupuneelta…neuvoisin sinua ottamaan yhteyttä paikkakuntasi perheneuvolaan ja keskustelemaan omista voimavaroistasi ja tunteistasi. Katso koko elämäntilannettasi onko siellä jotakin mikä heijastaa sinun pahoinvointiisi ja uupumukseen.Jaksamisia.
Hei.
Tulikin jo esiin, mutta toistan silti: Hae ammattiapua. Ei sinun tarvitse yksin tuota väsymystä kantaa. Vaikka väsyminen ja ns. tunnottomuus liittyisikin vain vaativaan elämänvaiheeseen, joka menee aikanaan ohi, sinulla on täysi oikeus hakea apua nyt heti.
Vaikka harkitset perheen jättämistä ja pidät sitä ainoana keinona pysyä itse kasassa, etkö voisi ennen lähtemistä kuitenkin kokeilla saisitko omaa tilaa/löytäisit itsesi jättämättä hyvää miestä ja lapsia. Jos vointisi on jo nyt huono, tuo elämänilon löytäminen ja oman tilan ottaminen voi olla pitkäkin prosessi. Ajattelen kuitenkin, että kärsivällisyys kannattaa, koska lopulta palkintona pystyisit iloitsemaan lapsistasi ja olemaan oma ihana itsesi perheen kanssa.
Haluan kuitenkin korostaa vielä, että yksin sinun ei tarvitse murheittesi kanssa painia. Ole aloitteellinen ja mene juttelemaan sinne perheneuvolaan tms. kotipaikkakunnaltasi löytyvälle ammattilaiselle.
Vaikuttaa siltä, ettei mielenterveytesi ole kunnossa, jos elämänilosi on tiessään ja perheesi ei tunnu miltään. Hae nopeasti apua tuohon masennukseen, itsesi ja perheesi vuoksi!!!!!
Aika moni täällä ohjasi sinua ammattiauttajan luokse puhumaan,
saattaahan tämä auttaakin ”väsymykseesi” eikä ole huono neuvo. Itse näen vain itsekkään ihmisen, jonka tulkitsen kuitenkin viihtyvän työssä mutta ei kotona muun perheen kanssa. Kirjoitat että omaa aikaasi ei kunnioiteta (??), alle kouluikäinen lapsi
ei yksinkertaisesti ymmärrä tuollaista ”ajan kunnioittamista”
Elämä kun ei aina ole ruusuilla tanssimista ja aina ei
voi katsoa vain omaa napaansa. Pikkulapsiaika on raskasta vanhemmille ja parisuhteellemutta aikuisen ihmisen pitää ottaa vastuu jos kerran on lapsia hankkinut eikä luikkia
pakoon kun ”tylsä” arki puskee päälle. Hyvä elämä kuitenkin koostuu siitä tavallisesta arkisesta elämästä.
Toivottavasti olet jo hankkinut apua itsellesi, sillä kirjoituksestasi välittyy väsyneen ja jopa masentuneen naisen ääni! Pian apua tarvitsevat lisäksesi mies ja lapsesi. Sanot, ettet rakasta lapsiasi, mutta kenties tunteesi ovat hautautuneet pahan olon alle…haluan uskoa, että jokainen äiti rakastaa lapsiaan. Kuka mitenkin, mutta rakastaa.
Sinulla on onneksi ihana mies, joka kykenee huolehtimaan lastenne läheisyyden tarpeesta ja luomaan kiintymyssuhteen heihin, toivottavasti osaat arvostaa tätä! Oman kunnan perheneuvolasta kannattaa aloittaa, tai jos neuvolassanne on perhetyöntekijä, niin ota häneen yhteyttä.
Hei Jaana,
en tiedä näetkö tätä vastausta enää, aloituksestasi on aikaa, mutta minun on aivan pakko kommentoida tähän ketjuun jotain.
Ne kommentit, jotka haukkuvat sinua itsekkääksi ja sanovat, että miksi lapsia hankit, JÄTÄ NE OMAAN ARVOONSA !!!!!
Ei ole mitään julmempaa, kylmempää ja vielä tilannetta pahentavaa, kuin tuollaiset kommentit.
Nämä ihmiset eivät ole selvästi itse sairastuneet, eivätkä täten sinua ymmärrä.
Meitä on täällä paljon, jotka ymmärtävät.
Tuollaiset kommentit vielä syyllistävät sinua lisää.
Lähetän sinulle paljon voimia ja valoisampaa tulevaisuutta. Toivottavasti asiasi ovat jo paremmin.
Hei, itsekin uskon, että rakkaudenpuute ei ole se ongelma vaan pohjaton väsymys ja ehkä masennus. Itselläni ollut parisuhde täysin kuralla vuoden ja sitä ennen jo pahasti vinksallaan. (Lapsi nyt kolmevuotias.) Koko vuosi kriiselty pahasti ja tullut muitakin kuormittavia tekijöitä (sairastapauksia suvussa, lähisukulaisen kuolema, irtisanominen töistä ja pettämistä yms.)Mies sairastui psykoottiseen masennukseen muutama kuukausi sitten ja joutui sairaalaan. Tuolloin diagnoosin yhteydessä hänen äitinsä totesi sekä minulle että miehelle tyyliin ”ootte sitten kuitenkin perustaneet perheen???!!” eli nälvi meitä siitä, että meillä on perhe ja nyt mennyt huonosti. Tuolloin ajattelin, ettei sen julmemmalla tavalla voi sanoa. Joten yhdyn tuohon mitä kirjoitat noista Jaanan saamista kommenteista!!! Raivoksi pistää…Anopin seura ei tällä hetkellä paljon kiinnosta… Paljon voimia alkuperäiselle kirjoittajalle ja muillekin äideille!
Samaa mieltä kuin Jaana. Eiköhän olisi hyvät naiset aika lopettaa toisten naisten negatiivinen arvostelu ja keskittyä kuunteluun ja auttamiseen? Kun nainen väheksyy toista naista tuleekin väheksyneeksi (myös) itseään (eikä korottaneeksi itseään toisen naisen yläpuolelle). Ja siten myös joutuu kohtaamaan ne negatiiviset seuraamukset, joita naisten väheksymisestä seuraa.
Minä en koe lämpimiä tunteita yhtä lapsistani kohtaan oikeastaan lähes koskaan. Hän on muihin verrattuna erittäin vaativa ja hankala
Koko ajan pitäisi jonkun viihdyttää ja viihdyttää, itse ei keksi mitään muuta tekemistä kuin kiellettyjä / huonoja. Ei leiki ollenkaan yksin, vinkuu koko ajan äitiä siihen seuraksi. Häntä puolet nuorempi sisarus kyllä leikkii itsekseen pitkiäkin aikoja. on todella rasittavaa ettei sekuntiakaan saa tehdä muuta. Kun halaa hieroo naamaansa mihin sattuu vaikka takapuoleen, joskus vaan kaatuu vasten naama edelle ja alkaa hieroo naamallaan , kun kysyn mitä tekee, haluan vaan pussaa ja halaa, no öö pussaa poskelle eikä mihinkään reiteen tai pyllyyn. Kaikki muut kiipee syliin ja halaa niknkuin voisi ajatella että halataan. Vetää kaikkea alas pöydiltä ja kaapeista edelleen ja sotkee sotkee sotkee. Tämän lisäksi kun jotain kielletään joko kiukkuun, läpsii tms. Jos ei saa mitä haluaa tulee kiusaamaan, jopa aikuisia, tökkii härkkii, puhaltaa naamaan ja kyllä hän keksii nämä ihan itse kukaan ei hänelle näin tee. Joskus nauraa kun joltain vaikka tippuu jotain , ei oikeesti vaan teko naurua. On rasittava 99% hereillä olo ajastaan. Sisarukset taas on normaaleja, sietää rajat , ei kiusaa ketään , uskoo kun sanoo että noin ei tehdä. Tämä vaan menee sitten tekemään sen mikä just kiellettiin nuoremmalta sisaruksella.
En ymmärrä ehkä sitä miksi ketään lasta kohtaan ei olisi tunteita, mutta pystyn valitettavasti ymmärtää sen miksi joku lapsi aiheuttaa pääasiassa negatiivisia tunteita.
Tiedän kyllä että aikuisen kuuluu olla aikuinen,ja niin olenkin , mutta en voi sille mitään että hän tuntuu erittäin raskaalta vrt muihin sisariinsa. Ehkä joskus helpottaa toivottavasti. Kyllä hän silti on yhtä tärkeä kuin muutkin on. Mutta ei aiheuta yhtä paljon positiivisia tunteita johtuen käytösongelmistaan.